| jussi.vilkuna@kaltio.fi | 
|
|
| Tulosta artikkeli | Palautetta päätoimittajalle | Kaltion pääsivulle |
| Ollessani
vielä 6-vuotias ja ensimmäisellä luokalla koulussa
näytettiin opetusvideo, jossa otsonikerroksessa oli reikä.
Tuo ammottava, räävitön kolo irvisti Otavan välistä
ja yski freoneja suoraan silmiin niin, että niitä
kivisti ja oli pakko kaiken varalta valvoa ja huolehtia hieman.
Tapitin uutisia. Keräilin kuvia WWF-tarrakirjaan ja itkin joka kerta, kun näin piirretyt, öljyyn sotkeutuneet linnut. Amerikkalaiset pudottivat Persianlahdella pommeja. Söin vohveleita ja kysyin äidiltä, tuleeko tänne nyt sota. Afrikassa nähtiin nälkää eikä vähään aikaan tehnyt mieli vohveleita. Ja Jugoslavia - ekaluokalla Kaisa oli saanut repun sieltä lomamatkalla oltuaan. Kasvoin yläasteikäiseksi. Aloin vastustaa sademetsiä tuhoavaa tupakanpolttoa. Lopetin monikansallisten tuotteiden oston ja lihansyönnin. Olin jäsenenä kahdessa eläinsuojeluyhdistyksessä. Ryhdyin kirjoittamaan kantaaottavia kouluaineita: Adolf Hitlerin viimeisen kirjeen. Ennusteen tuhoutuneesta maailmasta vuonna 2010. Irvailun dopingurheilusta. Peruskoulun viimeisen kirjoitelmani sepitin maailmantuskastani. Loppuun opettaja oli kirjannut arvosanan 10 ja toivottanut hyvää matkaa elämään. Sitten maailmantuskasta tuli ystävä. Aloin lueskella historiaa ja jätin uutisten katsomisen ja sanomalehdet, paikkasin lähihistorian pseudomaailmalla. Stalin oli hauska pieni mies, Mussolini mahtaileva macho ja Marxkin oikeastaan vain pohdiskeleva kaveri, jota vaivasivat paiseet takalistossa. Ja niin tiede pelasti minut.
|
| jussi.vilkuna@kaltio.fi |
|
|
| Tulosta artikkeli | Palautetta päätoimittajalle | Kaltion pääsivulle |