Saamelaiskirjallisuus saa Suomessa elää ja kehittyä kaikessa rauhassa, sillä täällä siitä ei paljon keskustelua synny. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Suomenkielelle on käännetty runsaat kymmenen nimekettä vajaasta sadasta ilmestyneestä teoksesta; osa käännöksistä on vaikeasti saatavia omakustanteita. Saamelaiskirjallisuutta käännetään enemmän englanninkielelle kuin suomeksi. Otavan aikoinaan julkaisema kirjallisuusantologia Skabmatolak/Tulia kaamoksessa (1974) on edelleen ainoa laajempi suomenkielinen katsaus saamelaiseen kirjallisuuteen. Sitten 70-luvun saamenkielisessä kirjallisuudessa on ehtinyt tapahtua paljon: Koko Nils-Aslak Valkeapään laaja tuotanto on syntynyt vasta tuon kokoelman jälkeen. Romaanimuoto ja lastenkirjallisuus ovat lajeinakin kehittyneet vasta viime vuosikymmeninä.

Saamelaiskirjailijat saavat kirjansa julkaistuiksi enimmäkseen Norjan saamelaiskustantamoissa. Tämä tekee heistä sitä vieraampia kotimaassaan, sillä teosten markkinointi ja levitys on Suomessa järjestämättä. Teokset ja niiden tekijät jäävät meillä tuntemattomiksi. Saamenkielisen kirjallisuuden kustantaminen ei ole mikään rahasampo Norjassakaan. Saamen kieliä on useita ja niiden lukijamäärät pieniä. Tällä hetkellä kirjallisuutta julkaistaan kuudella eri saamenkielellä, joista kolmea puhutaan Suomessa, inarinsaamea pelkästään Suomessa. Inarinsaamenkielistä, samoin kuin koltansaamenkielista kirjallisuutta julkaistaan paikallisin voimin Inarissa.

Lasketaan, että noin puolet kaikista saamelaisista puhuu äidinkieltään. Suomessa lasketaan olevan noin 7 000 saamelaista, joista äidinkieltään puhuu noin 3 000 ihmistä. Puhuminen on kuitenkin eri asia kuin lukeminen. Saamelaiset eivät ole saaneet opetusta äidinkielensä lukemisessa ja kirjoittamisessa. Äidinkielentaidon ehti koululaitos tehokkaasti hävittää. Vanhemmat saamelaiset ovat joutuneet hankkimaan äidinkielen kirjoittamisen ja lukemisen taidon aikuisina. Myös useille kirjailijoille äidinkielen kirjoittaminen on aikuisena hankittu taito, jonka hiominen ja ylläpitäminen vaatii työtä toisella tavalla kuin lapsena hankittu kielen hallinta.

Juoksin ääntä kohden

Vaellan vaarat, poljen polut,
ylväät vuoret yli nousen,
metsät käyn ja kivet katson,
siellä istun, mietin, muistan
somaa lapsuuteni aikaa.

Kuljen puustot, poimin marjaa,
etsin kukkaa neidon rintaan.
Käen ääni kaikui kaukaa,
luulin että neito joikaa,
juoksin ääntä kohden - uuvuin.

Pedar Jalvi 1915, kokoelmasta Skabmatolak / Tulia kaamoksessa 1974, toimittaneet Samuli Aikio, Erkki Itkonen, Pekka Sammallahti

Saamelaiskirjailijat - keitä he ovat

Varhaisimmat saamenkieliset kirjailijat ovat yksittäisiä nimiä kirjallisuudenhistoriassa. Saamenkielisen kirjallisuuden klassikkoja Suomessa ovat utsjokiset opettajat Pedar Jalvi (1888-1916) ja Hans-Aslak Guttorm (1907-1992). Pedar Jalvin runo- ja novellikokoelma Muohtacalmmit ilmestyi vuonna 1915 ja Hans-Aslak Guttormin kokoelma Koccam spalli vuonna 1940. Nämä klassikot ovat edelleen kääntämättä suomeksi.

1970- ja 1980-luvuilla saamelaiskirjailijat astuivat vihdoin joukolla julkisuuteen: Nils-Aslak Valkeapää, Eino Guttorm, Kirsti Paltto, Rauni Magga Lukkari, Rauna Paadar-Leivo, Jovnna-Ánde Vest, Kerttu Vuolab, hieman myöhemmin Inger-Mari Aikio-Arianaick, kolttasaamelainen Kati-Claudia Fofonoff, inarinsaamelaiset Aune Kuuva ja yhtenä nuorimmista Petter Morottaja. Liuta saamelaiskirjailijoita, joista useat ovat tehneet pitkän kirjailijauran ja julkaisseet laajan tuotannon. Suomennoksina tältä ryhmältä on luettavissa vain muutama yksittäinen teos.

Saamelaiskirjallisuutta ilmestyy Suomessa kaikilla kolmella saamen kielellä: inarin-, koltan- ja pohjoissaamen kielellä. Koltansaameksi on ilmestynyt lähinnä lastenkirjoja, joissa kuvin ja tekstein tuodaan esille kolttaperinnettä ja luontoelämää. Runoilija Kati-Claudia Fofonoff julkaisi ensimmäisen kirjansa Paatsjoen lauluja (1988) koltansaameksi ja suomeksi. Fofonoffin uusimman runoteoksen Eana adai nuppebeliid (2000) on pohjoissaameksi kääntänyt runoilija Rauni Magga Lukkari. Kirja on käännetty myös norjan kielelle (Kloden dreier 2000).

Inarinsaameksi on ilmestynyt muistelmia ja lastenkirjoja. Nuorelta Petteri Morottajalta on ehtinyt ilmestyä kaksi nuortenkirjaa, Suabi maainas (1999) ja Riävskanieida (2000). Morottaja on tuonut fantasiakirjallisuuden lajin saamelaiskirjallisuuteen. Aune Kuuva (ent. Vesa) on monipuolinen taiteentekijä, joka on julkaissut myös kaksi lastenkirjaa, jotka hän on kuvittanut itse tekemisensä nukkien valokuvilla. Kahdesti vuodessa ilmestyvässä inarinsaamenkielissä Anaras-lehdessä julkaistaan kertomuksia ja lyhyitä kaunokirjallisia kirjoituksia.

Maailmalla tunnetuin saamelainen on kirjailija, kuvataiteilija ja muusikko-joikaaja Nils-Aslak Valkeapää (1943 - 2001). Häneltä on suomeksi julkaistu runokokoelmat Kevään yöt niin valoisat (1980) ja Aurinko, isäni (1992). Ensin mainittu on Kirjayhtymän julkaisema Anneli Rosellin tekemä käännös, jälkimmäinen Kautokeinossa toimivan DAT- saamelaiskustantamon julkaisu ja Pekka Sammallahden käännös. Nils-Aslak Valkeapää ehti julkaista kaikkiaan kahdeksan runoteosta. Ruotsiksi on käännetty trilogia Ruoktu vaimmus (Vidderna inom mig 1987). Norjaksi on kyseisen trilogian lisäksi käännetty kaksi muuta runoteosta.

Monipuolisimmin kaunokirjallisuuden eri osa-alueilla liikkuu Kirsti Paltto. Häneltä on ilmestynyt 16 teosta, romaaneja, novellikokoelmia, runoja, lasten- ja nuortenkirjoja, myös kuunnelmia. Suomennoksina on ilmestynyt kaksi romaania: Voijaa minun poroni (1986) ja Juokse nyt naalin poika (1993), jotka on kääntänyt Eino Kuokkanen. On erityisen valitettavaa, ettei Palton novellituotantoa ole lainkaan julkaistu suomeksi. Novelleissaan hän kuvaa herkkävireisesti saamelaistytön kasvua ja naisen elämän usein vaikeita ratkaisuja rakkauden ja yhteisön ristikkäispaineissa. Kirsti Paltto on kirjoissaan myös sukuun ja rahaan perustuvan yhteiskunnallisen epätasa-arvon esiintuoja.

Norjassa asuva Rauni Magga Lukkari on käännetyimpiä suomalaislähtöisiä saamelaiskirjailijoita. Hänen tuotantoaan on käännetty norjan ja englannin kielille, mutta suomeksi on luettavissa yksi ainoa, aikoinaan Lapin maakuntamuseon saamenpukunäyttelyyn liittynyt runokirja Calbmemihttu/Silmämitta (1995), ja muutamia aikakauslehdissä ilmestyneitä yksittäisiä runokäännöksiä. Lukkari on julkaissut seitsemän runoteosta. Tromssassa pitkään asunut runoilija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja on myös kääntäjä ja kustantaja. Hän on äskettäin perustanut oman kustantamon, nimeltään Gollegiella (Kultakieli). Hän on kertonut haastatteluissa panostavansa varsinkin äänikirjatuotantoon. Äidinkielisen kirjallisuuden lukeminen on monille vaivalloista ja hankalaa, ja pitkien etäisyyksien alueella on hyvä mahdollisuus kuunnella äänikirjoja.

Saamelaiskirjailijoissa on paljon runoilijoita, ja heitä on etenkin naiskirjailijoissa. Inger-Mari Aikio-Arianaick, IMA, on nuorempi kuin Valkeapää ja Lukkari, mutta ei mikään aloittelija hänkään enää. Häneltä on ilmestynyt neljä runokokoelmaa, eikä niistä yhtään ole vielä julkaistu suomeksi. IMAn runot kertovat tytön ja modernin naisen, maailmanmatkaajan, nyttemmin myös äidin tunnoista ja elämyksistä. Tarkat, usein humoristisin sävyin itseä ja kanssaihmisiä arkailematta erittelevät runot tulevat lähelle lukijaa, häntä "herätellen". Viimeisimmässä teoksessaan Máilmmis dása (2001) hän pohtii paitsi äitiyttä, myös meille kaikille tuttuja ennakkoluuloja outoa ja vierasta kohtaan.

Tarinointi, lyhyt kerronta ja runoilmaisu ovat luonteva osa saamenkielistä kirjallisuutta. Joiku, vaiettu ja kielletty, on pystynyt säilymään, uudistumaan ja valloittamaan maailman. Tarinat ja kertomukset, jotka kerran kuljettivat isien ja äitien elämänkokemusta ja uskomuksia tuleville sukupolville, ovat saaneet uuden elämän kaunokirjallisuudessa, etenkin lasten satukirjoissa, usein tekijöidensä itse kuvittamina.

Nuortenkirjailija, kääntäjä, kuvittaja ja kustannustoimittaja Kerttu Vuolab perustaa tuotantonsa pitkälle juuri saamelaiseen kertomaperinteeseen. Hän on julkaissut myös yhden nuortenromaanin, joka kertoo nuoren Maretin koulunkäynnistä ja asuntolavuosista kaukana kotoa. Useita lasten kuvakirjoja kirjoittanut Rauna Paadar-Leivo on tehnyt pitkään yhteistyötä kuvataiteilija Merja Aletta Ranttilan kanssa. Paadar-Leivon lastenkirjoista on suomennettu vain yksi, Halstamojängän noita (1990).

Pariisissa asuva Jovnna-Ande Vest on prosaisti, joka käyttää luovasti perinteen ilmaisuaineksia muodoltaan ja kieleltään moderneissa romaaneissa. Teoksia kannattelevat tarina ja huumori. Pitkä proosateos on kuin sinne tänne polveileva joiku, joka jättää lukijan ajatuksille paljon tilaa. Suomeksi Vestiltä on julkaistu yksi romaani, Poropolku sammaloituu (1990), jonka on kääntänyt Eino Kuokkanen. Vest kuvaa teoksissaan sodanjälkeisten vuosikymmenten muutosta Tenojokilaaksossa.

Saamen kieltä on käytetty kirjallisesti jo 1600-luvulta lähtien. Kirjoitusasu on vaihdellut murrealueittain, eivätkä kirjoittajat ole aina tainneet kieltä kovinkaan hyvin. Nykyisin saamen kielten ortografia eli oikeinkirjoitus on vakiintunut ja kieltä käyttävät pääasiassa saamelaiset itse, niin kaunokirjallisuudessa kuin tieteen eri alueilla. Saamen kielellä kirjoitetaan ja sille käännetään oppikirjoja, tietokirjoja ja maailmankirjallisuutta. Suomenkielisillä lukijoilla voi olla vain suppea kuva saamelaisesta kirjallisuudesta ja sen kirjallisesta laadusta.

Saamelaiskirjallisuuden tukijärjestelmät Pohjoismaissa

Lappi-kirjallisuus on suuressa määrin ulkopuolisten kirjoittamaa tai luonnossa kilvoittelevaa eräkirjallisuutta. Saamelaiskirjallisuus kertoo alueen ja sen ihmisten historiasta, jokapäiväisen elämisen ehdoista ja luonnosta elinkeinona ja elämäntapana. Lapissa eletään myös silloin kun joet ovat jäässä ja elämä hakeutunut talvikoloihinsa. Turistikeskusten valot eivät valaise koko Lappia. Muutamankin tuvan pöydän ääressä, etäällä katuvaloista ja tavarataloista istuu yksinäinen kummajainen, kirjailija työnsä äärellä.

Se, miten saamelaiskirjallisuuden tuki on järjestetty kussakin Pohjoismaassa, on suorassa suhteessa tämän kirjallisuuden tunnettuuteen tuossa maassa. Käsitettä saamelaiskirjallisuus ei tunneta Suomessa eikä Ruotsissa. Suomessa ja Ruotsissa ei myöskään toimi erityistä saamelaiskirjallisuuden tukijärjestelmää. Kirjailijat ja kääntävät hakevat työskentelyapurahoja useista eri lähteistä, eikä kaunokirjallisuuden kustannustoimintaa tueta erikseen. Norjassa tilanne on toinen.

Norjassa saamelaiskäräjät jakaa valtion myöntämää kustannustukea suoraan saamelaiskustantajille. Vuonna 2003 summa on 1,6 milj. Nkr. Kustantajat jakavat vuosittain kirjallisuuspalkintoja. Yhteispohjoismainen saamelaiskirjailijoitten yhdistys Sami Girjecalliid Searvi (SGS) on virallisena osapuolena jakamassa valtion kirjailijastipendejä. Vuodesta 1977 lähtien stipendejä on voitu jakaa myös Ruotsin, Suomen ja Venäjän saamelaiskirjailijoille, mutta valtaosaltaan stipendit kuitenkin jaetaan oman maan kansalaisille. Kirjailijayhdistyksen kautta Norjan saamelaiskirjailijat saavat osansa myös kirjastokorvauksista ja copyright-palkkioista. Saamelaiskirjailijayhdistyksellä ei ole minkäänlaista asemaa muiden pohjoismaiden apuraha- tai kirjallisuuselimissä.

Suomen saamelaiskäräjät saa valtiolta vuosittain jaettavaksi 170 000 euron (1 milj. markkaa) kulttuurimäärärahan. Määräraha on pysynyt samansuuruisena vuodesta 1996 alkaen. Saamelaiskäräjien kulttuurilautakunnan jakamalla määrärahalla on lukuisa ja kirjava joukko anojia. Kirjallisuudelle ei ole apurahojen jakamisessa määritelty omaa, erillistä osuutta. Saamenkielisten oppikirjojen kustantamiseen valtio jakaa erillisen määrärahan. Määrärahan käyttämisestä vastaa käräjien oppimateriaalitoimisto. Vuonna 2002 valtio osoitti oppimateriaalin valmistamiseen 253.000 euroa.

Saamenkielisen kirjallisuuden parissa työskentelevät, niin kirjailijat kuin kääntäjät, joutuvat hakemaan apurahoja kaikille avoinna olevista lähteistä, rahastoista, säätiöiltä ja valtion taidetoimikunnalta. Valtion taidetoimikunnalla ei ole erillistä vähemmistökirjallisuuden tukiohjelmaa. Ruotsissa, missä saamelaiskirjallisuuden koko kentän asema näyttää olevan yhtä heikosti järjestetty kuin meillä, on valtion kulttuurineuvoston (Statens kulturråd) apurahaohjelmassa erillinen kohta kansallisten vähemmistöjen kirjallisuuksille.

Tukea saamelaiskirjallisuudelle myöntävät myös yhteispohjoismainen saamelaisneuvosto ja Pohjoismainen ministerineuvosto. Myönnetyt apurahat ovat enimmäkseen kohdeapurahoja tai korkeintaan puolen vuoden työskentelyapurahoja. Ministerineuvoston Nordbok-komitea myöntää apurahoja kirjallisille yhteistyöprojekteille ja pohjoismaisten kielten, erityisesti vähemmistökielten kääntäjille, kuitenkin samalle henkilölle korkeintaan kaksi kertaa kaikkiaan. Saamelaisneuvoston apurahoja ovat jakamassa kaikkien neljän maan saamelaiset Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Venäjältä.

Saamenkielisen kirjallisuuden suomentaminen ja kustantaminen

Saamelaiskirjallisuuden kääntäjiä ja kustantajia ei ole Suomessa monta. Nimet on nopeasti lueteltu.

Kustantamistilanteen heikkous ei kuitenkaan johdu vain tekijöiden puutteesta, vaan pikemminkin vähemmistökirjallisuuden tukijärjestelmän ja levitysjärjestelmän puuttumisesta. Työ saamelaiskirjallisuuden kentällä kysyy suuria henkilökohtaisia voimavaroja. Tilanne on hankala sekä saamenkielisten kirjojen että niiden käännösten osalta. Raskainta se on aina kirjailijoille. Valmiit teokset ja niiden käännökset voivat joutua odottamaan julkaisemista jopa vuosia.

Suomen saamelaiskäräjien oppimateriaalitoimisto keskittyy nimensä mukaisesti kustantamaan oppimateriaalia saamen kielelle. Tällä hetkellä ainoa varsinaisesti kaupallinen saamelaiskustantaja Suomessa on Kustannus-Puntsi Inarissa. Lehtolan sisarusten luotsaama yritys on keskittynyt julkaisemaan Lappi- ja saamelaiskirjallisuutta suomen kielellä. Kustannus-Puntsi on kustantanut Rauna Paadar-Leivon evakko- ja kouluajoista kertovan romaanin Vieras talvi (1997). Romaanin on kääntänyt Kaija Anttonen. Anttonen onkin ainoita saamen kielen ammattikääntäjiä Suomessa Eino Kuokkasen lisäksi.

Vähemmistökielisen kirjallisuuden kääntäminen jopa niin, että käännös ilmestyisi samanaikaisesti alkuteoksen kanssa, ei niinkään vaadi taloudellisia resursseja kuin poliittista tahtoa. Saamenkielistä kaunokirjallisuutta, lastenkirjallisuus mukaan lukien, ilmestyy Suomessa vuosittain vain muutama nimeke. Käännösten merkitys on sitä suurempi. Voi sanoa, että muutaman tuhannen hengen vähemmistökansaa ei oikein ole olemassakaan ilman käännöskirjallisuutta. Käännösten myötä saamelaiskirjailijat asettuvat myös apurahoja hakiessaan tasavertaisina muiden hakijoiden joukkoon. Vain ani harva kirjallisuuden lukija ja vielä harvempi apurahoista päättävä henkilö pystyy tutustumaan saamenkieliseen kirjallisuuteen alkukielellä.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

kainalojuttuna: Mitä pitäisi tehdä

Saamelaisen kirjallisuuden asema Suomessa on heikko. Kirjallisen toiminnan kenttä on hajanainen ja kokonaisuuden hahmottaminen työlästä. Kirjallisuuden organisaatioista ja päättävistä elimistä näyttää puuttuvan saamelaisen vähemmistön näkökulma ja mukanaolo. Alkuperäiskansan kirjailijat toimivat laajalla Lapin maalla oman kekseliäisyytensä varassa. Ansioita on etsittävä monelta suunnalta, sillä kirjoituspöydän ääressä tulee muuten vilu. Perin kummallista on saamen kielen huono tilanne juuri Suomessa - onhan kyseessä sukukieli eikä ole pitkäkään aika, vaivaiset toista sataa vuotta siitä, kun suomalaiset kävivät omaa kielitaisteluaan ruotsin kielen ylivaltaa vastaan. Onko kansakunnan muisti näin lyhyt, vai mihin olemme katseemme kääntäneet?

Vähemmistökirjallisuuden kustantaminen on aina kulttuuri-, ei kaupallisesti tuottava teko. Kirjailija Kirsti Paltto kertoo esimerkkinä julkistamisen odotusajoista, että novellikokoelma Guovtteoaivvat nisu (1989) joutui odottamaan neljä vuotta ennen kuin se saatiin julkaistuksi. Novellikokoelman on kääntänyt suomeksi Eino Kuokkanen, mutta sille ei ole vielä löytynyt kustantajaa.

Kääntäjä Kaija Anttonen on viime aikoina kääntänyt saamelaiskirjallisuutta englanniksi ja jättänyt vähemmälle suomeksi kääntämisen, koska kustantajan etsiminen teoksille on työlästä. Hänellä on odottamassa useampikin suomenkielinen käännös, joille hän ei etsimisestä huolimatta ole löytänyt kustantajaa, eikä hänellä ole kokopäiväisesti mahdollisuutta sitä etsiä. Kirjailija Eino Guttorm kertoo kirjoittavansa molemmilla kielillä kustannustilanteen mukaan. Hänen äidinkielensä on saame.

Olisi tehtävä kokonaisvaltainen selvitys saamelaiskirjailijoiden työskentelyolosuhteista ja saamelaisen kirjallisuuden tilanteesta Suomessa. Valtion olisi luotava toimiva tukijärjestelmä alkuperäiskirjallisuuden tueksi. Osana toimivaa järjestelmää tulisi tutkia jo olemassa olevien apuraha- ja kustannusjärjestelmien tukeminen Norjassa. Saaamelaiskustantamojen toiminnassa ei valtakuntien rajoilla ole merkitystä, kieli ja kansa ovat samat, kunhan kirjallisuuden markkinoinnista ja jakelukanavista huolehditaan. Mutta entä ne suomennokset? Jotain on pielessä, kun kahdelle kääntäjälle on ehtinyt kertyä valmiita käännöksiä pinoksi asti, kirjastojen asiakkaat kysyvät suomennoksia luettavakseen, mutta kustantajia jo käännetyille teoksille ei vain löydy.

Aiheesta lisää:

• Girjin. Näkökulmia saamelaiskirjallisuuteen. Toim. Irene Piippola (Kustannus-Puntsi/Lapin maakuntakirjasto 2000). Myös saameksi ja englanniksi. Sisältää artikkeleita ja bibliografian saamelaiskirjallisuudesta ja sen käännöksistä vuosilta 1979-1999.
• Lapin maakuntakirjaston ylläpitämät verkkosivut lappilaisista ja Suomen saamelaisista kirjailijoista: http://www.rovaniemi.fi/lapinkirjailijat