11. päivä 1998 ja minä olen Helsingissä. Uusi, moderni kuvataidemuseo, Kiasma, houkuttelee paljon yleisöä.  Opastetut ryhmät, joissa on amerikkalaisia, englantilaisia ja saksalaisia (mikäli kuulen oikein), tukkivat minun ja seuralaiseni kulkua liikkuessamme näyttelysaleissa ja niiden välillä.

Etsin suomalaista nykytaidetta. Vuosikymmen sitten olin siitä paremmin perillä kuin nyt. Osaksi siksi, että opiskeluaikanani Bohuslänin Gerlesborgissa olin tutustunut muutamaan suomalaiseen taiteilijaan, ja osaksi siksi, että opiskelin vuosina 1987-1988 Pohjoismaisessa Taidekoulussa Kokkolassa, suomenkielisellä Pohjanmaalla.

Viidennestä kerroksesta löytyy installaatioita, valokuvia ja joukko televisioita, joissa pyörii videopätkiä. Kaikki kuuluu projektiin, jota muutama tämän päivän huomattavimmista suomalaistaiteilijoista on luonut. Aavan meren tällä puolen kuuluu näyttelyn vanhahtavan romantisoiva nimi.

Näyttelyyn osallistuneista taiteilijoista luultavasti Esko Männikkö on parhaiten tunnettu Ruotsissa: hänen valokuvansa Lapin karuissa oloissa elävistä ihmisistä.

Kun muutama vuosi sitten näin ensimmäistä kertaa Esko Männikön kuvia, assosiaationi liikkuivat nopeasti Kalervo Palsan suuntaan. Kalervon, tai Kallen, kuten hän halusi itseänsä kutsuttavan, opin tuntemaan Gerlesborgin koulussa kevätlukukaudella 1986. Hän oli tullut sinne Pohjoismaisen taidekeskuksen vierailevan taiteilijan stipendin turvin. Kalle oli varttunut hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Hänen perheensä oli köyhimpiä Kittilän kylässä, joka sijaitsee noin sata kilometriä Lapin metropolista, Rovaniemestä, pohjoiseen.

Huomasin pian Kallen saavuttua kouluun, että hän oli epätavallisen sivistynyt henkilö. Hän oli paikallisen kirjaston vakioasiakas ja oli kahlannut läpi maailmankirjallisuuden kotimökissään. Hän oli perehtynyt elokuvan historiaan ja tunsin niin kuvataiteen historian kuin nykytaiteenkin. Hän aloitti maalaamisen aikaisessa vaiheessa. Omakuva 60-luvulta, joka koristaa hänen kuolemansa jälkeen julkaistua päiväkirjaa, edustaa minun silmissäni puhuttelevaa, kypsää ja hyvää maalaustaidetta.

Kalle kävi Helsingin Kuvataideakatemian, mutta palasi sen jälkeen Kittilään. Yhdessä Timo K. Mukan ja Reidar Särestöniemen kanssa hän muodosti lappilaisen avantgardistisen taiteilijapiirin. Mukka oli pohjoissuomalainen kirjailija, jonka huomattavimpiin teoksiin kuuluu Maa on syntinen laulu, josta myös on tehty elokuva.

-        Nyt molemmat ovat poissa, Kalle valitti minulle Gerlesborgissa.

-        - Tunnen itseni kovin yksinäiseksi.

-        Kallen vierailu Ruotsin länsirannikolla sijaitsevassa taidekoulussa oli hänen 38-vuotiaan elämänsä ensimmäinen ulkomaanmatka. Voin hyvin kuvitella, että taloudelliset seikat olivat estäneet matkustamista. Kotona Kittilässähän taiteilija ei ollut saanut mitään tunnustusta. Aivan viimeisinä vuosinaan hän kuitenkin herätti huomiota Etelä-Suomessa, myös taidepiirien ulkopuolella. Hänet teki tunnetuksi etenkin muutama näyttely Helsingissä, näyttelyitä seurannut positiivinen kritiikki eräissä suurissa suomalaisissa päivälehdissä, sekä taidejulkaisuissa ilmestyneet pidemmät kirjoitukset. Luulisin, että taiteilija ja kirjailija Rosa Liksomin hyvinkirjoitettu, laaja ja arvostava reportaasi Kallesta Taide-lehdessä merkitsi paljon.

Päiväkirjamerkinnät Kallen viimeisestä elinvuodesta 1987 kertovat hänen taloudellisista huolistaan. Hän on allapäin, koska näyttelyt eivät tuota mitään. Merkinnöissään Kalle siteeraa erästä lääketehtaan edustajaa, joka kävi taiteilijan näyttelyssä tarkoituksenaan mahdollisesti ostaa maalaus. Teollisuusmies oli sitä mieltä, että tehdas saattaisi menettää suuria asiakkaitaan, jos sen seinillä riippuisi Kallen tauluja. Ne vähäisetkin pennoset, jotka Kalle sai myytyään muutaman kuvan, hupenivat pian, koska hän ei voinut kieltäytyä lainaamasta rahaa alkoholisoituneille ja rappiolle ajautuneille kavereilleen.

Aineellisessa mielessä ero kollegaan Reidar Särestöniemeen, joka asui vain muutaman kilometrin päässä, oli huikea. Hän oli saanut kansallista ja kansainvälistä tunnustusta, ja hänen taiteensa oli tehnyt hänestä varakkaan. Vieraat saapuivat Särestän suuriin juhliin joskus jopa helikopterilla. Kävijöihin kuului mm. silloinen presidentti Urho Kekkonen. Jättimäisessä hirsiateljeessa oli luonnollisesti sauna, mutta siihen kuului myös suurikokoinen uima-allas.

Ulkoisesti Kalle Palsa oli harmaa ja pidättyväinen. Mutta vaistosin hänessä huumorintajua, joka pohjautui laajaan sivistykseen. Jos tutustui tähän hiljaiseen mieheen, saattoi kokea monta äärimmäisen hauskaa hetkeä.

Gerlesborgin vierailun alussa kysyin Kallelta, minkälaisia kuvia hän maalasi.

- Niissä on väkivaltaa ja erotiikkaa, hän vastasi hiljaa, hymyn häivähdys huulillaan.

Väkivaltaa ja erotiikkaa olin häneltä vähiten odottanut.

Matkustimme myöhemmin yhdessä New Yorkiin. Me muut olimme hankkineet asianmukaiset matkavakuutukset, mutta Kalle tyytyi nimeämään Majakovskin suojeluspyhimyksekseen.

Elämää kihisevässä ihmispadassa hän viihtyi ja työskenteli intensiivisesti. Kun hän palasi kotiin New Yorkista, hänellä oli mukanaan joukko akvarelleja, piirustuksia ja taidekirjoja. Mutta tuomisiin kuului myös luu (ihmisen kyynärvarsi), jonka olimme löytäneet hiekkakasasta Bronxissa, lähellä kauhukirjailija Poen kotia. Kotiin vietiin myös muovikuoreen suljettu skorpioni, jonka ostimme Chinatownissa. Kittilässä myöhemmin käyneet vieraat saivat lukea ulko-ovessa varoitustekstin: ”Talossa on pieni, vastenmielinen skorpioni.”

Kalle Palsan vereslihalla tehdyllä taiteella eivät julkiset laitokset siis halunneet koristaa tilojaan. Kuvat olivat kuin puukkoja, jotka tungettiin suomalaiseen, ja miksei myös ruotsalaiseen, 70- ja 80-luvun kansankodin lihaan. Ja puukkoja vielä väännettiin haavassa.

Jo ennen opintojaan Taideakatemiassa Kalle teki undergroundhenkisiä piirrettyjä sarjoja. Häneltä ilmestyi mm. pieni sarjakuva-albumi, joka sisälsi kertomuksia Kittilästä ja utopistisävyisiä tarinoita. Eräs tarina kertoi lentäjästä, joka eksyi pilveen ja joutui jättiläishyönteisten kansoittamaan maahan. Ötökät elivät rakastavassa yhteisössä, joka itse asiassa oli ihmismaailmaa inhimillisempi. Kuvaukset Kittilästä eivät olleet mitään kilttejä kertomuksia. Niiden pääasiallisia aiheita oli sorto ja tenunhuuruinen humala. Siinä missä alan edelläkävijä, amerikkalainen Robert Crumb, teki Comixejaan, Kalle palsa piirsi sarjakuvia, joita hän kutsui Tragixeiksi, aihepiirinään kotikylän rappioalkoholistien elämä.

Kalle Palsan oma asenne kittiläläiselämään oli kaksijakoinen. Hänhän oli syntynyt Kittilässä, ja siellä oli hänen lapsuudenparatiisinsa. Mutta Kittilässä hän koki myös kateellisuuden kulttuurin ilmapiirin, syrjivää ymmärtämättömyyttä ja tasapäistämistä. Paikallinen poliitikko oli kerran tullut Kallen mökille ostamaan kuvan, mutta empi ja sanoi:

- Minut kyllä leimattaisiin, jos ostaisin taulun sinulta.

- Minäkään en halua leimaantua myymällä sinulle, Kalle vastasi.

Se kauppa ratkesi siihen.

Kemissä pidetyn näyttelyn yhteydessä 80-luvun alussa Kallea syytettiin pornokuvien maalaamisesta. Mutta hänen kuvansa olivat kaukana pinnallisesta pornosta. Hän oli kiihkeän kiinnostunut elämästä ja elämää synnyttävistä voimista. Siispä häntä kiinnosti myös kuolema. Totuudenkaipuussaan ja rehellisyydessään hän ei karttanut mitään, vähiten tabuja.

Ensimmäisinä päivinään Gerlesborgissa Kalle esitteli minulle makupaloja tuotannostaan. Sain nähdä kuvia, jotka muodon ja kirjallisen sisällön törmätessä saivat harvinaista väkevyyttä: kevyellä ja hauraalla akvarellitekniikalla hän oli luonut yksityiskohtaisia kuvauksia miesten sukupuolitaudeista.

70-luvulta peräisin olevan sarjakuvan pääroolissa on taiteilija. Viimeisessä ruudussa taiteilija makaa kuolleena maalaustensa ympäröimänä nuhjuisessa ateljeessaan. Vesi vuotaa sisään. Tuo kuva enteili kammottavalla tavalla Kallen omaa kuolemaa eräänä koleana syyspäivänä 1987. Hänet löydettiin yksinkertaisen ateljeensa, Getsemanen, lattialta. Vesi todellakin vuoti sisään. Kalle todellakin makasi kuolleena lattialla, silmät ammollaan. Ympärillä lojui sadoittain Kallen teoksia, jotka eivät koskaan löytäneet markkinoita hänen elinaikanaan.

Kalle oli useita kertoja keskustellut kanssani kuolemastaan ja siitä välittömästä neroksijulistamisesta, joka tulisi seuraamaan. Kallen kuolema herätti tosiaankin suurta huomiota. Monet suomalaisten taidepiirien edustajat olivat hyvin otettuja hänen kohtalostaan. Muutamat olivat jopa Kallen viimeisten elinvuosien aikana saaneet vaikutteita Lapin hiljaisen, sivistyneen miehen voimakkaista kuvista. Kallen elämästä tehtiin Helsingissä teatterikappale. Siitä tehtiin myös baletti. Hänen kohtalostaan kirjoitettiin reportaaseja lehtiin. Lisäksi julkaistiin pari kirjaa, mm. hänen päiväkirjamerkintönsä vuosilta 1967-1987. Hänen kuviaan näytettiin ympäri maata. Muistan, miten ajattelin, että nyt kun Kalle on vaaraton, hänen kuvansa voidaan päästää esiin.

”Ei, täällä Kiasmassa hänestä ei näy jälkeäkään. Videotaide ei oikein ollut Kallen juttu”, ehdin jo ajatella, kun olen poistumassa nykytaiteen museosta. Kuljen vielä Erkki Pirtolan lukemattomein videolaitteiden ohi. Monitorit ympäröivät harvan metsikön lailla museon uloskäyntiä. Luon viimeisen silmäyksen näyttelyhalliin.

Mutta mitä tuossa oli? Lähimpänä uloskäyntiä olevassa monitorissa näkyy mökki, joka muistuttaa Kalle Palsan kotia Kittilässä. Ja tuolla näkyy maalaus, jonka tekijästä ei voi erehtyä. Ja vielä toinen maalaus … Katseeni siirtyy lattialle, videolaitteen alle, ja luen: ”Kalervo Palsa”.

Opiskellessaan Taideakatemiassa Kalle asui Erkki Pirtolan luona. Kiasmassa pyörivä filmi kuvaa sitä, kun maalaukset Kallen kuoleman jälkeen kannetaan ulos ateljeesta, Getsemanesta. Jään katsomaan kohtausta, jossa Kallen velipuoli tutkii taulua mietteliäänä.

Ollakseni rehellinen, olin katsonut Erkki Pirtolan videoinstallaatioita hieman huolimattomasti. TV-monitoreita oli monta, ja juuri se laite, joka pyöritti Kittilän kohtausta sijaitsi aivan ulko-ovien tuntumassa, näyttelysalista poispäin käännettynä. Pirtolan ja näyttelykomissaarin ajatuksena on varmastikin ollut asettaa tämä kunnianosoitus Kallelle aivan sisääntulon yhteyteen, niin, että kävijät näkisivät sen ensimmäisenä – postuumi tunnustus parhaimmasta päästä.

Astun Helsingin katuvilinään huomattavasti tyytyväisempänä. Maailma ei ole unohtanut Kallea. Päinvastoin, epäsuoralla tavalla hän on saanut näkyvän paikan suomalaisessa nykytaiteessa.

Taivaassaan Kalle Palsa on varmasti tyytyväinen tähän järjestelyyn. Silmälasiensa takaa hän edelleenkin tiirailee yleisöään.

Käännös: Milla Siren

Julkaistu Ruotsissa Hjärnstormin numerossa 65 vuonna 1998.
 
 

Print	jussi.vilkuna@kaltio.fi
Tulosta artikkeli	Palautetta päätoimittajalle	Kaltion pääsivulle