Viimeisen talven aikana useimmissa tiedotusvälineissä - sanomalehdissä, uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa - keskeisin aihealue on ollut USA:n hyökkäyssota Irakiin. Kaltiossa emme ole aiheesta kirjoittaneet.

Ei ensinnäkään ole kovin yllättävää, että kulttuurilehti vastustaa luvallista ja luvatonta sotaa. Samoin diktaattoreita, joukkotuhoaseita ja niiden käyttöä omaa kansaa vastaan. Sodan ja diktaattoreiden vastustamisella lehden olisi helppo olla kevein perustein muodikas.

Sodan oikeutusta merkittävämpi ja selvästi mielipiteitä jakava kysymys on, voidaanko voiman käytöllä, siis pakottamisella ajatella saavutettavan kestävää hyvää. Onko olemassa oikeutettua ja hyvään pyrkivää voiman käyttöä?

Kuka pitää hyvänä ruumiillista kuritusta lasten kasvatuksessa? Kansainvälisessä politiikassa voiman käyttö, jopa tuhoaminen, näyttää muodostuvan välttämättömyydeksi. Olen lukenut tarinoita Saddam Husseinin huonosta lapsuudesta. George W. Bushin lapsuudesta on kirjoitettu vähemmän. Milloin nousevat erilaisuutta ymmärtävät rakkaudella kasvatetut sukupolvet?

Kuluneen talven aikana on kerrottu aivan liikaa tarinoita sodasta, roistovaltioista ja joukkotuhoaseista. USA hallitsee mediaa. Eivätkö päätoimittajat ja tuotantopäälliköt enää päätä tarjonnasta? Mitä tapahtuisi, jos George W. Bushin ja Saddam Husseinin puheet jätettäisiin julkaisematta? Tai ne olisivat niitä kulttuurisivujen pieniä uutisia.

Miksi nostaa maailman riitaisat johtohenkilöt kulttuurilehden ensimmäiseksi jutuksi isoilla otsikoilla? On yksi poikkeus. Kysymys, mikä saa heidät itkemään, minkä takia heistä kukin itkee? Itkemisen ja itkun antama mahdollisuus.

Julkaisemme tässä lehdessä tärkeitä ajatuksia ja juttuja. Ensimmäinen karjalankielinen rocklevy on ilmestynyt, saamenkielistä kirjallisuutta käännetään suomeksi aivan liian vähän. Mitä eräs näyttelijä ajatteli ajaessaan halki pohjoisen syrjä-Suomen esittäessään Puupää-näytelmää?

Jussi Vilkuna