Huutajat esiintyi pari päivää aikaisemmin ensimmäisen kerran 15-vuotisen historiansa aikana kirkossa. Sirviö ei osaa sanoa, miksi vasta nyt.
- En tiedä, miksi meni niin kauan esiintyä kirkossa. Ei me aikaisemmin uskonnon kanssa olla pelleilty. Enemmän me muitten pyhyyksien kanssa on touhuttu.

Kirkkoesiintyminen askarruttaa edelleen Sirviötä, se on saanut hänet miettimään itsekkyyden olemusta. Hänen mielestään länsimaisen kulttuurin korkein eettinen perusohje, jota myös koulujen elämänkatsomustiedon ja uskonnon tunneilla opetetaan, on se, että täytyy tehdä toiselle sama, minkä toivoisi itsellensäkin tehtävän.
- Tämä on parasta, mihin eettinen länsimainen ihminen pystyy. Se, mikä on hänelle hyvä, täytyy kelvata myös automaattisesti toiselle, Sirviö pohtii ja viittaa vuorisaarnan kohtaan, jossa Jeesus sanoo: "Kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat." (Matteus 7: 12)
- Esimerkiksi, jos minun näköiseni pudasjärveläinen metsuri, keskioluen suurkuluttaja, joutuu sattumalta samaan hissiin Janina Frostellin kanssa ja miettii, mitähän hän eettisesti valveutuneena ihmisenä tekisi. "Teen tuolle toiselle sen, mitä haluaisin, että hän tekee minulle." Ei siitä kovin hyvää seuraa.

Voiko eettisiä tekoja, eettisyyttä, olla ilman toiseuden ymmärtämistä? Kirjailija Leena Krohn on kirjoittanut: "Tajutaksemme olevamme todellisia on ensin tunnustettava toisten todellisuus".
- Eettisiä tekoja ei voi tehdä ennen kuin ymmärtää toiseutta, siis erilaisuutta. Ensin täytyy pystyä eläytymään toisen nahkoihin, Sirviö sanoo.

Miehet mustissa aukaisevat Oulun tuomiokirkon sivuovet. On pimeä ja kylmä marraskuun ilta. Kirkossa on historiansa sekalaisin seurakunta: perinteistä kirkkoväkeä, jokunen hengellisiin opiskelijajärjestöihin kuuluva, mummoja ja pappoja, kaupungin kulttuurikermaa ja tutun näköisiä takkutukkia kaupungin rockpiireistä. Istun viidennellä penkkirivillä ja seuraan, miten miehet kävelevät ripeästi pitkin käytäviä kuin muurahaisten yhteisö. Kävellessään he huutavat.

Oulun tuomiokirkko on miespiispojen kirkko ja edustaa hengellistä valtaa puolen Suomen alalla, Kalajokilaaksosta Nuorgamiin asti. Tuomiokirkko ei ole pelkästään maskuliinisen vallankäytön kirkko, vaan on leimautunut myös yhdeksi viimeisistä sovinismin linnakkeista. Piispa Rimpiläisen kaksi vuotta sitten päättyneen ja 21 vuotta kestäneen kauden aikana Suomen kirkon ahdasmielisimmät ja fundamentalistisimmat miespapit, niin sanotut vanhauskoiset, vihittiin Oulun tuomiokirkossa, josta he ovat levittäytyneet eri puolille Pohjois-Suomea.

Mieskuoro Huutajat ei ole ensimmäinen Huutajat-nimeä käyttänyt ryhmä. 1700-luvulla Tornionlaaksossa esiintyi unissasaarnaamisesta tunnetuksi tullut viklundilainen herätys. Liikkeen levitessä Kautokeinoon sen puhujat kutsuivat itseään Huutajiksi ja saarnasivat hurmoksissa polvillaan tai maaten.

Myös lestadiolaisuuteen on kuulunut, varsinkin liikkeen alkuvaiheessa, voimakkaat liikutuksen tilat, korkeat hih huh -huudot, itkut, ilot ja hypyt. Julkiset liikutuksen tilat, julkiripit, alkoivat vähetä vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla, mutta ovat yleisiä edelleen esikoislestadiolaisuudessa.

Pohjois-Suomessa on ollut useita huutavia hurmoksellisia liikkeitä, muun muassa murhiin johtanut saamelaisten Kautokeinon hurmos, kristalliarkkia ja ylöstempaamista odottanut korpelalaisuus Tornionlaaksossa, 1950-1960-lukujen vaihteen, lopun aikaa odottava heinoslaisuus Oulussa.

Näihin pohjoisiin hurmoksellisiin liikkeisiin liittyy lukuisia, jopa Mieskuoro Huutajien esityksiin verrattavissa olevia varsin avantgardistisia piirteitä ja tapahtumia.

Nyt jo eläkkeellä oleva entinen Haukiputaan kirkkoherra Erkki Jokela, jota heinoslaiset pitivät profeettanaan, kertoi kerran seuraavan tapahtuman. Tullessaan eräänä kesäaamuna 1960-luvun alkupuolella Haukiputaan vanhan puukirkon luo hän näki kirkkopihan ja kirkon portaiden olevan nuorta väkeä mustanaan. Nuoret huusivat rytmikkäästi: "Sytytä herra jo palamaan palvelijasi sydän." Samalla palokunta karautti paikalle. Palopäällikkö Paavo Kropsu huusi letkujen kanssa juokseville palomiehille: "Paine 1, paine 2..."

Huutajat järjestäytyvät alttarin eteen. Sirviö nostaa rumpukapulansa. Eivät pohjoispohjalaiset miehet kovin nättejä ole. Kuoro tottelee keppiä ja huutaa: "...Vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta..." Yksi huutaja nostaa megafonin: "Profetoiminen katoaa, kielillä puhuminen lakkaa, tieto katoaa." Muut huutavat: "Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, mutta suurin niistä on: Rakkaus." Eturivin mummot säätävät kuulolaitteitaan pienemmälle, papat pitelevät tupeitaan.

Päässä pyörii. Maskuliininen vallankäyttö, huuto, hurmos, fanaattisuus... Nykyisin Oulun tuomiokirkkoon päästetään hannutaanilat kiroilemaan, progemiehet syntetisoituja sähkökitarasaundejaan soittamaan ja Mieskuoro Huutajat huutamaan. Silti mietin, mitä Mieskuoro Huutajien historian ensimmäinen kirkkoesiintyminen symboloi, mihin Petri Sirviö pyrkii, mitä hän haluaa viestiä? Mitä tänään tapahtui?

Kriitikko Riikka Kalsin mielestä Huutajat protestoi. Hän kirjoittaa sanomalehti Kalevassa: "Testosteroninhöyryistä miesnäkökulmaa edustivat tietenkin Petri Sirviön johtamat Huutajat. Heidän tulkinnoistaan uhosi yhtäläinen protestilaulun tuntu... Jokainen miettiköön, keitä vastaan Huutajat protestoivat - EU:ta, korkeataidetta vaiko machomaista miesroolia vastaan? Protestoikaa vain, mutta oululaiset rakastavat teitä."

Protestoiko Huutajat? Petri Sirviö vilkaisee hämmästyneenä tuoppinsa takaa ja vastaa, että ei todellakaan. Kuoro on hänelle abstraktio, väline tutkia ja jäsentää maailmaa: instrumentti, kuten kenelle tahansa taiteilijalle.

Sirviö on kriittinen kirkkoinstituutiota kohtaan, mutta kriittisyys on eri asia kuin protesti. Hän on itse "penikkana" laulanut Pyhän Tuomaan kirkon kuorossa. Nykyisin kirkko ei instituutiona herätä hänessä suurta kunnioitusta. Silti merkitykset, joita ihmiset lataavat kirkkoon siellä käydessään, merkitsevät myös hänelle.
- Kirkolla on äärimmäisen suuri pyhyysarvo. Kirkko on ollut ainoita sellaisia turhia asioita, joihin täällä on satsattu. Ainut paikka, mistä ei ole mitään hyötyä. Täällähän ajatellaan: se mikä ei ole välttämätöntä on turhaa ja se mikä on turhaa on syntiä. Eikä täällä perinteisesti ole ollut muuta turhuutta ja syntiä kuin tuo kirkko.

Petri Sirviö ei ole ensimmäinen kirkkoon kriittisesti suhtautunut oululainen. Lauri Ulstadius aiheutti yleistä hämminkiä 1680-luvun alussa Oulussa räjäyttämällä isänsä filosofiset teokset. Kesällä 1688 Turun tuomiokirkossa keskeytyi saarna, kun villin oloinen Ulsta-dius ilmestyi kirkon keskikäytävälle. Hän alkoi julistaa, että luterilainen oppi on kirottu, saarnaajat ovat täynnä jumalanpilkkaa ja ihmiskeksintöjä, ja että papeilla ei ole Pyhää Henkeä. Kun häiritsijää yritettiin ottaa kiinni, hänen ryysynsä repeytyivät irti. Ulstadius juoksi alastomana kirkon pääkäytävää pitkin huutaen, että kerran paljastuu Suomen pappien häpeä kuin hänen häpeänsä nyt. Ulstadius ja hänen kiihkeimmät kannattajansa tuomittiin kuolemaan, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Vaikka Ulstadiuksella lienee ollut aito hätä sielunsa pelastuksesta, hänessä ja hänen kannattajissaan kiteytyy myös kysymys lahjakkaiden, mutta periferiassa kasvaneiden nuorten miesten turhautuneisuudesta, vallanhimosta ja halusta herättää huomiota.

On vuosi 1987 ja Oulussa on joukko turhautuneita nuoria miehiä. Samaan aikaan maassa, jota Euroopan Japaniksi kutsutaan, eletään 1900-luvun suurinta talousnousun huumaa. Kansa viettää kulutusjuhlaa velkarahalla, itsekkyys kasvaa ännänteen potenssiinsa. Oulu on aloittanut kasvunsa 85 000 hengen teollisuuskaupungista 120 000 hengen kansainväliseksi syrjäkyläksi ja kaupungin metallinmakuinen teknologia- ja rockimago on syntymässä.

Kaikesta taloudellisesta hyvinvoinnista huolimatta Oulussa on joukko opiskelijoita, työttömiä ja irtolaisia, jotka kokevat olevansa yhteiskunnan ulkopuolella. Samaan aikaan telakkajohtaja Martin Saarikangas kehuu bassoäänellään nuorta sukupolvea pullamössöllä kasvatetuksi.

Huudetaanko? Huudetaan perkele, oululaiset miehet ajattelevat.

kuva: Jaani Föhr

Vuosi 1987 alkoi Jumalan teatterin heittäessä paskaa Oulun kaupunginteatterissa tammikuussa. Vuosi päättyi Mieskuoro Huutajien ensiesiintymiseen Oulun ylioppilaskunnan itsenäisyysjuhlassa ylioppilastalo Rauhalassa.

Sirviö teki Huutajille kaksi uutta teosta tuomiokirkkoon. Hän kertoo olleensa kovasti kiinnostunut Lauri Ulstadiuksesta ja muista Oulun kirkon vanhoista veikoista, joiden tekstejä hän yritti löytää teostensa lähtökohdaksi, mutta ei käytettävissä olevan ajan puitteissa tässä onnistunut.
Sirviö sanoo olevansa "siinä mielessä yksioikoinen", että etsii aina esitystilanteeseen sopivia tekstejä. Kiireen keskellä hän yhtäkkiä muisti rakkaudesta kertovan Paavalin korinttolaiskirjeen luvun (I Kor. 13.).

- Hoksasin, että Raamatussa on ainakin yksi paikka, jossa on määritelty pikkaisen paremmin ihmisen eettisyys ja toiseuden ymmärtäminen.
Korinttolaiskirjeen kohdassa kerrotaan tietoisuuden kehittymisestä, lapsuuden ja aikuisuuden rajapinnasta: "Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on."
- Tämä on vielä aikaa, jolloin Elvis Presley ei ollut julistanut nuoruutta alkaneeksi. Ollaan ensiksi lapsia, ja sitten rippikoulussa taikka naimisiin mentäessä vedetään miestenpuku päälle, jolloin ollaan aikuisia miehiä.

Keskeinen kohta toiseuden ymmärtämisessä on luvun 12. jakeessa: "Sillä nyt me näemme kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan."
- Paavali, joka käsittääkseni oli aika ikävä normittaja, yhtäkkiä tässä tekstikohdassa filosofisesti kertoo alkavasta toiseuden ymmärtämisestä. Nuoruuden maailmassa profetoidaan ja kannetaan koko maailman viisaus ja puhutaan kielillä. Paavali sanoo, että se on ihan ok, mutta ei se ole mitään. Nykyisinhän peilistä näkee aika täsmällisesti itsensä, mutta tuohon aikaan kuvastimen täytyi olla vielä aika huonosti hiottu peili.

Sirviön mukaan todellinen viisaus syntyy siitä, että tuntee kasvoista kasvoihin, toisen ihmisen kautta täydellisesti.
- Tämä minulle kolahti. Sen dramaattisen hetken tajuaminen, että ollaan juuri siinä rajalla, jolloin tällä veijarilla läsähtää uusi maailma esiin. Aikamuodot heittävät jännästi ja teksti on kirjallisesti loistavaa.

Paavali on kuitenkin Sirviön mielestä idealisti. Elämää ja toiseutta ei vielä opita ymmärtämään nuorena naimisiinmenoiässä.
- Ehkä oikeassa elämässä todellinen tietoisuuden taso syntyy vasta, kun katsotaan maailmaa kasvoista takakasvoihin. Siis kun tullaan vanhemmaksi ja joudutaan viisi, kuusi kertaa päivässä pesemään perse.

Paavalin teksti voitaisiin tulkita myös toisin, kuvauksena maanpäällisen elämän ja kuoleman jälkeisen elämän erilaisuudesta. Elämän ja kuoleman rajasta eli allegorisesti uskoon tulon rajapinnasta: nyt vielä elämme vajavaisena maailmassa, mutta uudestisyntyneenä kuoleman jälkeen täydellisenä taivaan valtakunnassa.
- Sä oot varmaan nuorukaisena lukenut Raamattua ja kuunnellut Doorsia, jossa kuolema ja seksi kietoutuvat yhteen. Ajatteletko, että rakkaus toteutuu vasta kuolemassa? Ei se niin ole. Paavalihan puhuu rakkaudesta, rakkauden lahjasta. Rakkauden määritelmä on tässä liikkeellä. Jos sinä puhut toisesta maailmasta, niin sinulla ikuinen rakkaus toteutuu kuolemassa. Nykyisin teiniromantikot kuuntelee HIM:iä, sun ja mun aikana Doorsia. Tämä on sama asia kuin saksalainen romantiikan nuoret wertherit.

Yritän vielä hengellistää kyseistä Korinttolaiskirjeen kohtaa. Olisiko Paavali kirjoittanut pelkästään jälkilukiolaisesta maallisesta rakkaudesta? Eikö tekstillä ole useampaa tulkintatasoa, maallisen ja jumalallisen rakkauden rinnastuksia? Varsinkin, kun Sirviö itse juuri kehui tekstiä kirjallisesti loistavaksi.

Tuomas Akvinolainen puhuu siitä, kuinka Jumalan rakkaus on täydellistä ja ihmisen rakkaus vajavaista. Ihmisen rakkaus etsii vain itselleen hyvää, Jumalan rakkaus tekee huonosta hyvää ja tyhjästä täydellistä...
- Kyllä minä tässä silti menisin lestadiolaiseen teologiaan. Ihminen on Jumalan kuva vasta, kun ihminen elää miehenä ja naisena, jotka ovat jumalallisesti yhteen liitetty.

Mieskuoro Huutajat on uransa aikana esiintynyt Venetsian Biennalessa, Salzburgin musiikkijuhlilla, Pariisin nykytaiteen museossa, Roskildessä; eri puolilla Eurooppaa, Venäjällä, New Yorkissa, Japanissa; supermarketeissa, rautatieasemilla, rakennuspaikoilla, meren jäällä... Kuoroon ja kuoron esiintymisiin liitetään nykyisin käsitetaiteen leima.

Äärimmäinen vallan käyttäjänä tunnetuksi tullut Iivana Julma opetti aikoinaan venäläisiä hymyilemään. Ajellessaan vaunuillaan hän antoi katkoa pään jokaiselta vastaantulijalta, joka ei häntä miellyttänyt. Hänellä oli kuitenkin hovinarrinsa, jonka tehtävänä ei ollut pelkästään naurattaa, vaan toimia myös neuvonantajana. Narrit saivat sanoa totuuden vapaasti, koska olivat asemaltaan vaarattomia.

Petri Sirviö on vallankäyttäjä. Hän käyttää valtaa kuorossa ja yhteiskunnassa. Sen lisäksi, että Sirviö kirjoittaa kolumneja sanomalehti Kalevaan, häntä pyydetään tämän tästä puhumaan mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin. Usein tilaisuuden järjestäjät pyytävät Sirviötä tuomaan puheessaan esille asioita, joita eivät halua tai uskalla itse esittää. Hänen on katsottu ja hän on itsekin katsonut olevansa mieskuoro Huutajien johtajana ainakin jossain määrin virallisen järjestelmän ulkopuolella, narrin asemassa. Sirviöllä on tavallista suurempi vapaus, suorastaan velvollisuus, esittää valtaa kritisoivia ajatuksia.

Mutta mitä tapahtui tuona marraskuun iltana? Miksi Mieskuoro Huutajat huusi ensimmäisessä kirkkoesiintymisessään Oulun tuomiokirkossa Paavalin tekstiä rakkaudesta?

Valta, vallankäyttö ja erityisesti kuri ovat olleet Huutajien koko olemassaolon ja esitysten pitkä teema. Huutajat on kurinalaisesti käyttäytyvä miesjoukko, joka esittää kappaleissa sentimenttejä, sellaisia, joita Sirviö on itse yksin hiljaisuudessa mietiskellyt ja rakennellut. Kontrasti tulee siitä, että yhtäkkiä kollektiivi nappaa yksilön, Petri Sirviön ajatukset ja tunteet.

Sirviöstä on alituisesti kiinnostavaa se, miten ihminen muuttuu kurinalaiseksi olennoksi ja missä on se rajapinta, jolloin ihminen muuttuu.
- Jokaisessa ihmisessä on tietyissä tilanteissa on/off-kytkin, josta painamalla hänestä saadaan kurinalainen, joukkovoimaa käyttävä. Esiintymisen pitää olla sellaista, että kun on-kytkin napsahtaa päälle, kuorolainen käyttäytyy kurinalaisesti, on siis fanaattinen huutokone.

Tosielämässä ihmisen alistuminen kollektiiviseen mielettömyyteen on paljon vähäeleisempää ja arkipäiväisempää.
Sama yhteisön vallankäytön ja yksilön vähenemisen logiikka kuin Mieskuoro Huutajien esityksessä, missä kuoro "nappaa" Sirviön ajatukset ja tunteet, toimii kaikissa autoritäärisissä järjestelmissä ja ilmiöissä.

Mieskuoro Huutajat on tutkinut autoritaarisuutta, muun muassa tulkinnut nationalismin olemusta, esittämällä vuosien varrella eri maiden kansallislauluja. Pienoisen skandaalin he aiheuttivat Pariisissa nykytaiteen museossa, missä museon johto pyrki estämään heidän esityksensä Marseljeesista.

Uskonnolliset yhteisöt ovat erityisen mielenkiintoisia siinä, että niissä valtaa käytetään ihmisen kaikkein keskeisimmissä eksistenssin kysymyksissä. Ihmisen perimmäiset arvot ovat henkilökohtaisia, jokainen on perimmäisten kysymysten - mistä tulen, miksi olen, minne menen - äärellä yksin. Toisaalta ihminen, minuus, on olemassa vain suhteessa ympäristöönsä, toisiin ihmisiin ja yhteisöihin.
- Uskonnoissa on voimakas sosiaalinen rakenne: on aina sääntöjä ja vallankäyttöä, auktoriteetteja ja ohjailua. Yksilö pohtii äärettömyyden ja tyhjyyden reunalla, että perimmäisillä kysymyksillä on joku muodollinen yhteys: uskonto. Totuuden ja oikeuden, äärettömyyden ja rajallisuuden kysymykset ovat yksilön, jolla on sosiaalinen luonne. Uskonkysymykset kuuluvat yksilölle. Uskonnollisen yhteisön muodostuminen vaatii hirveän paljon rakenteita ja vallankäyttöä, rajua vallankäyttöä. Näiden kahden ilmiön yhteys on mystinen, Sirviö mietiskelee.

Nyt tullaan asian ytimeen, Mieskuoro Huutajien esiintymisen merkitykseen Oulun tuomiokirkossa - joka samoin kuin Mieskuoro Huutajat symboloi maskuliinisuutta ja maskuliinista vallankäyttöä.
Mieskuoro Huutajien kirkkoesiintyminen, mutta kuoro myös käsitetaiteellisena instituutiona, on kriittinen rinnastus valtaa käyttäviä uskonnollisia yhteisöjä kohtaan.

Huutajien huutama Paavalin Korinttolaiskirjeen teksti kertoo Sirviön mukaan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta. Mieskuoro Huutajat käytti kirkkoesityksessään joukkovoimaa, huusi miesjoukolla tästä hyvin henkilökohtaisesta tunteesta ja erittäin yksityisestä asiasta: rakkaudesta. Esittivät joukolla ja yhteen ääneen rakkauden vaatimuksen, samoin kuin uskonnolliset yhteisöt esittävät vaatimuksen oikean uskon ehdoista.

Sirviön mielestä ihmisen tulee itse yksikseen miettiä perimmäiset kysymyksensä. Yhteisöllisyys ja sosiaalinen liittymisen tarve kuuluu muille elämänalueille kuin uskontoon.
- Kun puhumme kirkosta, puhummeko ihmisestä totuutta etsivänä olentona vai keski-ikäisten miesten taipumuksesta hankkia itselleen valtaa? Kyllä mielestäni on parempi, että ihminen mietiskelee ikuisuusasiat hiljaa yksinäisyydessä. Sosiaaliset kysymykset kuuluvat toisaalle. Jos ihmisen täytyy kohdata Jumala, on parempi, että siinä ei ole piisparimpiläisiä välissä. Kirkko on maallista vallankäyttöä. Ne tavat, joilla totuudet kirkossa välitetään niille, jotka eivät ajattele, ovat vastenmielisiä.

Niin. Länsimaiseen kulttuuriin sisäänrakennetusta itsekkyydestä, suurista ajatuksista aloitimme keskustelun hetki sitten istahdettuamme ravintola Emigrantin loosiin.

En malta olla jatkamatta ajatusta. Mieskuoro Huutajien näköiset ja ikäiset valkoiset länsimaiset kristityt miehet ovat kautta historian nähneet, että heidän hyvänsä on myös muiden hyvä, hyväksi koko maailmalle: Pohjois-Amerikalle, Etelä-Amerikalle, Afrikalle, Australialle, Aasialle, Antarktikselle... Lähetyskäskyn, länsimaisen demokratian hengessä ja "vapaan maailman" puolesta.

Huutajien esityksen keskeisin sanoma on toiseuden, oikeammin sanottuna alkavan toiseuden ymmärtäminen. Petri Sirviö ja Mieskuoro Huutajat esittivät teoksen alkavan toiseuden ymmärtämisestä Oulun tuomiokirkossa 12. marraskuuta 2002 kello 19.00.

Jään miettimään, mihin toiseuden äärimmäinen ymmärtäminen johtaisi? Yhteen maailmanuskontoon? Vai olisiko se uskontojen, puolueiden ja nationalismin loppu?
Mutta - Laestadiusta mukaillen - tässä matoisessa maailmassa, jonka sydänalassa käärmeensikiöt kuhisevat, se taitaa olla sula mahdottomuus. ¥

Huuto taiteessa (Kainalojuttu)

Huuto ei ole pelkästään pohjoinen ilmiö, vaikka useat pohjoissuomalaiset miestaiteilijat ovat käsitelleet teoksissaan huutoa. Kristian Smeds teki vuosi sitten Kajaanin kaupunginteatteriin pohjoisesta uskonnollisuudesta, kommunismista ja korpiajattelusta kertovan näytelmän Huutavan ääni korvessa. Piippolassa syntyneellä kuvanveistäjä Tapio Junnolla on Huuto-niminen veistos (1978), pudasjärveläisellä kuvataiteilija Paavo Tolosella Huuto-niminen maalaus (1991) ja kuusamolaisella Reino Rinteellä vastaavasti runo Huuto (1968). Myös rovaniemeläinen kirjailija Jorma Etto kuvaa Suomalainen-runossaan (1964) huutavaa suomalaista.
Yksi viime vuosisadan tunnetuimpia runoja on amerikanjuutalaisen Allen Ginsbergin häviöstä kertova Huuto, norjalaisen kuvataiteilija Ervard Munchin mykkä huuto puolestaan kuvaa eksistentiaalista kauhua.

Jussi Vilkuna