On lauantai puolen päivän maissa, viikko ennen joulua. Seison Hotelli Smedjan aulassa. Ovesta astuu sisään Mikael Niemen näköinen mies. Tervehdimme. Mies kaataa kahvia kuppiin ja kysyy, että otanhan minäkin.

Onnittelen Niemeä Ruotsin ennätyksestä: yli 700000 Vittulaa on myyty. Mies sanoo menestyksen olleen odottamatonta.
- Ruotsalaiset olivat kyllästyneet liian älylliseen ja ilottomaan postmoderniin ja minimalistiseen kauteen kaunokirjallisuudessa. He halusivat huumoria. Mutta Astrid Lindgren ja Raamattu ovat kyllä lyömättömiä myyntiluvuissa, hän nauraa.

Niemi on tyytyväinen mies. Hän palasi kotiin Pajalaan vuonna 1997. Hän on ostanut talon. Lapset, Toivo ja KŒre, saavat sisaruksen keväällä. Toisaalla eläminen ei sopinut miehelle. Hän kertoo kyllästyneensä jatkuviin ura-, raha- ja kateuspuheisiin. Nyt maisema ja mies ovat yhtä.
- Kaipasin kalastamista, lunta ja hiihtämistä. En voi hyvin, jos en hiihdä. Hiihdin eilenkin kymmenen kilometriä, mies iloitsee.

Kaupungeissa on kiva käydä nuuhkimassa uusia kirjallisuuden ja teatterin tuulahduksia. Pari viikkoa sitten Niemi näki Tukholmassa Susan Ostenin näytelmän "Det allra viktigast", jota hän kehuu fantastisen kaoottiseksi. Oulun kaupunginteatterissa helmikuussa maailman ensi-iltansa saavaan Vittula-näytelmään kirjailija ei ole halunnut sekaantua. Hän ajattelee, että näytelmästä tulee parempi, kun teatterin ammattilaiset sen tekevät.

Kirjailijan elämä etsii balanssia. Hän harmittelee ajan katoamista. Kirjoittaminen vaatii hiljaisuutta ja aikaa, mutta kuuluisuus vie ajan ja rauhan. Ensi vuonna Niemi matkustaa Islantiin, Italiaan ja Englantiin kirjan julkistamistilaisuuksiin.
- Voisin hyvin lopettaa kirjoittamisen ja olla tyytyväinen, hän sanoo.
Niemi kuvaa tunnettaan anarkistiseksi. Hän voi kirjoittaa sitä, mikä tuntuu hauskalta. Seuraavan kirjan aihetta hän ei paljasta, mutta heittää ohimennen, että hän voisi kirjoittaa kirjan tai näytelmän pajalalaisesta ryyppykulttuurista tai hiljaisuudesta.

Niemi ehdottaa, että hän voisi näyttää Vittulakirjan paikkoja. Lähdemme liikkeelle.
- Tuossa Matti ja Niila tapasivat...Tuolla pidettiin ryyppykilpailut...Tässä bändi piti ensikonsertin ja tuolla Matti menetti poikuutensa...tuossa pojat makasivat risteyksessä.

Kun tulemme Laestadiuksen mäelle, sinne missä Matti ja Niila laskivat mäkeä alas Torniojoelle yli äänen nopeudella, korpikommunismi ja maalaisliittolaislestadiolaisuus, jotka ylevöittivät pohjoisen ihmisen mieltä vielä 1960-luvulla, tulevat puheeksi. Suomessa kommunistit ovat tehneet historiallisen kompromissin porvareiden kanssa ja elävät makeasti tai juovat hitaasti itseään hengiltä kirkonkylän huoltoaseman baareissa. Lestadiolaiset ovat yrittäjiä tai istuvat hyvinvointivaltion viroissa. Uskonnon harjoittaminen on nykyään heille riitti, jossa keskinäistä kumppanuutta lujitetaan.

Torniolaaksossa lestadiolaisuus ja stalinismi ovat olleet tärkeitä vastavoimia seudun ihmisen hengen sorvaamisessa. Niemi kertoo, että Laestadius yritti pelastaa juopotteluun taipuvaiset Torniolaakson miehet viinan kirouksesta perheyhteisön, kuuliaisen ja tottelevaisen moraalin kannattajiksi. Seudun kommunistit vastustivat sortoa ja alistamista. Molemmat aatteet nousivat kansasta ja olivat voimakkaan yhteisöllisiä. Niemi harmittelee, kun lestadiolaisuus otti niin jyrkän asenteen työväenliikkeeseen.
- Jos Laestadius olisi elänyt myöhemmin, hänestä olisi tullut sosialistipappi, niin kuin Etelä-Amerikassa. Ehkä. Ehkä ei, hän pohtii.

Lestadiolaisuus ja kommunismi ovat muovanneet pohjoisen ihmisen moraalia. Lapissa lestadiolaiset pitävät vieläkin itseään parempina ihmisinä, heillä kun on taivaspaikka varmistettu. Synnin tekemisen suhteen monet lestadiolaiset ovat tulleet suurpiirteiseksi.

Niemen puheesta voin päätellä, että Laestadiuksen kotikulmilla moraalissa on vielä jäljellä alkuperäistä. Täällä kunniallisuus, rehellisyys ja solidaarisuus ovat tärkeitä arvoja ihmisille. Sosiaalinen kontrolli toimii, kun ihmiset tuntevat toisensa ja ongelmiin puututaan välittömästi.
- Pajalassa on alhainen rikollisuus. Täällä on vielä vanhanaikainen moraali, Niemi vakuuttaa.

Lestadiolaisuus tunnetaan liikutuksista. Laestadius otti tuon saamelaisen perinteen taitavasti uskontonsa käyttövoimaksi. Niemi sanoo, että liikutus on nykyisin enemmän sisäänpäin kääntynyttä ja surullista. Naiset eivät hypi ja huuda niin kuin ennen, vaan itkevät syntejään vuolaasti. Voimakkaasta seksuaalisuudesta, joka liittyi korpelalaisuuteen, on jäljellä vain huhu ihmisistä, joilla on valtava tarve etsiä onnea ja ekstaasia seksistä.

Ajamme ohi ikkunoiden, joissa lukee Vensterpartiet, Socialdemokraterna ja Moderaterna. Niemi sanoo, että Pajalan seudun työväenliike valitsi hurmoksen 1930-luvulla. Se olisi voinut valita reformistisen sosialidemokratian, mutta se valitsi stalinismin. Vielä Niemen nuoruudessa monet uskoivat voivansa tappaa porvarin tai murskata valtionkin, jos sellainen olisi kohdalle osunut. Nyt näyttää säyseältä.
- Vasemmistohurmoksesta on jäljellä voimakas vasemmiston kannatus ja kaksi keskenään kinastelevaa sossupuoluetta, Niemi kertoo.

Käymme katsomassa vielä legendaarista Vittulajänkää.
- Tuossa minä asuin lapsena ja tuossa vieressä asuu Paul Muotka, joka käänsi Vittulan meänkielelle.

Ennen hotellille paluuta käymme tervehtimässä Muotkaa. Paul kertoo tarinan miehestä, joka sai lempinimen Vittulan pormestari. Mies kun tuohtui ja tuhahti, että "pirtit on täynnä kläppejä, valtio maksaa kläpeistä, ja kun on kläppejä niin valtio maksaa vielä talot, koko tuo alue on yksin vitulla hankittu..."

Sanotaan, että kun mies alkaa muistella, hän on tullut ikään, jolloin takaseinä on alkanut näkyä. Niemikin on kiinnostunut vanhoista asioista ja poismenneistä ihmisistä. Ennen median aikakautta kotona kerrotut Korpela-jutut ja maagiset tarinat hengistä ja piruista, joita asusti melkein kaikkialla, tulevat miehen mieleen. Niemi on kertonut vanhoja Raamatusta ja saamelaisesta perinteestä kumpuavia tarinoita romaaneissaan Kyrkodjävulen (1994) ja Blodsugarna (1997). Kirkon piru julkaistiin äsken suomeksi ja ensi syksynä myös Verenimijät voidaan lukea suomen kielellä. Niemi kertoo, että Kirkkopirussa kolme nuorta löytää kirkosta kuolleen pirun, jolla on mustia voimia. Verenimijöissä mies kirjoittaa sukujen kirouksista. Hän haluaa kertoa näitä tarinoita, jotta nuoret voisivat oppia vanhaa kertomus- ja kummitusperinnettä.

Niemi on sitä ikäpolvea, joka on kuullut tarinoita shamaaneista ja parantajista ja hänet on kasvatettu ajattelemaan, että metsässä on maagista voimaa ja jumaluutta. Mies on oppinut kulkemaan metsässä hiljaa, etteivät jumalat ja henget suuttuisi. Pajalan seudulla vanha saamelainen perinne elää vielä.
- Vieläkin kun aiotaan yöpyä metsässä, tervehditään henkiä ja kysytään heiltä lupa yöpymiseen. Siinä on puolet leikkiä ja puolet totta. Ajatellaan, että on olemassa paljon sellaista, jota ei näe. Pidän valtavasti ei-intellektuaalisesta, Niemi sanoo ja lähtee käymään kotona.

Niemen kesäteatterinäytelmän "Tahto rautainen on" videoesitys aloittaa Tornedalsteatterin juhlaillan. Esityksen jälkeen siirrymme Kulttuuritalon puolelta Smedjaan nauttimaan seudun ruokaperinteestä. Miehet ryyppäävät olutta. Jokaisen tuopin jälkeen janten ja knapsun henget ikään kuin liikahtavat jotakin kohti. Ryyppykulttuuri elää vielä. Kun pohjoisen mies ryyppää, sanotaan, että siitä seuraa show tai itsemurhapuhe. Niemi kertoo, että naiset eivät näillä seuduilla paljoa juo, mutta miehillä on suuri tarve tulla humalaan, menettää kontrolli ja päästä Betlehemiin.
- Humalassa mies etsii yhteyttä Jumalaan ja täällä humalaan juominen on luottamuksen osoitus. Humalassa ihminen paljastaa itsensä rehellisesti toiselle. Siinä on suurta kauneutta, Niemi sanoo ja nostaa tuopin.

Henki tiivistyy ja hurmos lähestyy. Tarinointi muuntuu lauluiksi. Suomalaisten kansanlaulujen ohessa lauletaan Lång måhan leva. Sitten tanssitaan letkajenkkaa. Muutaman oluen ja Pajalan knapsun rohkaisemana idän jante laulaa Niemen kanssa Satumaatangon. Ilta päättyy yhteislauluun: "Tahto rautainen on".

Aamulla on tunne kuin Niila ja Matti olisivat pitkästä aikaa kohdanneet. Jännitin kovasti klassikkokirjailijan tapaamista. Nukuin huonosti edellisyön. Turhaan. Niemi on tavallinen meikäläinen.

Smedjassa istahdan vielä Hugo Rantatalon "Keksin tulva" ja "Pub knapsu" ¬-taulujen alle. Muistelen hetken Pajalan seutua ennen kotimatkaa. Pajalasta voisi kirjoittaa romaanin Kolmensadan vuoden yksinäisyys. Seudulla on takana kahdensadan vuoden yksinäisyys, se kun unohtui Haminan rauhassa (1809) jonnekin Kalix- ja Torniojokien väliin. Edessä seudulla on sadan vuoden yksinäisyys. Sadan vuoden kuluttua kukaan ei enää puhu meänkieltä eikä täällä sadan vuoden kuluttua asu enää ketään. Ehkä.
Istun autoon. Starttaan. 14-vuotias autovanhus hörähtää käyntiin pakkasessa kuin vanha ruuna. Ladan kyydissä häivyn pohjoisen Macondosta kaamosiltaan kuin stalinismi ja lestadiolaisuus Svea-mamman syliin. ¥

Tornedalsteatern vaalii kulttuuria (Kainalojuttu 1)

Tornedalsteatern (ToTe) perustettiin 1986. Teatterin ohjaajana aloitti tuolloin Kiirunan kaivoksen uumenista noussut Bror Astermo, joka sai äsken NSD-lehden kulttuuripalkinnon. ToTe on tehnyt yli 180 teosta. Mukaan mahtuu ohjelmia Radio Norrbotteniin, yhteistyötä YLEn, Ruotsin radion ja tv:n kanssa.
ToTe on mukana tammikuussa alkavassa Vittulan filmauksessa. Helmikuussa Pajalassa esitetään Mervi Jaakon ohjaama revyy "IvaljaktefotspŒr". Ensi kesänä Torniojoen rannalla nähdään maailman ensi-iltana Bengt-Ola Kaupin ja Ture Skogsfältin musikaali "Taas meno päällä".
ToTe:n toiminta ulottuu Kiirunasta Haaparantaan. Teatterin toimintaa on vuodesta 1999 rahoittanut EU ja Ruotsin valtio. Harrastajateatteri on kuitenkin kaiken perusta.
Ð Sitä me ei päästetä koskaan, vaikka rahantulo loppus, Bror sanoo.

Vittula Oulun teatterissa (Kainalojuttu 2)

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -näytelmän maailman ensi-ilta on Oulun kaupunginteatterissa helmikuussa 2003. Ilpo Tuomarila on dramatisoinut näytelmän Mikael Niemen romaanin pohjalta.
Näytelmässä Matti ja hänen hiljainen kaverinsa Niila elävät kuusi- ja seitsemänkymmentäluvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan Pajalan osassa, joka on saanut lapsirikkautensa vuoksi kansansuussa nimen Vittula. Pienviljelykset lakkautetaan ja rockmusiikki saapuu paikkakunnalle. Vanhempi sukupolvi ihmettelee ja vastustelee uusia muotisuuntauksia, perinteet ja muistot kolmikymmenluvun nälkävuosista ja lestadiolaisuudesta ovat hyvin syvällä ihmisissä. Mutta Matti ja hänen kaverinsa uneksivat toisenlaisesta elämästä. Tulevaisuuden horisontissa siintää unelma rockkuuluisuudesta ja uudenlaisesta Tornionjokilaaksosta.
Näytelmän ohjaa Katariina Lahti, joka ennen Vittulaa on Oulussa ohjannut Timo K. Mukan Kyyhkyn ja Unikon (1985) sekä Bengt Pohjasen Korpela-liikettä kuvaaviin teoksiin perustuvan Jerusalemin tanssin (1992).
Lahti kertoo kiinnostuksen pohjoisiin tarinoihin juontuvan 1980-luvun alkuun, jolloin hän oli neljä vuotta Norbotten's teatternissa. Hän ihastui pohjoisen ihmisen dramaattiseen ja intensiiviseen elämään, jossa kovat vastakohtaisuudet sekä synti ja armo ovat lähellä toisiaan.
- Ne ovat vahvoja asioita. Voimakkaita tunteita ja otollisia kuvattavia, Lahti kertoo.
Vieraantuneisuus on monen nykyihmisen perustunne. Ihmiset ovat poissa juuriltaan tai matkan päällä. Vittulatarina puhuttelee ihmisiä, joilla on koti-ikävä. Näytelmän ohjaajaa Vittulassa viehättää tarinan koskettavuus ja viattomuus. Siinä kaikki tapahtuu ennen syntiinlankeemusta.
Teattereiden ohjelmistot ovat viihteellistyneet. Lahden mielestä teatteria, jossa ei ole sanomaa, ei kannata tehdä. Hyvä teatteri vaatii aikaa, ajattelua ja etiikkaa. Vittulanäytelmässä on aineksia elämänmakuiseen nauruun.
- Kun ihmiset saadaan nauramaan, olisi hyvä saada heidät myös itkemään ja tuntemaan, Lahti painottaa.
Kulttuuri on ekonomistille kuluerä. Torniojokilaaksossa on todistusaineistoa kulttuurin voimasta ja hyödyllisyydestä. Lahti korostaa Bengt Pohjasen ja Mikael Niemen merkitystä. He ovat kirjoillaan antaneet henkitoreissa roikkuvalle kansalle, epäihmisille, kielen, kasvot ja identiteetin.
- Eikö muka kulttuuri vaikuta, Lahti hehkuttaa. ¥

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä maailman ensi-illassa Oulun kaupunginteatterissa 21. helmikuuta.