Olavi Paavolainen kirjoitti vuonna 1929 ilmestyneessä teoksessaan Nykyaikaa etsimässä: en malta olla tuomatta esille paria melkein tuntematonta tai unohdettua taiteilijanimeä, joiden nousun mesenaattien olemattomuus, rohkeiden iskuvalmiiden ja luovaa eikä vain selostavaa kritiikkiä harjoittavien arvostelijoiden täydellinen puute sekä maalaustaiteemme väljähtynyt cézanneismi on tarkkaan estänyt. Näitä on mm. H. Ahtela. Muita unohtuneita tai kritiikin kaltoin kohtelemia olivat Väinö Kunnas, Sulho Sipilä, Edwin Lydén ja Alvar Aalto.
Loppukesästä 1920 Einar Reuter (1881 ­ 1968), taiteilijanimeltään H. Ahtela perusti ryhmän nimeltä Vapaat, johon hänen lisäkseen kuuluivat Helene Schjerfbeck, Bernhard Häkli ja Ragnar Ungern. Vapaiden ensimmäinen näyttely oli marras- joulukuun vaihteessa 1920 Salon Strindbergillä Helsingissä. Se herätti kiinnostusta ja esiintyi sekä myönteisiä että kielteisiä arvioita, mutta yleensä arvostelijat suhtautuivat myötämielisesti ryhmän taiteilijoihin ja heidän teoksiinsa.
Vapaiden seuraava näyttely pidettiin Reuterin ja Schjerfbeckin hyvän ystävän Gösta Stenmanin salongissa Helsingissä maalis- ja huhtikuun vaihteessa 1924. Se oli ryhmän toinen ja viimeinen näyttely. Ragnar Ungern oli jäänyt ryhmästä pois jo ensimmäisen näyttelyn jälkeen. H. Ahtela, joka oli ryhmän eräänlainen johtohahmo, oli lopettanut maalaamisen edellisenä vuonna. Vuonna 1925 Bernhard Häkli perusti oman huonekaluliikkeen Lahteen ja maalaaminen jäi. Ryhmä ei alunperinkään ollut kovin kiinteä ja siltä puuttuivat selkeät ja yhteiset tavoitteet. Vapaiden näyttelyssä mukana oli parikymmentä maalausta sekä Häkliltä että H. Ahtelalta ja viisi teosta Helene Schjerfbeckiltä.
Reuter oli jo 1910-luvulla ulkomaanmatkoillaan (Pariisi vuonna 1909, Saksa, Italia, Ranska, Norja vuonna 1913 ja Pariisi vuonna 1914) tutustunut keskeisten modernistien kuten Paul Gauguinin ja Edvard Munchin tuotantoon sekä uusimpiin taidevirtauksiin kuten fauvismiin ja kubismiin. Nämä yhdessä ruotsalaisen 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneen tunnelmamaalauksen ohella muovasivat hänen omaa maalaustyyliään.
Vaikka H.Ahtelan maalaukset pohjautuivat todellisiin maisemahavaintoihin tai luontokokemuksiin, hänen varsinaisena tavoitteenaan oli tuoda esille niiden taustalla oleva harmonia ja kauneus. Tähän hän pyrki yksinkertaistamalla muotoja, karsimalla yksityiskohtia ja syvyysvaikutelmaa sekä korostamalla muotoja ääriviivalla. Tutustuminen Schjerfbeckin maalausten pelkistyneeseen ja herkkään modernismiin vahvistivat H. Ahtelan taidekäsitystä ja maalaustyyliä. Myös värimaailma pelkistyi ja monet 1920-luvulla maalatut taivalkoskelaismaisemat ovat tummia ja niukkaväritteisiä.
Suomessa modernismi, johon H. Ahtelakin jo 1910-luvulta lähtien oli kuulunut, oli ollut aluillaan ennen itsenäistymistä ja sisällissotaa, mutta kehitys ei kuitenkaan jatkunut. 1920-luvulla sitä pidettiin vieraana suomalaisuudelle ja sen kansainvälisyyttä vierastettiin. Yleensä taidearvostelijat, jotka suhtautuivat myönteisesti Häklin ja Schjerfbeckin maalauksiin, pitivät Ahtelan teoksia liian pelkistyneinä ja värittöminä. H. Ahtelan taiteelliset pyrkimykset eivät vastanneet ajan odotuksia, ja vain harvat ymmärsivät hänen tavoitteitaan. Vuonna 1923 hän lopetti maalaamisen, silloin kokonaan, jälkeen päin tarkastellen 20 vuodeksi.

Ystävyys Helene Schjerfbeckiin
Einar Reuter alias H. Ahtela syntyi vuonna 1881 Torniossa. Hänen kiinnostuksensa kulttuuria ja luontoa kohtaan syttyi jo koulupoikana. Aluksi Reuter keskittyi kasvien keruuseen, mutta pian kirjoittaminen ja piirtäminen tulivat yhtä tärkeiksi. Oulun lyseon kulttuurimyönteinen ilmapiiri, johon yhdistyi vahva suomenmielisyys, tuki näitä harrastuksia. Kiinnostus luonnossa liikkumiseen syttyi  Einarin päästessä mukaan isänsä Lappiin suuntautuneille virkamatkoille. Lisäksi hän oli innokas kasvien kerääjä ja luonnon tarkkailija. Ylioppilaaksi tulon jälkeen Einar Reuter aikoi puutarha-alalle, mutta Suomessa ei ollut alan ylempää koulutusta. Niinpä hän päätyi opiskelemaan Hämeessä sijainneeseen Evon metsäopistoon, josta valmistui vuonna 1904 metsänhoitajaksi.
Einar Reuter toimi Perä-Pohjolan Maanviljelysseuran metsätalousneuvojana vuosina 1905-1910 ja 1914-1920. Tuolloin hän asui Torniossa, mutta matkusti työnsä vuoksi ympäri Lappia. 1910-luvun alussa hän oli metsänhoitajana Taivalkoskella. Luonnollisesti metsänhoitajan virkatyö vei oman aikansa, mutta jäljelle jäänyt aika kuului taiteelle ja myös ulkomaanmatkoille. Taivalkoskelle Reuter palasi vuonna 1920, missä hän toimi Etelä-Taivalkosken hoitoalueen metsänhoitajana vuoteen 1927 asti.
Reuter muistutti monipuolisuudessaan renessanssiajan humanistia, hän oli sekä tiedemies että esteetikko. Maalaamisen ja kirjoittamisen, joissa molemmissa hän oli täysin itseoppinut, lisäksi lukeminen olivat ollut tärkeä harrastus jo kouluaikoina, mutta vasta työelämään siirtyminen loi mahdollisuuden oman kirjakokoelman hankkimiseen. Samoihin aikoihin myös kiinnostus taiteenkeräilyyn heräsi.
Einar Reuter hankki vuonna 1913 kokoelmaansa ensimmäiset Helene Schjerfbeckin teokset. Ne oli maalattu uudella, ehkä Skandinavian taiteen avantgardistisimmalla tyylillä. Tämä tyyli teki voimakkaan vaikutuksen Reuteriin ­ hänen oli tavattava Helene Schjerfbeck. Maaliskuussa 1915 hän sitten matkusti Hyvinkäälle tapaamaan Heleneä. Alkoi kehittyä ystävyys, yhteistyö ja kirjeenvaihto, joka jatkui aina taiteilijattaren kuolemaan, vuoteen 1946 asti.
Helene Schjerfbeck oli tunnettu kulttuuripiireissä, mutta tämä arvostus perustui hänen 1800-luvun realistiseen tuotantoonsa. Einar Reuter ja Gösta Stenman ymmärsivät uusimpien maalausten merkityksen. He järjestivät Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsingissä vuonna 1917. Samana vuonna Reuter kirjoitti ja kustansi pienehkön monografian Helena Schjerfbeck.
Kirjeenvaihto Schjerfbeckin ja Reuterin välillä oli vilkasta, kirjoitettiin ja lähetettiin useita kirjeitä kuukaudessa. Toki he tapasivatkin toisiaan. Einar Reuter poikkesi Helsingissä käydessään Hyvinkäällä taiteilijan ja hänen äitinsä luona. Kesällä 1918 he maalasivat pari viikkoa yhdessä Tammisaaressa. Tuolloin Schjerfbeck maalasi ystävästään muotokuvan, joka tunnetaan nimellä Purjehtija. Schjerfbeck maalasi ainakin kolme muutakin muotokuvaa Reuterista: yhden vuosina 1915-1918, toisen 1918-1919 ja kolmannen 1919-1924.
Heidän ystävyyttään on tulkittu monesta näkökulmasta. Einar Reuter kommentoi asiaa 1960-luvun alussa seuraavasti: Pohjana on ystävyys toisen henkilön kanssa, jonka kanssa luettiin vuosia samoja kirjoja, vaihdettiin niistä ajatuksia ­ suhde oli täysin platooninen. Mutta ajatusten vaihto hyvin nuorena merkitsi sanomattoman paljon yksinäiselle sielulle. Mahdollisesti Helene Schjerfbeckille nuori ja henkevä metsänhoitaja edusti "haaveiden prinssiä" ­ olihan Reuter aina kohtelias, avulias ja huomaavainen häntä kohtaan.

Avioituminen ja
maalaamisesta luopuminen
Einar Reuter oli tavannut tulevan puolisonsa Tyra Arpin tämän kotona Ruotsissa Köpingissä ensimmäisen kerran jo 1910. Tuolloin Tyra oli vasta 9-vuotias tyttönen. Vuosia myöhemmin Tyra muisti tulevasta miehestään vain tämän erikoiset vaatteet, olihan tämä palaamassa Pariisista ja pukeutunut mannermaiseen tapaan: "Hänellä oli pitkä raidallinen ulsteri, silinterihattu ja huikean pitkä selkään ja rinnalle ulottuva kaulaliina". Rakkaus heidän välilleen syttyi yhdeksän vuotta myöhemmin Tyran ylioppilaaksi valmistumisvuonna 1919 ja he kihlautuivat samana kesänä.
Avioliiton solminen sai odottaa vielä kaksi vuotta Tyra Arpin lääkintävoimistelijaopintojen takia. Tyra ja Einar Reuter vihittiin maaliskuussa 1922 Köpingissä. Vastavihitty pariskunta matkusti kevättalvella  Oulusta Taivalkoskelle reen kyydissä. Metsänhoitajan kulttuuriharrastukset olivat jo ehtineet ihmetyttää taivalkoskelaisia. Nyt he saivat uutta kummasteltavaa tämän nuorikosta, joka osasi puhua ruotsia ja englantia muttei suomea.
Perillä Taivalkoskella odotti aluemetsänhoitajan virka-asunto Tyynelä. Onneksi aluemetsänhoitajan virka-asunnossa oli tilaa, alakerrassa kaikkiaan oli kuusi huonetta, sillä Einar Reuterin taidekokoelma oli jo verrattain laaja ja korkeatasoinen. Se sisälsi muun muassa Aroseniuksen, Rissasen, Sallisen, Schjerfbeckin, Simbergin ja Thesleffin teoksia. Taivalkosken aikana sinne hankittiin Wäinö Aaltosen kaksi veistosta Mailis ja Pieni kahlaaja. Myös perheen kirjasto tarvitsi tilaa.
Pohjoinen taloudenhoito oli omavaraista. Tyynelässäkin oli oma kasvimaa, josta saatiin perunat ja vihannekset. Kasveista kiinnostunut metsänhoitaja hoiti myös kukkia ja onnistui hyödyntämään erilaisia sipulikasveja. Lisäksi kalastettiin. Syksyllä oli hankittava tulevan talven lihat, säilöttävä kasvimaan tuotteet ja kerätyt marjat.
Einar Reuterin maalaaminen ei loppunut heti avioliiton solmimisen jälkeen. "Tavallisesti pappa oli tehnyt virkatyönsä kahteentoista mennessä, minkä jälkeen hän omistautui harrastukselleen. Ei suinkaan ole totta, että hän lopetti maalaamisen avioiduttaan. Useat Taivalkoski-aiheiset taulut maalattiin yhteisinä vuosina siellä", Tyra Reuter kirjoitti muistelmissaan. Vuoden 1922 tuotanto jäi kuitenkin lukumäärältään vähäiseksi. Tasan vuosi avioliiton solmimisen jälkeen, samana vuonna, jolloin Reuter lopetti maalaamisen, syntyi Reutereiden ensimmäinen lapsi. Tämä vuosi olikin verrattain tuottoisa ja kaikkiaan valmistui kymmenisen teosta. Taivalkosken aikana, vuonna 1926 Reutereille syntyi toinenkin lapsi.
Kirjailija Kalle Päätalo on kertonut Iijoki-sarjassaan Reuterin ajasta Taivalkoskella. Päätalo kuvasi teoksessaan Huonemiehen poika 1920-luvulla sattunutta tapausta, jossa paikalliset huijasivat valtiolta polttopuita. Tarinan loppuosassa Hermanni Päätalo, Kallen isä toteaa: "Vaikka Reutteri oli niin höpö mies, että kirjoitteli novellikirjoja ja maalaili tauluja, niin lakipykälistä se piti kiinni..."
-Reuter on taiteilijanimeltään Heikki Ahtela, minä [Kalle] sanon.
-Minä en ole tietonen sen maalailunimistä, mutta oli sillon Taivalkosken eteläaluveen metänhoitajana. Hermanni Päätalon kommentti kuvasti 1920-luvun taivalkoskelaisten käsitystä metsänhoitajansa kulttuuriharrastuksista.
Vaikka Taivalkosken erämaat olivat paratiisi luonnossa liikkujalle ­ Einar Reuter marjasti, kalasti ja harrasti jopa helmenpyyntiä ­ ja vaikka seutu oli lumonnut Tyrankin, niin Reuterit alkoivat hakeutua etelämmäksi: "Aloimme molemmat kaivata suurempaa paikkakuntaa ja halusimme lähemmäksi kulttuuria."  Keväällä 1927 Einar Reuter nimitettiin Virtain hoitoalueen aluemetsänhoitajan virkaan. Taivalkoskella oli kuitenkin ollut merkittävä sijansa: "Taivalkosken sydänmaasta tuli niin hyvin Einarille kuin minullekin sydämenmaa". Muutaman vuoden ajan Reuterit viipyivät Ähtärissä, mutta kaipuu pohjoiseen sai heidät hakeutumaan Kajaaniin.

Kirkastunutta kauneutta
Kainuun vaara-, järvi- ja jokimaisemat olivat saaneet H. Ahtelan tarttumaan siveltimeen kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen jo 1940-luvun alkuvuosina, mutta täyspäiväinen maalaaminen alkoi vasta hänen jäätyään eläkkeelle vuonna 1950 aluemetsänhoitajan virasta Kajaanissa.
Nuoruusvuosien pelkistynyt maalaustyyli oli säilynyt, mutta maisemakuvaukseen oli tullut myös herkkyyttä. Ääriviivat häipyivät. Joskus maisema pelkistyi miltei ei-esittäviksi väripinnoiksi. Taiteilija rakasti sumuja ja sateita, pilvistä ilmaa ja tuulta. Myös sulavat ja jäätyvät vedet kiinnostivat. Kesäisen kauniit ja valoisat päivät eivät häntä inspiroineet. 1950- ja 60-luvuilla kritiikki suhtautui hänen taiteeseensa jo myönteisesti. H. Ahtela osallistui ahkerasti yhteisnäyttelyihin ja järjesti säännöllisesti myös yksityisnäyttelyitä Helsingissä.
Kirjoittajana ja kirjailijana H. Ahtela pääsi myös hyvin esille. Hän julkaisi metsätalouteen liittyviä artikkeleita, arvioi kuvataidetta ja kirjallisuutta, kirjoitti runoja, fiktiivisiä kertomuksia ja asiatekstejä. Hänen kirjoituksiaan julkaistiin sanomalehtien lisäksi 1900-luvun alussa Nuoressa Voimassa, 1920-luvulla Ultrassa ja Tulenkantajissa, 1940-luvulla Taiteen vuosikirjassa ja 1950-luvulla Kaltiossa.
Vuonna 1945 H. Ahtela julkaisi esseekokoelman Taiteilijan kamppailu, jossa hän analysoi itselleen tärkeiden taiteilijoiden kuten Ivar Aroseniuksen, Leander Engströmin, Constatin Guysin ja Edvard Munchin elämää ja tuotantoa. Pohjoista luontoa ja elämänmuotoa hän kuvasi 1910-luvun romaaneissaan Korven kamppailu ja Pyhitysvaaran vanha asujain sekä 1941 julkaistussa kirjassa Pohjolan rapsodia.
Reuterilla oli ratkaiseva merkitys Helene Schjerfbeckin taiteen tunnetuksi tekemisessä, näyttelytoiminnan tukijana ja ymmärtävänä ystävänä. Aiemmin mainitun pienehkön monografian Helena Schjerfbeck (1917) lisäksi Reuter julkaisi vuonna 1951 laajan elämäkerran Helena Schjerfbeck. Kamppailu kauneudesta. Kirja pohjautui kahden taiteilijan väliseen kirjeenvaihtoon. Jonkin verran Reuter käytti lähteinä myös Maria Wiikille, Ada Thilélle ja Helena Westermarckille osoitettuja kirjeitä. Tämä H. Ahtelan nimellä kirjoitettu elämäkerta oli pitkään ainut Schjerfbeck-lähde.
Reuterin oman kuvataiteellisen tuotannon merkitys on siinä, että hän uudisti suomalaista ja erityisesti pohjoissuomalaista maisemakuvausta. Hän toi 1910- ja 1920-luvun eristyneeseen taidemaailmaamme tuulahduksia kansainvälisestä modernismista ja uusimmasta pohjoismaisesta taiteesta.  Reuterin aiheena oli Pohjolan karu, autio, avara ja jylhä luonto ja lähtökohtana luontoon liittyvät henkilökohtaiset kokemukset ja luonnontieteilijän tarkat havainnot. Tyylinään hänellä oli 1920-luvulla syntynyt ja myöhemmin syventynyt modernistinen ja formalistinen, sommittelua korostava kuvaustapa. Tähän hän yhdisti oman tinkimättömän kauneuden- ja totuudentavoittelunsa. Onni Okkonen on todennut Reuterin Pohjola-käsityksestä: Siitä oppii näkemään talven kylmyydessä ja harmaudessa, erämaan köyhyydessä jotakin suurta, lopultakin kirkastunutta kauneutta.