Ante ja Aslak Aikio Kyösti Julku FT Angela Marcantonion vastine Ago Künnapin vastine Kalevi Wiik Christian Carpelan (lis. 8.10.2002) Ante ja Aslak Aikio II (lis. 8.10.2002) Prof. Raimo Anttila, University of California, Los Angeles ja Drs. Petri Kallio, Universiteit Leiden (lis. 13.10.2002) Ago Künnap 23.11.2002

keskustelua suomalaisten alkuperä

Suomalaisten fantastinen menneisyys

Ante Aikio ja Aslak Aikio

Historian emeritusprofessori Kyösti Julku esittää kirjoituksessaan Suomalaisten muinaiset juuret (Kaltio 3/2002) värikkään tulkinnan suomalaisten varhaishistoriasta. Suomalaiset olisivat sen mukaan eurooppalaista muinaiskansaa, joka on jääkauden jälkeen asuttanut suurta osaa Pohjois-Euroopasta. Artikkelinsa Julku perustaa kuitenkin vain muutamaan väitteeseen, joita on syytä tarkastella kriittisesti.

Kyseenalaisia väitteitä

Julkun mielestä Swidryn kulttuuri 12 000-10 000 vuotta sitten Puolassa voidaan "varmasti" osoittaa suomalaiseksi, todisteet kun ovat "niin erinomaisen selvät ja vastaansanomattoman kovat". Alueella on hänen mukaansa "erittäin vahva suomalainen (ei siis suomalais-ugrilainen) nimiaines - yhteensä toista sataa suomalaisnimeä". Myös varhaisemman jääkauden refugiumin Ukrainassa 24.000-18.000 vuotta sitten hän tietää suomalaiseksi.

Mitä kirjoittaja tässä tarkoittaa "suomalaisella"? Hän liittää termin aikatasoon, jossa suomalaisia ei sanan missään merkityksessä ollut olemassa. Suomen kansan ja kielen muotoutuminen on noin 16.000-22.000 vuotta myöhäisempi prosessi, Swidryn kulttuurinkin osalta vähintään 8.000 vuotta. Puhe jääkauden aikaisista suomalaisista on samantapaista aikatasojen sekoittamista kuin vaikka pohdinta Rooman valtakunnan vaikutuksesta mammuttien sukupuuttoon. Julku ei myöskään perustele väitettään suomalaisista paikannimistä. Ajatuskulkuun sopivia lähteitä onkin vaikea löytää, sillä esimerkiksi puolalaisslavisti T. Lehr-Splawinski 1940-luvulla esittämät tämänsuuntaiset luulot on torjuttu perusteettomina jo kauan sitten (ks. esim. Joki, Uralier und Indogermanen, 1973, s. 174-).

Vastaavia epäuskottavia väitteitä tapaa Julkun tekstissä yhtenään. Perustelematta jää esimerkiksi väite Dneprin ja Donin varsien paikannimien suomalaisperäisyydestä ja ajatus Dneprin laaksosta löytyneiden "vanhaeurooppalaisten muotojen" yhteydestä suomalaisiin. Julku antaa myös paljon painoa Ago Künnapin oletuksille saamen ja baskin kielten yhteyksistä. Tätä tutkimusta (Vöimalikud keelevahetused uurali keelte rühmas) ei kuitenkaan ole julkaistu, ja sen käsikirjoituksesta päätellen tekijä ei tunne edes saamen kielen perusteita. Väitteet saamen kielen baskilaisesta substraatista ovat siis perusteettomia.

Villakoiran ydin

Kirjoitus on uusin osa siinä sarjassa, jolla Julkun, Künnapin ja Kalevi Wiikin aatteita suomalaisten muinaisuudesta on markkinoitu suurelle yleisölle. Alan johtavat tutkijat ovat kuitenkin kumonneet heidän väittämänsä moneen kertaan. Kriitikoista mainittakoon Raimo Anttila, Christian Carpelan, Cornelius Hasselblatt, László Honti, Kaisa Häkkinen, Esa Itkonen, Juha Janhunen, Petri Kallio, Jorma Koivulehto, Johanna Laakso, J.P. Mallory, Eve Mikone, Asko Parpola, Károly Rédei, Merlijn de Smit ja Eberhard Winkler. On arveluttavaa, että tieteellisillä foorumeilla esitetty ankara kritiikki on jätetty huomiotta ja siirrytty yleisille areenoille puhumaan "vastaansanomattoman kovista" todisteista. Ulkopuolisille pyritään näin antamaan harhaanjohtava kuva koulukuntakiistasta edistyksellisten ja uudistuksellisten "kapinallisten" ja vanhoillisten, taantumuksellisten "traditionalistien" välillä.

Omaan arvoonsa joutaa myös väite, että Julku ja hänen tutkijakumppaninsa ovat ensimmäisenä soveltamassa monitieteistä analyysiä suomalaisten esihistoriaan. Suomalaisten alkuperää koskevat selitysmallit ovat 1800-luvun loppupuolelta lähtien aina nojanneet monitieteiseen analyysiin, eikä sen varjolla voi enää väittää kulkevansa kehityksen kärjessä. Eikä Julkun oma malli edes ole erityisen monitieteinen, vaan se perustuu lähinnä arkeologisen aineiston ja nykyisten kielten ja kansojen mielivaltaiseen samaistamiseen, jota tuetaan valikoiduilla ja kyseenalaisilla väitteillä muista tieteistä. Monitieteinen tutkimus edellyttää mallia, joka selittää kaikkien tieteiden kaikki havainnot. Julkun malli on ristiriidassa kielitieteessä jo sata vuotta sitten varmistettujen tulosten kanssa, joten se on mahdoton, vaikka se sopisikin joihinkin arkeologisiin havaintoihin ja hivelisi kansallista itsetuntoa. Alalla, jonka tulkinta ja esitystapa ovat vaikeita, tällainen populismi saa valitettavasti paljon helpommin julkisuutta kuin vakavasti otettava tutkimus.

Näkemys suomalaisista koko Euroopan asuttajina liittyy kansalliseen traditioon, joka pyrkii rakentamaan suomalaisille mahtavaa muinaisuutta. Suuntausta edusti uljaimmillaan Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870-1946), joka "tiesi" suomalaiset Egyptin, Intian ja Kiinan muinaisten korkeakulttuurien perustajiksi. Julkunkaan naseva kirjoitus ei kuulu tieteen piiriin, vaan tähän nationalistisesti motivoituneeseen fantasiakirjallisuuteen.

Ante Aikio ja Aslak Aikio

"Wie es eigentlich gewesen ist?"

Professori Kyösti Julku

Puuttumatta Aikion veljesten kultivoituneen kannanoton "Suomalaisten fantastinen menneisyys" yksityiskohtiin kiinnitän huomiota vain kokonaisasetelmaan. Katson myös puuttumisen solvauksina esitettyihin kohtiin ajan tuhlaukseksi.

Näyttää siltä, että oppineisuudestaan huolimatta veljekset ovat jääneet junasta pahan kerran. Jo noin 15 vuoden aikana on perinteellinen suomalais-ugrilaisuutta käsittelevän tutkimuksen pohjalla ollut paradigma osoitettu perin pohjin virheelliseksi geologian, arkeologian, genetiikan ja fyysisen antropologian tuomin uusin tiedoin ja välinein. Suurinta osaa kielentutkijoista tämä tosiasia ei ole liikauttanut lainkaan, vaan he ovat tyytyneet toistamaan eilisen päivän totuuksia ja mananneet tutkimuksen uudistajia. Ilmeisesti he nyt repäisevät vaatteensa lopullisesti tai sitten vaikenevat tyystin, kun kielitieteen puolellakin on vanha paradigma tuhottu.

Tutkimuksessa on täällä Suomessa - ja yleisemminkin - havaittavissa kaksi konsensusvaihetta. Niistä ensimmäinen oli niinsanotun muuttoteorian aika vuoteen1980, jolloin pidettiin Tvärminnen symposium. Sen jälkeen ei kukaan enää puhunut muuttoteoriasta, vaan tilalle tuli lähinnä Meinanderin esitelmän - tosin varovaisen - pohjalta uusi konsensus, jonka mukaan tyypillinen kampakeramiikka merkitsi suomalaisten tuloa maahansa.

Eräänlaisena esimaanjäristyksenä tuli sitten vuonna 1987 ulkopuolisen, Amerikassa koulutuksensa saaneen Milton Nuñezin artikkeli, jossa hän osoitti maamme asutuksen jatkuvuuden aina ensimmäisistä asukkaista tähän päivään. Keskustelu lähti liikkeelle nihkeästi, mutta se lähti, ja tärkeimmäksi forumiksi tuli Roots-kongressien järjestelmä. Kongresseja on nyt pidetty viisi, vuosina 1997, 1998, 1999, 2000 ja sitten 2002. Nimenomaan näissä kongresseissa tulivat kuvaan voimakkaasti mukaan.myös genetiikka ja fyysinen antropologia, ja näiden keskustelujen pohjalta tultiin siihen tulokseen, ettei hypoteesi uralilaisesta kantakielestä voi pitää paikkaansa. Vahvistus kielitieteen pohjalta saatiin, kun italialainen fenno-ugristi Angela Marcantonio tänä vuonna julkaisi teoksensa "The Uralic Language Family. Facts, Myths and Statistics". Se merkitsee maanjäristystä, jota jo Nuñezin artikkeli enteili. Jännityksellä jään nyt odottamaan kielentutkijoiden reaktiota, kun hypoteesi uralilaisesta kantakielestä on kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Perusreaktioita ovat tietysti lähteminen mukaan Marcantonion linjalle ja sitten toisaalta vaikeneminen. Haluaisin mielelläni lukea yrityksistä kaataa Marcantonion käsitykset. Mutta laajemmin ottaen tilanne on tietysti se, että maanjäristystä seuraa tavallisesti joukko jälkijäristyksiä. Niiden tultua perinteellisistä käsityksistä on jäljellä enää, rippeita, jos niitäkään voi olla Marcantonion jyrähdyksen jälkeen.

On selvää, että Kaltion artikkeliin jäi paljon puutteita, sillä jouduin sitä lyhentämään armottomasti. En mina nyt aivan niin hölmö ole kuin veljekset otaksuvat enkä myöskään aivan niin tietämätön. A. Joen lisäksi kriitikoista Puolan paikannimien suhteen voin mainita myös P. Hajdœn ja E. Niemisen. Mutta se siitä. Palaan asiaan lähiaikoina laajemmissa ja yksityiskohtaisemmissa artikkeleissa, jotka on varustettu myös lähdeviitteillä. Yritän sanoa asiat niin yksinkertaisesti, että vähäiselläkin ymmärryksellä varustetut tajuavat.

Aiheetta enempään

Kyösti Julku

Suomalaisten kaukaiset juuret - Kyösti Julku

Arvostelu: FT Angela Marcantonio

Tässä lyhyessä arvostelussa tarkoituksenani on kiinnittää lukijoiden huomio Kaltiossa (Pohjoissuomalainen Aikakauslehti 3/2002) ilmestyneeseen professori Kyösti Julkun kirjoittamaan mielenkiintoiseen artikkeliin: Suomalaisten kaukaiset juuret (sivut 99-106). Tämä artikkeli tarjoaa yleiskatsauksen tärkeästä hiljattain tiedepiireissä virinneestä keskustelusta suomalaisten ja muiden suomensukuisten kansojen juurista, ja artikkeli on suomenkieliselle maallikollekin helposti avautuva.

Viime aikoihin saakka on pidetty itsestäänselvyytenä, että suomen kieli (yhdessä muiden Pohjois-Euroopan kielten kanssa) on "suomalais-ugrilainen / uralilainen" kieli ja että suomensukuinen kansa on saanut alkunsa esi-historiallisella ajalla Ural-vuoriston läheisyydessä. Kirjoittaja, professori Julku, on historian emeritus professori Oulun yliopistossa ja korkeasta iästään huolimatta tiedepiireissä häntä pidetään "kapinoitsijana", joka on asettanut vallitsevan käsityksen kyseenalaiseksi historiallisten ja arkeologisten todisteiden perusteella. Lyhyesti sanottuna professori Julku kieltää "uralilaisen kanta-kielen" olemassa olon.

Professori Julkun artikkelissa (niin kuin myös monissa muissa hänen kirjoituksissaan) esiintyvä katsaus historiallisiin ja arkeologisiin todisteisiin puhuu puolestaan, niinpä mikään arvostelu ei pysty korvaamaan alkuperäisen artikkelin tarjoamaa nautintoa. Tarkoituksenani onkin tässä lyhyessä arvostelussa kiinnittää huomiota ainoastaan kahteen professori Julkun artikkelissa esiintyneeseen avaintulokseen. Nämä tulokset muodostavat mullistavan todistusaineiston, joka asettaa kyseenalaiseksi vallitsevan suomalais-ugrilaisen/uralilaisen paradigman. Pyrin myös käsittelemään näitä tuloksia viimeaikaisten lingvististen löytöjen valossa, mukaan lukien omani (ks. esim. Marcantonio 2002: The Uralic Language Family. Facts, Myths and Statistics, Oxford: Blackwell), jotka osoittavat, että vallitseva lingvistinen malli ei näytä olevan edes todellisten lingvististen todisteidenkaan tukema.

Kyösti Julku aloittaa tärkeällä ennakko-olettamuksella tavasta, jolla asiaa tulisi lähestyä:

"Varsin yleisesti hyväksytty ajatus on yhä, että me itämerensuomalaiset olemme
alkuisin Volgan mutkasta, ehkä ... Uralilta ja Siperian puolelta. Tämä kanta
voidaan kuitenkin katsoa vakiintuneksi myytiksi. Käsitys on ennen muuta
kielitieteellinen. Nykyisin ei kuitenkaan enää voida rakentaa yksin kielitieteen
varaan sen suurista saavutuksista huolimatta, vaan lisäksi on otettava lukuun
ainakin arkeologia, geologia, fyysinen antropologia, genetiikka ..."

Vaikka tämä lausunto saattaisikin näyttää itsestään selvältä, on se itse asiassa ehdottoman tärkeä ennakko-olettamus - jota tieteellisissä piireissä ei yleisesti ole seurattu. Itse asiassa vastoin yleistä uskomusta lingvistinen todistusaineisto ei edes tue käsitystä koko suomalais-ugrilaisen/uralilaisen perheen olemassaolosta! Monet historioitsijat myöntävät ettei heidän todistusaineistonsa sovi perinteiseen malliin, mutta he tietävät (kielitieteestä) mallin olevan oikea ja näin ollen heidän täytyy tulkita löytönsä uudelleen, jotta nämä olisivat mallia vastaavia. Näin historialliset lähteet näyttävät tukevan kielitieteellistä mallia. Kielitieteilijöiden kirjoittamat artikkelit vuorostaan usein nojautuvat historiallisiin lähteisiin, jotka ovat todisteina tukemassa kielitieteellistä mallia! Todellinen noidankehä.

Tämä on lausunto, johon lingvistinä minun täytyy täysin yhtyä, mutta ei ainoastaan yllä mainitun noidankehän riskin vuoksi. Itse asiassa mielestäni pelkän lingvistisen analyysin pohjalta on yleensä vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, määrittää mistä (oletettavasti) vanha kansa-kieli tulee. Suuri osa kielitieteilijöistä luottaa kuitenkin tähän analyysiin, ja he ovat myös saaneet muiden alojen tutkijat uskomaan, että "historiallisen / vertailevan kielitieteen" menetelmää käyttäen voi erottaa ja vahvistaa suurella todennäköisyydellä eri kieliperheet/yhteisöt sekä niiden alkuperäiset lähtökohdat ja arvioidun iän. Näin on esimerkiksi indoeurooppalaisten ja myös uralilaisten kieliperheiden kohdalla, joiden olemassaolo, alkuperä ja lähtökohdat on lingvistien yleisen uskomuksen mukaan tieteellisesti vahvistettu pelkästään kielitieteellisen analyysin menetelmän avulla. Todellisuudessa tämä uskomus on enemmänkin myytti kuin fakta, sillä rekonstruoidut kielitieteelliset elementit (sanat, morfeemit, foneemit) ja vastaavat rekonstruoidut kanta-kielet, joihin kieliperheisiin jaottelu perustuu, ovat pelkästään abstrakteja (ja usein mielivaltaisia ja/tai helppoja manipuloida) lingvistisiä kaavoja. Nämä kaavat saattavat jopa olla riittäviä osoittamaan yhtäläisyyksiä kielten välillä ja tuomaan esille joitakin "johtolankoja" niiden alkuperästä ja menneisyydestä (vaikka tässäkin on tunnustettuja metodologisia vaikeuksia), mutta niitä ei voi ajoittaa tai paikantaa, joten niistä ei voi saada selville edes jossain määrin tieteellisesti todistettua historiallista todellisuutta. (Muista historiallisen lingvistiikan menetelmiin liittyvistä kysymyksistä ks. esim. A. Fox 1995: Linguistic Reconstruction. An Introduction to the Theory and Method, Oxford: Oxford University Press ja S. Zimmer 1990: ’The investigation of Proto-Indo-European history. Methods, problems, limitations’. In When Worlds Collide: The Indo-Europeans and the Pre-Indo-Europeans, Karoma: Ann Arbor).

Tämä asiaintila muuttuu yhä vakavammaksi uralilaisen tutkimuksen alueella. Itse asiassa, kuten yllä olen maininnut, vallitsevan uralilaisen teorian perusväite, jonka mukaan noin 8000/6000 vuotta sitten Uralin vuoriston alueella eli tiivis kanta-suomalais-ugrilaista/uralilaista kieltä puhuva kanta-yhteisö, ei myöskään ole kielitieteellisen todistusaineiston tukema. Seuraavan tosiasian mainitseminen riittää selittämään maallikkolukijalle mitä tämä käytännössä tarkoittaa. (Niin kutsutun) uralilaisen perheen eri haarojen välisistä huonolaatuisista ja vähäisistä yhtäläisyyksistä johtuen lingvistit eivät itse asiassa koskaan ole onnistuneet rekonstruoimaan uralilaista kanta-kieltä -- vertailevan menetelmän puitteissa kanta-kielen rekonstruointi on välttämätön edellytys (conditio sine qua non) kieliperheen määrityksessä.

Toinen tärkeä Kyösti Julkun lausunto:

Professori Julkun toinen tärkeä väite on se, että "suomalaiset eivät tulleetkaan idästä (niin kuin perinteellinen suomalais-ugrilainen teoria olettaa) vaan etelästä ja lännestä". Tarkemmin, suomalais-ugrilaisten heimojen varsinainen muutto tapahtui kahtena virtana mesoliittisella kaudella: etelästä pohjoiseen ja koilliseen ja lännestä itään. Mitä sitten tulee suomalaiseen ihmiseen antropologisesta näkökulmasta Professori Julkun mukaan suomalaiset ovat ilman muuta alkuperäisiä eurooppalaisia heimoja, ts. vanhoja eurooppalaisia heimoja, koska ne näyttäisivät muistuttavan Cro Magnon ihmistä enemmän kuin mikään muu eurooppalainen kansa. Suomalaisten eurooppalaisuutta vahvistaa myös genetiikka.

Tämä on monien perinteisen teorian kyseenalaiseksi asettavien henkilöiden keskeinen lähtökohta. Kuten professori Julku selvittää arkeologinen ja antropologinen todistusaineisto on täysin ristiriidassa perinteisen mallin olettamuksien kanssa, joiden mukaan alkuperäinen kansa olisi suhteellisen hiljattain muuttanut idästä (ei lännestä) tyhjälle alueelle, nykyisen Suomen alueelle.

Sen lisäksi, että perinteisen uralilaisen teorian voidaan kielitieteellisellä tasolla sanoa olevan perätön, tekee se ennusteita, jotka ovat selvästikin ristiriidassa arkeologian, genetiikan ja antropologian tuoreiden ja ilmeisen kiistattomien löytöjen kanssa. Esimerkiksi geneettisen analyysin tulokset ovat ristiriidassa perinteisen olettamuksen kanssa, jonka mukaan geneettinen perimä olisi hallitseva tekijä kielen siirtymisessä. Samojedi- ja Ob-ugrilaisilla kansoilla on suuressa määrin "mongoloidinen" geneettinen perimä kun taas muilla (perinteisesti luokitetuilla) uralilaisilla kansoilla se on suureksi osaksi "europidinen". Itse asiassa ei ole olemassa mitään muita todisteita "uralilaisesta geenistä" kuin lingvistinen määritelmä väestön geeniominaisuuksista Ural-vuoriston läheisyydessä. Ei ole olemassa mitään arkeologisia jälkiä vaelluksista Ural-vuorilta länteen. Päinvastoin kansat ja teknologia (kuten nuolen päät ja keramiikka) näyttävät yleisesti levinneen lounaasta koilliseen, toisin sanoen päinvastaisessa suunnassa kuin mitä perinteinen malli olettaisi. Tämä oletettu vaellus Ural-vuorilta tyhjän Pohjois-Euroopan alueille on ristiriidassa myös sellaisen todistusaineiston kanssa, joka osoittaa, että paikalliset heimot ovat tauotta asuttaneet Koillis-Eurooppaa läpi tämän aikakauden. Lopuksi, kuten artikkelin kirjoittaja jo on maininnut, moderni antropologinen tutkimus on kiistattomasti osoittanut, että suomalaiset (ja muut itämerensuomalaiset heimot) selvästi edustavat sitä kallon muotoa, joka oli ominainen sellaiselle - ns. "Cro Magnon" -ihmiselle, joka saapui Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten.

Lopuksi voin vain todeta tämän artikkelin olevan paljastava, sillä se täyttää puhtaasti kielitieteellisen analyysin jättämät aukot, ja kielitieteilijänä painotan sitä, ettei lingvistiikka voi olla ottamatta huomioon "sisar"-tieteittensä tuloksia. Nykyisin tämä on vielä entistä tärkeämpää, sillä nämä tieteet perustuvat nykyisin kohtalaisen luotettaviin analyysimenetelmiin (kuten hiiliajoitus-menetelmä arkeologiassa), toisin kuin vertaileva kielitiede, joka perustuu vanhanaikaiseen ja epärealistiseen kielen kehityksen malliin sekä vanhoihin kielitieteellisiin periaatteisiin, jotka myös moderni lingvistinen tutkimus on todistanut vääriksi. Arkeologia, genetiikka ja antropologia eivät varmaankaan välttämättä voi kertoa meille, mitä kieltä oletettu vanha kansa puhui, sillä arkeologiset löydöt eivät puhu (elleivät ne sisällä inskriptioita) eikä geenejä myöskään aina voida samastaa kieliin. Niinpä esimerkiksi väite, että Koillis-Euroopan kantaväestöt olisivat suoraan ylenevässä polvessa nykysuomalaisten esi-isiä ja olisivat jo puhuneet nykysuomen tyyppistä kieltä (kuten professori Julku ja hänen "Roots" kollegansa väittävät) on lausunto, jota ei koskaan voida tieteellisesti ja lopullisesti todistaa. Tämä lausunto kuitenkin edustaa nykytilanteessa todennäköisintä ja realistisinta oletusta suomalaisten ja muiden suomensukuisten kansojen juurista.

URALILAISTEN KIELTEN MAHDOLLISET KESKINÄISET KONTAKTIT JA KIELENVAIHDOT

Ago Künnap

Kirjoittaja on virolainen Tarton yliopiston uralilaisten kielten professori. Hän on mm. toiminut lukuvuonna 1968-1969 Oulun yliopiston viron kielen lehtorina.

Professori Kyösti Julku julkaisi Kaltion vuoden 2002 kolmannessa numerossa kirjoituksen "Suomalaisten kaukaiset juuret". Yhdyn ilman muuta Julkun epäilemättä järkeviin ja perustelluihin näkökantoihin. Mainitsisin, että kuulumme kumpikin suuresti hänen ideoimaansa epäformaaliseen yleiseurooppalaiseen kansainväliseen poikkitieteelliseen työryhmään "Pohjoiseuraasialaisten kansojen ja kielten juuret", joka piti IV symposiuminsa Oulussa elokuussa 2000 (äsken ilmestyivät Julkun toimittamina painosta tämän symposiumin esitelmät). Omasta puolestani korostaisin seuraavassa joitakin kielellisiä ja geneettisiä seikkoja, jotka auttavat luomaan lisätaustaa suomen ja viron kaikkien ns. sukukielten - suomalais-ugrilaisten ja samojedilaisten - alkuperän ymmärtämiselle.

Nykyihminen homo sapiens sapiens alkoi levittäytyä Itä-Afrikassa sijainneesta alkukodistaan 120 000-100 000 vuotta sitten. Euraasiaan hän vaelsi mainitun työryhmän jäsenen, Tarton yliopiston populaatiogeneetikon professori Richard Villemsin ja hänen tutkimusryhmänsä mukaan kahta reittiä pitkin. Toinen reitti kulki Egyptin ja Israelin kautta Kaukasuksen seudulle ja sieltä toisaalta Balkanin kautta Eurooppaan ja toisaalta Himalajan suuntaan. Toinen reitti johti halki Arabian niemimaan eteläosan Intiaan ja edelleen Kaakkois-Aasiaan, josta käsin levittäydyttiin koko Aasian alueelle.

Työryhmän jäsen, Oulun yliopiston fyysinen antropologi tohtori Markku Niskanen kuvaa (mm. työryhmän III symposiumissa 1999 Virossa) ihmisen levittäytymistä Euraasiassa etelästä pohjoiseen siten, että raja europidisen ja mongolidisen rodun välillä seurasi koko ajan suunnilleen viivaa Himalajalta Obin suistoon ainoana poikkeuksena pienehkö yhteisalue Länsi-Siperian eteläosassa. Eli siis Villemsin levikkikaavan kahta eri vaellusreittiä on tulkittava siten, että läntistä reittiä pitkin vaelsivat europidien esivanhemmat, itäistä reittiä käyttivät sen sijaan mongolidien esivanhemmat. Populaatiogeneetikkojen ja fyysisten antropologien viimeisimmät tutkimukset ovat vakuuttavasti osoittaneet, että Euroopan nykyiset suomalais-ugrilaiskieliset väestöt olivat aina europidisia.

Monet maailman nykykielikunnat ovat voineet muodostua konvergenssin eli erilaisten kielten samanlaistumisen tietä, kuten viime aikoina juuri Robert M. W. Dixon kirjassaan "The rise and and fall of languages" (Cambridge 1997 ja 1999) ja myös Daniel Nettle kirjassaan "Linguistic Diversity" (Oxford 1999) ovat osoittaneet. Uralilaisten kielten tapauksessa on kuitenkin juurtunut käsitys, että ne ovat syntyneet divergenssin eli yhden kantakielen tytärkieliin jakautumisen tietä. Tämä näkemys on niin tavanomainen, että jopa Dixon mainitsee uralilaiset kielet niiden esimerkkien joukossa, joiden tapauksessa kielikunnan synnyn selitykseksi sopii indoeurooppalaisen kielikunnan tavoin divergenssi. Muita esimerkkejä Dixonilla ovat semiittiläiset ja algonkilaiset kielet. Jo vuosia ennen Dixonia ja Nettleä, 1980-1990-luvuilta alkaen olemme kahden työryhmän nykyisen jäsenen - unkarilaisen professorin János Pusztayn ja suomalaisen professorin Kalevi Wiikin - kanssa väittäneet uralilaisen kielikunnan syntyneen konvergenssin tietä. Saksalainen kielitieteilijä professori Lutz Edzard on osoittanut (1998), että myös semiittiläisten kielten tapauksessa divergenssimallinen syntyselitys ei ole käyttökelpoinen. (Valitettavasti minulla ei ole riittävää tietoa, millainen on kielikunnan synnyn selityksen nykytilanne Dixonin mainitsemien algonkilaisten kielten ja joidenkin muiden varmimmin divergenssilähtöisiksi pidettyjen kielikuntien - esimerkiksi polynesialaisten kielten - tapauksessa.)

Dixon otaksuu, että kivikautisten metsästäjien-kalastajien-keräilijen kielikollektiivit käsittivät korkeintaan 500-1000 henkeä (kuten Australian kanta-asukkailla vielä historiallisella kaudella). Puhuttiin hyvin paljon erilaisia kieliä. Nämä pienet populaatiot olivat yhteiskunnalliselta kehitykseltään tasavertaisia ja pitivät keskenään yllä monenlaisia kontakteja, siis myös kielellisiä. Lingvistinen konvergenssi toimi. Tiedämme, että viimeinen jääkausi alkoi Euroopassa noin 100 000 vuotta sitten. Nykyihminen homo sapiens sapiens alkoi saapua Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten. Viime 40 000 vuoden aikana Euroopassa oli kylmempiä ja lämpimämpiä kausia. Tiedossa on kymmenkunta interstadiaalia l. jäävälikautta, joiden aikana ihmisasutus saattoi levitä myös pohjoiseen Eurooppaan. Sään kylmetessä vedäydyttiin takaisin etelään. (Wiik nimittää sitä monesti toistunutta liikettä evakkoliikkeeksi.) Viimeisen jääkauden viimeisen maksimin aikana noin 23 000-19 500 vuotta sitten Euroopan asukkaat vetäytyivät taas etelämmäs ja sijoittuivat kolmeen refugiin. Ne olivat isommat Iberian (Franko-Kantabrian) refugi ja Ukrainan refugi (nämä refugit näkyvät Julkun kirjoituksen kartassa 1) sekä pienempi Balkanin refugi. Jääkauden maksimin aikana vallinneessa kylmässä ja kuivassa ilmastossa säilyivät refugeissa pokkeuksellisesti edellytykset kasvillisuuden ja sen mukana myös eläinten ja ihmisten olemassaololle.

Wiikin toivottavasti vielä tämän vuoden puolella jyväskyläläläisen Atena-kustantamon painattaman kirjan "Eurooppalaisten juuret" mukaan Ukrainan refugissa kielellinen tilanne muodostui sellaiseksi, että sinne vetäytyneet kielet samankaltaistuivat tietyn välityskielen l. lingua francan avulla. Sen perusteella, että suomalais-ugrilaiset kielet olivat myöhemmin pohjoisessa Euroopassa laajalti levinneet, on syytä olettaa, että Ukrainan refugissa tapahtui juuri niiden kielten muodostumisprosessi. Jälkimmäinen prosessi saattoi lisäksi olla aikaisemman, jääkauden maksimia edeltäneen, pohjoisen Euroopan alueella tapahtuneen samantapaisen prosessin jatkoa. Kun mannerjää rupesi sulamaan, kostea jäänjättömaa osoittaitui poikkeuksellisen odolliseksi kasvillisuudelle, jonka perässä eläimet ja ihmiset alkoivat muuttaa Ukrainan refugista lehvämaisesti koko pohjoisen Euroopan alueelle levittäen sinne samalla myös suomalais-ugrilaiset kielet. Jälkimmäisten samankaltaistuminen saattoi - mahdollisesti yhä suomalais-ugrilaisen lingua francan avulla - jatkua nyt myös jäänjättömaalla. Lopputuloksena suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alue ulottui nykyisten Brittein saarten kohdalla sijainneen Pohjanmeren mantereelta Uralvuoristoon asti.

Periaatteessa samanlainen prosessi tapahtui myös Iberian refugissa ja sieltä käsin koko Länsi-Euroopassa Pohjanmeren mantereen asti. Kyseessä olivat luonnollisesti muuntyyppiset kielet, mahdollisesti baskilaistyyppiset. Pienen Balkanin refugin osuus pohjoisemman Euroopan asuttamisessa oli sen sijaan vähäinen (Wiik olettaa hyvin varovaisesti, että kyseinen refugi saattoi ehkä toimia indoeurooppalaisten kielten kehtona). On siis mahdollista, että Pohjanmeren mantereen tienoilla baskilaistyyppiset ja suomalais-ugrilaistyyppiset kielet kohtasivat toisensa. Lähinnä työryhmän jäsenen, Oulun yliopiston arkeologian professori Milton Nuñezin mukaan ihmiset vaelsivat niiltä tienoin Golfvirran ansiosta jo aika varhaisessa vaiheessa mannerjään alta paljastunutta Norjan länsi- ja pohjoisrannikkoa pitkin pohjoiseen, saavuttaen Fennoskandian pohjoiskärjen ainakin 11 000 vuotta sitten. Kyseessä taisivat olla saamelaisten esivanhemmat, jotka jäivät vuosituhansiksi mannerjääkentän taakse eristyksiin. Eristys oli kaikenpuolinen, siis geneettisen lisäksi luonnollisesti myös kielellinen. Geneettisen eristyksen näkyvin tulos on äidinlinjojen (mitokondrisen DNA:n) haploryhmän V korkea esiintymistiheys nykysaamelaisessa populaatiossa: se on lähes kymmenen kertaa suurempi kuin missä tahansa muussa eurooppalaisessa populaatiossa (Villemsiltä 2002 saadut tiedot). Haploryhmän V levikin lähtöalue on juuri entisen Iberian refugin tienoo Lounais-Euroopassa, joten saamelaisten esivanhemmista ainakin osa polveutuu mainitun refugin jääkauden maksimin aikaisesta väestöstä. Jääkentän takaisessa eristystilassa on syystä tai toisesta tapahtunut haploryhmän V kumuloituminen saamelaisväestössä.

Mitä voi näin ollen päätellä saamelaisten jääkentän taakse tuomasta kielestään? Wiik olettaa yhtenä mahdollisuutena sen olleen suomalais-ugrilainen, mutta yhtä hyvin se saattoi olle tuntematon kieli X tai sitten baskilaistyyppinen kieli tai joidenkin niitten kombinaatio, esimerkiksi baskilaistyyppistä substraattia sisältävä suomalais-ugrilainen kieli. Todennäköisesti saamelaisten ja itämerensuomalaisten esivanhemmat kohtasivat toisensa sen jälkeen, kun mannerjää suli ja saamelaiset hivuttautuivat Fennoskandiassa etelämmäs. Nykysaamelaiset ja nykyitämerensuomalaiset kielet ovat yleisesti ottaen hyvin läheisiä, niin läheisiä, että tavallisesti on oletettu niiden polveutuvan yhteisestä kantakielestä, toisin sanoen samasta kielestä - varhaiskantasuomesta. Traditionaalista yhteistä kantakieltä on kyseisten kielten tapauksessa kuitenkin vaikea kuvitella, sillä saamelaiset ja itämerensuomalaiset liikkuivat Fennoskandiassa mannerjään sulamisen myötä toisiaan vastaan sen sijaan että olisivat haarautuneet yhteisestä alkukodistaan. Itämerensuomen kanssa yhteisten piirteiden lisäksi saamessa on sitä paitsi runsaasti sellaisia piirteitä, joiden selittäminen varhaiskantasuomesta tuntuu ylivoimaiselta, vaikka niitten selittämiseksi onkin keksitty tavattoman mutkikas moniasteinen ja sellaisena epäuskottava systeemi. Vuosituhansia jääkentän takana eristyksissä asuneiden saamelaisten täytyi alun perin puhua epäilemättä itämerensuomesta huomattavasti poikkeavaa kieltä ja nykysaamen yhtäläisyydet nykyitämerensuomen kanssa eivät ole selitettävissä muulla tavoin kuin saamelaisten kielenvaihdon kautta. Kuten kielenvaihdon tapauksessa tavallista saamelaisten uuteen itämerensuomalaistyyppiseen kieleen jäi joukko jäänteitä l. substraatti-ilmiöitä heidän aikaisemmasta kielestään.

Valitettavasti emme tiedä, millainen se saamelaisten esivanhempien aikaisempi kieli oli. (Ainakin se ei ollut samojedikieli, kuten joskus on oletettu ja jonka oletuksen mahdottomuudes selviää alempana.) En usko erikoisemmin sanaston todistusvoimaan sen liian helpon liikkuvuuden ja muuttuvuuden vuoksi enkä kiinnitä siis seuraavassa huomiota sanastoon. Mutta huomioni kiintyy sen sijaan kokonaiseen joukkoon saamen rakenteellisia ominaispiirteitä, joiden selittäminen luontuu parhaiten silloin, kun otaksumme niiden olevan vieraita substraatteja. Esitän tässä sellaisista vain pari esimerkkiä. Pohjoissaamessa esiintyvät sananalkuiset soinnittomat heikot klusiilit (tavanomaisessa kirjoitusasussa b-, d-, g-, vrt. esim. saamen bæsse ~ suomen pesä, dollâ ~ tuli, giettâ ~ käsi), joita on pidetty norjan ja ruotsin vaikutuksen tulokseksena. Muihin suomalais-ugrilaisiin kieliin vieraat kielet eivät ole samalla tavalla vaikuttaneet, joten oletus on hataralla pohjalla. Pikemminkin kyseessä on vieras foneettinen substraatti, joka etelämpänä, lähempänä itämerensuomalaista kielellistä ydinaluetta on korvattu vahvoilla klusiileilla p-, t-, k-. Toinen mahdollinen vieras foneettinen substraatti on saamen _- itämerensuomen sananalkuisen s:n vastineena (vrt. esim. saamen _alb´me ~ suomen silmä). Sellaista vastinetta muut uralilaiset kielet eivät tunne.

Saamen substantiivien monikontunnus -k on tuskin itämerensuomen monikontunnuksen -t muunnos (vrt. esim. saamen guolek ~ suomen kalat), kuten tavallisesti oletetaan. Tuskin se on yhdistettävissä myös ainoaan substantiivien monikontunnukseen -k muissa uralilaisissa kielissä - unkarissa -, jossa se saattaa olla vierasta, ei-suomalais-ugrilaista alkuperää (vrt. esim. altailaisten kielten kollektiivisuffiksi -g). Mielekästä olisi verrata saamen rakenteellisia ominaispiirteitä ainoaan suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi Euroopassa säilyneeseen paleoeurooppalaiseen (siis ei-indoeurooppalaiseen) kieleen - baskiin -, mutta tämä vertailutyö on vielä suorittamatta. Kylläkin on jo toistasataa vuotta sitten tuotu esiin, että baskissa, saamessa ja unkarissa käytetään yhtä lailla substantiivien monikontunnusta -k, esim. baskin Euskaldunok "baskit". On ehkä ennenaikaista lähteä väittämään, että tämä saamen monikontunnus on baskilainen tai ainakin baskilaistyyppinen substraatti, mutta ajateltavissa se olisi. Saamen absoluuttisesta deklinaatiosta puuttuu itämerensuomalaisen partitiivinpäätteen *-ta, *-tä vastine, samoin itämerensuomalaisille kielille ominainen ero sisä- ja ulkopaikallissijamuotojen välillä. Tämäntapaiset ilmiöt saattavat kieliä mahdollisesta pidginisoitumisprosessista, opittavan kielen yksinkertaistumisesta kielenvaihdon yhteydessä.

On syytä puuttua siihen, että tavanomaisesti kaikki uralilaiset eli siis suomalais-ugrilaiset ja samojedilaiset kielet johdetaan uralilaisesta kantakielestä siten, että ensimmäisenä tapahtui uralilaisen kantakielen jako suomalais-ugrilaiseksi kantakieleksi ja samojedilaiseksi kantakieleksi. Mutta - kuten ylempänä mainitsin - Euroopan nykyiset suomalais-ugrilaiskieliset väestöt olivat aina europidisia. Sen sijaan samojedikielinen väestö on vahvasti mongolidinen. Alunperin se saattoi olla täysin mongolidinen, sillä Villemsiltä saatujen tietojen mukaan 55 % nenetsien, 88 % nganasanien ja 36 % selkuppien geneettisistä äidinlinjoista (mtDNA) polveutuu Aasiasta. Sen lisäksi selkuppien Euroopasta polveutuvat äidinlinjat ovat hyvin yhdenmukaisia, vailla variantteja, mikä kielii siitä, että ne on saatu suhteellisen myöhään eivätkä ole ennättäneet haarautua. Niskanen olettaa, että samojedin puhujat käyttivät aikaisemmin paleosiperialaista/paleoaasialaista kieltä ja saivat uralilaisen kielensä lounaisesta käsin. Näin ollen hän liittyy niiden tutkijoiden joukkoon, jotka ovat vuosikymmenien varrella esittäneet samojedien kielenvaihtoa (esim. Ants-Michael Uesson 1970 ja Eugen Helimski 1982, lähtökielenä vaihtoehtoisesti altailaiset kielet).

Populaatiogenetiikan ja fyysisen antropologian tietojen valossa minäkään en näe muuta vaihtoehtoa. Eri kysymys on se, millaisen suomalais-ugrilaisen kielimuodon samojedit omaksuivat. Eli toisin sanoen: keneltä samojedit oppivat kielensä? Eugen Helimski väittää, että keitä samojedit alkperältään olivatkin, uralilaiselle kantakielelle siirtymisen hetkestä he muodostivat uralilaisen kieliyhteisön yhden komponentin. Ilman muuta niin, jos he oppivat nimenomaan uralilaisen kantakielen. Mutta kantauralin olemassaolosta ei ole mitään varmuutta. Mielestäni itämerensuomi-saame ja samojedi ovat sekä sanastollisesti että kieliopillisesti niin lähellä toisiaan, ettei ole mielekästä puhua uralilaisten kielten läntisen ja itäisen periferian konservatiivisuudesta johtuvasta kantauralilaisten piirteiden paremmasta säilymisestä niissä periferioissa. Sitä paitsi on syytä epäillä itämerensuomen-saamen ja samojedin luokittelua vastaavasti länsi- ja itäperiferiaksi, sillä maantieteellisesti ovat itämerensuomi-saame ja pohjoissamojedilainen nenetsi ainakin tänä päivänä Vienan meren tienoilla toistensa lähinaapureita. Substraattipaikannimistö kertoo taas itämerensuomalaisten (ja mahdollisesti ehkä saamelaistenkin) asuneen aiemmin laajoilla alueilla Koillis-Euroopassa, mahdollisesti Pohjois-Uraleihin asti. Wiik olettaakin, että samojedikielet on saanut aikaan saamelais-itämerensuomalais-ugrilainen lingua franca.

Janne Saarikivi on Virittäjässä vuonna 2000 erittäin havainnollisesti tuonut esiin ne vaikeudet, jotka esiintyvät kielenvaihdon yhteydessä syntyneen substraatin selvittelyssä. Hän kirjoittaa, että "substraattinimistön ja -sanaston olemassaolo tarjoaa usein lisäargumentteja kontaktilähtöisen kielenmuutoksen puolesta sellaisissa tapauksissa, joissa pelkkä foneettisten ja morfosyntaktisten uudennosten analyysi ei kykene todistamaan kielenmuutosta kontaktilähtöiseksi". Varmaankin niin, mutta kyseisessä tapauksessa käytössäni ei juuri ole mainittavaa tietomäärää Kollis-Euroopan asianomaisista paikannimistä (Saarikiven yksityisen tiedonannon mukaan niitä löytyy Siperiassa Jekaterinburgin yliopistossa olevista käsikirjoitusasuisista tutkimuksista). Sen sijaan muuta sanastoa on tässä yhteydessä poikkeuksellisesti syytä tarkastella.

Olen laskenut kahden etymologisen sanakirjan suomen, saamen, mordvan, marin, komin, udmurtin, mansin, hantin ja unkarin etymologioiden, joille on esitetty vastine samojedista, lukumäärät ja niiden keskiarvot. Sanakirjat ovat Björn Collinderin "Fenno-Ugric Vocabulary" (Stockholm 1955; FUV) sekä Károly Rédein "Uralisches etymologisches Wörterbuch" (Budapest 1986?1991; UEW). Kumpikin sanakirja on tunnetusti puutteellinen, mutta parempia laajoja uralilaisten kielten etymologisia sanakirjoja ei toistaiseksi ole laadittu. Suomi edustaa laskennoissani itämerensuomalaisia kieliä apunani olleiden lukumäärätietojen luonteen takia. Tulokset ovat esillä taulukossa 1.

Taulukko 1
Sanavastineiden lukumäärät kielipareittain
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kielipari FUV UEW K
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suomi-samojedi 246 238 242
Saame-samojedi 244 250 247
Mordva-samojedi 157 146 151,5
Mari-samojedi 161 132 146,5
Komi-samojedi 183 210 196,5
Udmurtti-samojedi 139 152 145,5
Mansi-samojedi 201 227 214
Hanti-samojedi 235 250 242,5
Unkari-samojedi 150 180 165
--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuten taulukosta 1 näkee, suomalais-samojedilaisia ja saamelais-samojedilaisia etymologiapareja on UEW:ssa ja keskimäärin (K) enimmäkseen runsaammin kuin muita pareja, jopa enemmän kuin samojedin yhteisetymologioita obinugrilaisten naapurikielten mansin ja hantin kanssa. Tietysti on aina käden ulottuvilla kyseisten sanaseikkojen selittäminen sillä, että osasta uralilaisista kielistä kantauralilaiset sanat ovat voineet kadota, ja sitä ei ole periaatteessa kieltäminen. Mutta yhtä hyvin (ja mielestäni jopa uskottavimmin) voimme olettaa, ettei niitä "kadonneita" sanoja ole asianomaisissa kielissä koskaan esiintynytkään. Jälkimmäisessä tapauksessa samojedi on saanut pääosan uralilaisesta (oikeastaan suomalais-ugrilaisesta) sanastostaan jostakin itämerensuomalais-saamelaisesta tai sen tyyppisestä kielestä.

Ennen kuin jatkan itämeresuomen-(saamen-)samojedin kieliopillisten yhtäläisyyksien tarkastelulla, totean toivovani, että olen onnistunut muutamien keskeisten, tavanmukaisesti kantauralilaisiksi otaksumien suffiksien osalta todistamaan niitten evidenssin rajoittumisen vain uralilaisten kielten itäisimpään ryhmään l. obinugriin-samojediin. Esitän kyseisten suffiksien uralilaisen evidenssin lyhyesti taulukossa 2.

Taulukko 2
Joidenkin kantauralilaisiksi otaksuttujen suffiksien evidenssi uralilaisissa kielissä
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suffiksi Ims-saame Mordva Mari Permi Unkari Obinugri Samojedi
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
1. Duaalin *k - - - - - + +
2. Akkusatiivin *m - - - - - ± +
3. Preesensin *k - - - - - + +
4. Preteritin *_ - - - - - + +
5. Verbin 2. pers:n *n - - - - - + +
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Taulukossa 2 mainitut suffiksit eivät siis mielestäni voi tulla kysymykseen itämerensuomen-samojedin yhteispiirteinä ja näin jatkan itämeren-samojedin yhteisten kieliopillisten erikoispiirteiden käsittelyä huomioimatta niitä suffikseja ollenkaan. Kyseisiä erikoispiirteitä olen analysoinut aikaisemminkin, mutta eri lähteissä jaksoittain. Seuraavassa yritän ne koota lyhyesti ja koko kuvaa siis vahvasti pelkistäen sekä aiempaa paremmassa järjestyksessä taulukkoon 3. Kuten sanastonkin tapauksessa, tulevat usein mukaan saame, mordva ja/tai obinugri. Eli siis ne piirteet puuttuvat marista ja permistä (udmurtista ja komista).

Taulukko 3
Itämeren-samojedin yhteisten kieliopillisten erikoispiirteiden edustus itämerensuomessa, saamessa, mordvassa, obinugrissa ja samojedissa (puuttuvat marista ja permistä)

PIIRRE	lms	saame	Mordva	Obi- nugri	Samo-jedi
1. Sananloppuisten vokaalien säilyminen	+	+	-	-	+
2. Konsonanttien astevaihtelu	+	+	-	-	+
3. Konsonanttien redusoituminen laryngaali- klusiiliksi	+	-	-	-	+
4. Pluraalintunnus *i	+	+	+	+	+
5. Nominien pluraalin tuplatunnus *i + *t	+	-	-	-	+
6. Paikallissijojen koaffixien johdon mukaineninen käyttö	+	-	-	-	+
7. Johdonmukainen järjestys ‘sijapääte + possessiivisufiksi’	+	+	+	-	+
8. Postpositioiden pääsana johdonmukaisesti *n-genetiivissä	+	+	-	-	+
9. *n-genetiivin käyttö objektin sijana	+	+	+	-	+
10. Imperatiivin 2. pers. objekti nom:ssa	+	+	-	-	+
11. Imperatiivin 3. pers. objekti gen/akk:ssa	+	-	-	-	+
12. Imperatiivintunnus *k	+	+	+	-	+
13. Imperatiivin 3. pers:n tunnus *kV + *m(V)	+	+	-	-	+
14. Refleksiivisen konjugaation 3. pers:n pääte yks. *-sen, mon. *-set	+	-	-	-	+
15. Infinitiivin (supiinin) tunnus *m + sijapääte	+	-	-	-	+
16. Partisiipin tuplatunnus *pV + j(V)	+	-	-	-	+
17. Pronominijohdin *k	+	+	+	-	+
18. Translatiivinpääte *-kse	+	+	+	-	+
19. Possessiivisuffiksien koaffiksi *n	+	+	-	-	+
20. (?) Yleisjohdin *{, denom. verbijohdin *n, deverb. substantiivijohdin ja refl. translatii vi-johdin *t, deverb. refleksiivijohdin *tt	±	±	-	-	+

(Kohdan 20 lähteenä ovat Toivo Lehtisalon vuonna 1936 ilmestyneen kirjan tiedot, jotka ovat vielä tarkistuksen tarpeessa.)

Kaiken ylempänä esittämäni perusteella voi siis todellakin olettaa, että samojedit ovat oppineet nykyisen kielensä lähinnä itämerensuomalaisilta. Näin ollen samojedikielet ovat suhteellisen myöhäisiä tulokkaita uralilaisessa kieliryhmässä eivätkä otaksutun uralilaisen kantakielen ensimmäisen jakautumisen tulosta. Samalla on syytä puhua alun perin vain suomalais-ugrilaisista kielistä.

Herää myös kysymys, miksi joidenkin obinugrilaisten (l. mansin ja hantin kielen) murteiden johdonmukaisessa nominien taivutusparadigmassa on vain muutama sijamuoto, muiden obinugrilaisten murteiden ja unkarin kyseinen paradigma on sen sijaan runsasmuotoinen, rakentuen pääasiallisesti postpositioiden grammatikalisaation tulokseen, so. postpositiokonstruktioista saatuihin myöhäisiin sijamuotoihin. Syntyy vaikutelma aivan kuin ugrilaisten kielten (l. mansin, hantin ja unkarin) nominien aikaisempi taivutusparadigma olisi jossakin vaiheessa kokenut takaiskun ja korvautunut postpositiorakenteilla. Tulos muistuttaa pidginisointiprosessin tulosta. Vertauskohteiksi sopivat esimerkiksi englanti, ruotsi ja osittain ranska, joissa kielikontaktien vaikutuksesta sanantaivutus on huomattavasti yksinkertaistunut. Wiik olettaa obinugrilaisten kielten muodostuneen siten, että alkuaan vieraskieliset samojedit opettelivat suomalais-ugrilaisen kielimuodon. Wiikin oletusta tukee obinugrilaisten suhteellisen vahva mongolidisuus, vaikka ei siinä määrin kuin samojedeilla: Villemsiltä saatujen tietojen mukaan 37 % mansien ja 31 % hantien äidinlinjoista (mtDNA) polveutuu Aasiasta. Näin ollen obinugrilaisissa kielissä lienee jokin vieras substraatti ja suomalais-ugrilaisen kielimuodon pidginisointi. Mutta oletettava pidginisointi koskee myös unkaria, jonka puhujat eivät ole ollenkaan mongolidisia. Jää vain yksi mahdollisuus: olettaa, että unkarilaisten esivanhemmat opettelivat ylempänä esitetyllä tavalla muodostuneen obinugrilaisen kielimuodon.

Turkkilaiskielisen mongolidisen väestön Aasiasta Eurooppaan suuntatunut muuttoaalto tempasi unkarilaisten esivanhemmat mukaansa. Suunnilleen Volgan ja Etelä-Uralien välissä sijainneessa Magna Hungariassa tai sieltä länteen liikkuessa europidisten unkarilaisten kieli saattoi vaikuttaa europidisten mordvalaisten kieleen, sillä mordvalaiset olivat volgalaisista ja permiläisistä suomalais-ugrilaiskielisistä kansoista silloin otaksuttavasti kaikkein eteläisimmät. Näin selittyisivät mordvan ugrin ja samojedin kanssa yhteiset rakenteelliset piirteet. Pusztay on esittänyt jopa oletuksen, että mordvalaiset saattoivat vaeltaa yhdessä unkarilaisten kanssa idästä länteen. Pidän unkarilaisten kielellistä vaikutusta mordvaan kuitenkin todennäköisempänä, sillä mordvalaisten tapauksessa ei ole nykyään nähtävissä selviä jälkiä yhteisestä vaelluksesta turkkilaiskielisten paimentolaisten kanssa. Kuva kuitenkin mutkistuu, kun otamme huomioon, että pääasiallisesti paikannimien perusteella oletetaan mansien joskus asuneen laajalla alueella Uralien länsipuolella (melkein Arkangeliin ja Kaasaniin asti). Myöhemmin näyttävät mansien asumista suppeammalla alueella Uralvuorista länteen todistavan myös kirjalliset historianlähteet. Siten mansi saattoi vieläkin todennäköisemmin kuin unkari aiheuttaa mordvan puheenalaiset itäiset erikoispiirteet. Tai jopa näin, että mordvalaisten esivanhemmat olivatkin läntisimpiä mansin puhujia, jotka joutuivat myöhemmin itämerensuomalaistyyppisten kielten voimakan vaikutuksen alaisiksi.

Uralilaisten kielten keskinäisten kontaktien ja kielenvaihtojen yleiskuva ei ole läheskään selvä. Olen ylempänä yrittänyt vain viitoittaa joitakin mahdollisia selitysmalleja, joiden yksityiskohtien selvittely on vielä tulevan tutkimuksen haastavia tehtäviä. Joka tapauksessa on ilmeistä, että kyseinen yleiskuva ei vastaa traditionaalista käsitystä uralilaisten kielten suorasukaisesta polveutumisesta yhteisestä kantakielestään divergenssin tietä ja totunnaista kielipuumallia noudattaen. Yhtä vähän se vastaa traditionaalista käsitystä uralilaisten kielten puhujien maantieteellisesta haarautumisesta yhteisestä suppea-alaisesta alkukodistaan, joka sijaitsi jossakin uralilaisten kielten nykyisen puhuma-alueen itäosassa tai jopa vieläkin idempänä.

LÄHTEET

Dixon, R. M. W. (1997). The rise and fall of languages. Cambridge: Cambridge University Press.
Dixon, R. M. W. (1999). The rise and fall of languages. Cambridge: Cambridge University Press. (Jälkipainos.)
Edzard, L. (1998). Polygenesis, Convergence, and Entropy. An Alternative model of Linguistic Evolution Applied to Semitic Linguistics. Wiesbaden: Otto Harrassowitz.
Edzard, L. (2000). Monogenesis and Polygenesis in Comparative Semitics and Arabic. Teoksessa A. Künnap (toim.). The Roots of Peoples and Languages of Northern Eurasia II and III, (s. 85?92). Fenno-Ugristica 23 / Historica Fenno-Ugrica. Tartu: University of Tartu. Division of Uralic Languages / Societas Fenno-Ugricae.
FUV = B. Collinder. Fenno-Ugric Vocabulary. An Etymological Dictionary of the Uralic Languages. Stockholm: Almqvist & Wiksell 1955.
Helimski, E. A. (1998). Samojedit ja _amanismi. Viisi luentoa samojedeista, _amanismista ja uralilaisesta kulttuurista. Tampere: Tampereen yliopisto.
Helimskij, E. A. (1982). Drevnej_ie vengersko-samodijskie paralleli. (Lingvisti_eskaja i ètnogeneti_eskaja interpretacija). Moskva: Izdadel’stvo "Nauka".
Helimskij, E. A. (2000). Komparativistika, uralistika. Lekcii i stat’i. Moskva: Rossijskij gosudarstvennyj gumanitarnyj universitet.
Janhunen, J. (1981). Uralilaisen kantakielen sanastosta. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 77, (s. 219?274).
Kivisild, T. & Papiha, S. S. & Rootsi, S. & Parik, J. & Kaldma, K. & Raidla, M. & Laos, S. & Metspalu, M. & Pielberg, G. & Adojaan, M. & Mastana, S. S. & Wang, Y. & Gölge, M. & Demirtas, H. & Schnaakenberg, E. & DeStefano, G. F. & Geberhiwot, T. & Claustres, M. & Villems, R. (2000). An Indian ancestry: a key for understanding human diversity in Europe and beyond. (Käsikirjoitus.)
Korhonen, M. (1981). Johdatus lapin kielen historiaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Künnap, A. (1998). Breakthrough in Present-Day Uralistics. Tartu: University of Tartu.
Künnap, A. (2000a). About Some Morphological Features of Proto-Uralic. Teoksessa A. Künnap (toim.). The Roots of Peoples and Languages of Northern Eurasia II and III, (s. 27?32). Fenno-Ugristica 23 / Historica Fenno-Ugrica. Tartu: University of Tartu. Division of Uralic Languages / Societas Historiae Fenno-Ugricae.
Künnap, A. (2000b). Contact-induced Perspectives in Uralic Linguistics. LINCOM Studies in Asian Linguistics 39. [München?Newcastle:] LINCOM EUROPA.
Künnap, A. (2000c). Ergänzungen zu den ostseefinnisch-lappisch?samojedischen Gemeinsamkeiten. Linguistica Uralica XXXVI, (s.161?166).
Künnap, A. (2001). On the origin of Samoyed languages and on some more similarities between Samoyed and Finnic?Lapp (Saami) languages. Teoksessa The Roots of Peoples and Languages of Northern Eurasia IV. Oulu: Societas Historiae Fenno-Ugricae. (Painossa.)
Lehtisalo, T. (1936). Über die primären ururalische ableitungssuffixe. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 72. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.
Marcantonio, A. (2002). The Uralic Language Family: Facts, Myths and Statistics, (s. 234?235). Publications of the Philological Society 35. Oxford UK & Boston USA: Blackwell Publishers.
Matveev, A. K. (1976). K probleme domansijskogo substrata v gidronimii. Teoksessa Proisho_denie aborigenov Sibiri i ih jazykov, (s. 118?121). Tomsk: Izdatel’stvo Tomskogo universiteta.
Matveev, A. K. (2001). Substratnaja toponimija Severa Rossii I. Ekaterinburg: Severozapadnoe Sibirskoe izdatel’stvo.
Morvan, M. (199?). Les origines du basque. Presses Universitaires de Bordeaux.
Nettle, D. (1999). Linguistic Diversity. Oxford: Oxford University Press.
Niskanen, M. (2000a). Somatological Variation and the Population History of Northern Eurasia. Teoksessa A. Künnap (toim.), The Roots of Peoples and Languages of Northern Eurasia II and III. Fenno-Ugristica 23 / Historica Fenno-Ugrica, (s. 349?371). Tartu: University of Tartu. Division of Uralic Languages / Societas Historiae Fenno-Ugricae.
Niskanen, M. (2000b). The Origin of Europeans: Population Movements, Genetic Relationships and Linguistic Distribution. Samassa teoksessa, (s. 33?59).
Pusztay, J. (2000). A "megzagkított egyensúly" elmélete és az uráli alapnyelv kialakulása. Teoksessa Folkloristika 2000-ben. Folklór ? irodalom ? szemiotika. Tanulmányok Voigt Vilmos 60. születésnapjára II, (s. 550?556). Budapest: Akadémiai Kiádó.
Saarikivi, J. (2000). Kontaktilähtöinen kielenmuutos, substraatti ja substraattinimistö. Virittäjä, (s. 393?415).
Torroni, A. & Bandelt, H.-J. & D’Urbano, L. & Lahermo, P. & Moral, P. & Sellitto, D. & Rengo, C. & Forster, P. & Savontaus, M.-L. & Bonné-Tamir, B. & Scozzari, R. (1998). mtDNA Analysis Reveals a Major Late Paleolithic Expansion from Southwestern to Northeastern Europe. American Journal of Human Genetics 62, (s. 1137?1152).
Uesson, A.-M. (1970). On Linguistic Affinity. The Indo-Uralic Problem. Malmö: Förlags AB Eesti Post.
UEW = K. Rédei. Uralisches Etymologisches Wörterbuch I?III. Budapest: Akadémiai Kiádó 1986?1991.
Villems, R. (2002). Uurali keelkonna rahvaste geenitiigist. Teoksessa Õpetatud Eesti Seltsi Aastaraamat. Tartu: Õpetatud Eesti Selts. (Painossa.)
Wiik, K. (2000). Arktisen alueen poronhoitajien saamelais-itämerensuomalais- ugrilainen lingua franca. (Käsikirjoitus.)
Wiik, K. (2002). Eurooppalaisten juuret. Jyväskylä: Atena. (Toimitettavana.)

---

Vielä kahdenlaisista suomalaisten juurten etsijöistä

Kalevi Wiik

Kaltio 4/2002:ssa Ante ja Aslak Aikio painoivat Kyösti Julkun kirjoituksen "Suomalaisten muinaiset juuret" maan rakoon. Samassa numerossa Kyösti Julku ja kaksi ulkomaalaista, tarttolainen Ago Künnap ja roomalainen Angela Marcantonio , reagoivat painamalla maan rakoon Aikioiden kirjoituksen.

Kuten kaikista mainituista kirjoituksista heti näkee, kansojen juurten etsimisessä on vallalla kaksi koulukuntaa, vanhoillinen ja uudistuksellinen. Ja kuten yleensäkin tällaisissa tapauksissa, koulukuntien edustajat eivät alkuunkaan hyväksy toistensa väitteitä. Koulukuntien välillä vallitsee lisäksi se epäsymmetrisyys, että uudistusmieliset kyllä tietävät, mitä vanhoilliset tarkoittavat (sillä uudistusmieliset ovat aikaisemmin itse olleet vanhoillisen opin käyttäjiä), mutta vanhoilliset eivät halua ymmärtää, mitä uudistusmieliset tarkoittavat (vaan ymmärtävät mielellään heidän väitteensä väärin ja saavat nämä näin naurunalaisiksi). Tällainen rintamanasettelu ei ole uusi, eikä se koske vain kansojen juurten etsimistä; se on ollut vallalla yleensäkin, kun uusi katsomustapa on ollut tunkeutumassa vanhan sijalle.

Käsittelen seuraavassa kymmenen Aikioiden mainitsemaa kohtaa. Näistä jokainen kuvastaa mielestäni sattuvasti sitä prosessia, jossa uudet aatteet tulevat vanhojen sijalle.

1. Swidrin kulttuuri.
Julkun mukaan Swidrin kulttuuri oli suomalais-ugrilainen. Aikioiden mukaan se ei ollut suomalais-ugrilainen. Julku esittää perusteluja väitteelleen, Aikiot eivät esitä yhtään perustelua omalleen. Itse asetun tukemaan Julkua kahdesta syystä: hän esittää perusteluja väitteelleen ja hänen kannallaan on joukko muita tutkijoita, jotka jo ovat perustelleet asiaa (mm. Pavel Dolukhanov ja D. László). (En missään tapauksessa voi asettua kannattamaan Aikioita yksinkertaisesti siitäkään syystä, että he eivät edes pyri perustelemaan omaa väitettään. )

2. Suomalaiset - suomalais-ugrilaiset.
Julku käyttää termiä "suomalainen" viittaamaan perinteisiin suomalais-ugrilaisiin. Terminvalinta perustuu kansainväliseen käytäntöön, jonka mukaan suomalais-ugrilaisia nimitetään yksinkertaisesti "suomalaisiksi" (Finns ja Finnish). On myönnettävä, että Julkun terminvalinta ei ole hyvä varsinkaan meillä Suomessa, jossa suomalaisilla ja suomalais-ugrilaisilla on vanhastaan tarkoitettu eri asioita. Yllättävästi Aikioit eivät ole tietoisia siitä kansainvälisestä käytännöstä, jonka mukaan termejä "Finns" ja "Finnish" (suomen kielen "suomalaiset") todella käytetään merkityksessä "suomalais-ugrilaiset".

3. Paikannimi-perustelut.
Aikioiden mukaan sen, että Puolan ja Ukrainan alueella ei ole suomalais-ugrilaisia paikannimiä, on todistanut Aulis J. Joki (1973). Kysymys ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen.

Kirjoitan vasta ilmestyneessä kirjassani "Eurooppalaisten juuret" näistä asioista seuraavasti (s. 259-263):

1. Latviassa on satoja itämerensuomalaisia (liiviläisiä ja virolaisia) paikannimiä. Näitä ovat tutkineet mm. K.Ancitis ja A.Jansons (1963) sekä M.Ruszite (1968) ja Kersti Boiko (1993).
2. Liettuasta on löydetty noin 35 suomalais-ugrilaista (SU) paikannimeä. Asiaa on tutkinut Vanagas (1981).
3. Myös Puolassa ja sen lähialueilla väitetään olevan SU paikannimiä. Lehr-Splawinskin tutkimuksessa (1946) tällaisia mainitaan puolisen sataa. Huomattakoon kuitenkin, että Puolan ja sen lähialueiden paikannimien suomalais-ugrilaisuutta pidetään huomattavasti epävarmempana kuin Liettuan ja Latvian vastaavien paikannimien. Esimerkiksi Aulis J. Joki suhtautuu niihin epäilevästi (Joki 1973: 174). Mutta toisaalta esimerkiksi tunnettu suomalainen slavisti Eino Nieminen pitää joitakin Lehr-Splawinskin esittämistä paikannimistä "melko hyvin perusteltuina" (Nieminen 1946).

Baltian ja Puolan SU vesistönimet muodostavat neljä vyöhykettä: SU vesistönimiä on eniten Pohjois-Latviassa, ja niiden määrä vähenee asteittain tultaessa ensin Etelä-Latviaan, sitten Liettuaan ja lopuksi Puolaan ja sen lähialueille. Vesistönimien määrät heijastavat sillä tavalla aikaa, että SU vesistönimiä on jäänyt eniten niille alueille, joilla SU kieltä on viimeksi puhuttu. Tämän mukaan vyöhykkeet heijastavat SU kielten etelärajan liukumista etelästä pohjoiseen. Kolmanneksi vyöhykkeet kuvaavat myös tutkimustulosten luotettavuutta: mitä eteläisemmästä ja ajallisesti vanhemmasta nimikerroksesta on kysymys, sitä epäluotettavampia tulokset ovat. Tämän mukaan siis Lehr-Splawinskin saamat tulokset ovat epäluotettavampia kuin Vanagasin, ja tämän tulokset ovat epäluotettavampia kuin Rusziten saamat. Tulosten suurempi epäluotettavuus ei johdu siitä, että toinen tutkija olisi epäpätevämpi kuin toinen; ero johtuu yksinkertaisesti siitä, että tutkimusaineisto on toisella vaikeaselkoisempaa kuin toisella."

4. Baskien ja saamelaisten sukulaisuus.
Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana tehdyt geneettiset tutkimukset, jotka ovat koskeneet sekä äiti- että isälinjoja, pohjoissaamelaisten geneettiset sukulaiset löytyvät läntisimmästä Euroopasta, mm. baskimaalta. Saamelaisten lähimpiä kielellisiä sukulaisia ovat suomalaiset. Se, että pohjoissaamelaisten geneettiset sukulaiset ovat toisia kuin heidän kielelliset sukulaisensa, viittaa kielenvaihtoon.

Pidän kirjassani uskottavimpana vaihtoehtona sitä, jonka mukaan saamelaisten esivanhemmat ovat Pohjanmeren mantereella asuessaan (Bromme-Lyngbyn kulttuurin piirissä) omaksuneet Itämeren alueen suomalais-ugrilaisen kielen. "En pysty perustelemaan kielenvaihtoa kielellisin perustein. En pysty osoittamaan esimerkiksi, että saamen kielessä olisi baskin tai X-kielen substraatti; sellainen saattaa saamen kielessä olla, mutta asiaa ei ole toistaiseksi tarpeeksi tutkittu. Perustan kieltä koskevan olettamukseni siihen, että saamelaisten esivanhempien alue (nykyisen Pohjanmeren etelä- ja kaakkoisrannikko ja entinen Pohjanmeren manner) ja kulttuuri (lähinnä Bromme-Lyngbyn kulttuuri) viittaavat Iberian refugin suuntaan, jossa kieli oli (olettamukseni mukaan) baskilainen. Tosin myönnän, että kieli on voinut olla jokin tuntematonkin kieli."

Siinä, että yli 10 000 vuotta sitten puhutuista kielistä ei ole varmaa tietoa, ei ole mitään häpeämistä: perinteisten kielihistorioitsijoidenkin mukaan kielten välisiä sukulaisuussuhteita ei pystytä enää sitovasti kielellisin perustein osoittamaan, jos kielet ovat eläneet erillään kuusikin tuhatta vuotta.

5. "Alan johtavat tutkijat".
Yhtenä perusteena omien käsitystensä oikeellisuudelle Aikiot pitävät sitä, että samoilla linjoilla on joukko "alan johtavia tutkijoita"; tällaisiksi he mainitsevat nimeltä kuusitoista henkilöä. Sanomattakin on selvää, että "johtavia tutkijoita" ovat heidän mielestään ne, jotka innokkaimmin pitävät kiinni vanhasta. Uudistajilla olisi varmaan oma nimiluettelonsa. En edes yritä arvioida, kuinka monta nimeä siinä olisi: nimiä keräämällä koulukuntien paremmuutta ei missään tapauksessa kannata yrittää ratkaista. - Se, että Aikiolla on ehdottoman "hyviä" ja "pahoja" tutkijoita, tarkoittaa samalla myös sitä, että (heidän termejään käyttäen) toiset harjoittavat "vakavasti otettavaa tutkimusta" ja toiset "populismia".

6. Monitieteisyys.
Kun uudistajat pitävät tärkeimpänä valttinaan monitieteisyyttä, vetoavat vanhoilliset nyt (niin kuin yleensäkin vastaavissa tilanteissa) siihen, että kyllä monitieteisyyttä on harjoitettu ja paljon ennen uudistajien esiintuloa. Ratkaisevin uudistajien ja vanhoillisten välinen ero juuri nyt on geneettisen tiedon hyväksikäyttö: geneetikot ovat viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana saaneet niin merkittäviä uusia tuloksia, että on täysi syy väittää kaikkien eurooppalaisten väestöjen esihistorian tutkimuksen kokeneen täydellisen mullistuksen. Tässä onkin ehkä painavin syy siihen, että 5-7 vuotta sitten ryhdyin kirjoittamaan "Eurooppalaisten juuria". Erityisen suuren mullistuksen aiheutti se, että geneetikot alkoivat käyttää hyväkseen mitokondriaalista DNA:ta ja Y-kromosomien DNA:ta, joiden avulla he ovat pystyneet selvittämään kymmenien tuhansienkin vuosien taakse ulottuvia äiti- ja isälinjoja. Kaiken lisäksi geneetikkojen tulokset ovat tieteellisiä totuuksia; ne eivät ole olettamuksia (kuten monet meidän kielitieteilijöiden esittämät väitteet).

7. Valikoivuus.
Aikiot arvostelevat uudistajia siitä, että he käyttävät aikaisempia tutkimustuloksia valikoiden hyväkseen. Mitä muuta voisi tehdä? Uudistaja on luonnollisesti iloinen, kun hän löytää menneisyydestä tutkijan, joka jo on ollut samoilla linjoilla kuin hän itse. Olisi kai hänen kannaltaan järjetöntä, jos uudistajat poimisivat ajatustensa tueksi sellaisten väitteitä, jotka ovat ristiriidassa hänen omien ajatustensa kanssa. Täysin mahdottomalta ajatukselta tuntuu Aikioiden seuraava väite: "Monitieteinen tutkimus edellyttää mallia, joka esittää kaikkien tieteiden kaikki havainnot". Mitä tämä tarkoittaa? Pyydän Aikioita esittämään yhden pikku esimerkin jostakin väitteestä, joka perustuu "kaikkien tieteiden kaikkiin havaintoihin". Kysyn: onko tässä järkeä ollenkaan?

8. "Koko Euroopan asuttajat".
Vanhoillisille tyypillisesti Aikiot kärjistävät uudistajien väitteen "suomalais-ugrilaiset asuttivat koko Pohjois-Eurooppaa" väitteeksi "suomalaiset asuttivat koko Eurooppaa". Vaihtamalla pari termiä he saavat ajatuksen näyttämään naurettavalta. - Se, että suomalais-ugrilaiset ovat laajimmillaan eli jääkauden maksimin aikana asuttaneet koko Pohjois-Euroopan, saattaa sekin tuntua "suuruudenhulluudelta". Kysymyksessä ei kuitenkaan ole mikään suuruudenhulluus, kun paneudutaan asiallisesti jääkaudenaikaiseen tilanteeseen: Suomalais-ugrilaiset edustivat silloin niin kuin nytkin Euroopan pohjoisimpia asukkaita. Heidän asuinvyöhykkeensä ulottui mannerjään eteläreunasta ehkä 1000-1500 kilometriä etelään. Kun ottaa huomioon silloisen mannerjään reunan, heidän asuinalueensa sijaitsi nykykarttaan projisoituna nykyisen Puolan ja Ukrainan alueita. Näin nähtynä suomalais-ugrilaiset ovat "aina" olleet niitä pohjoisen asukkaita, jotka ovat asuneet suhteellisen lähellä jäätä. Heidän alueensa ovat vuosituhansien kuluessa muuttuneet suhteessa kartan absoluuttisiin kohtiin, mutta suhteessa jäähän, heidän alueensa ovat pysyneet vuosituhannet suhteellisen muuttumattomina. Samoin heidän toimeentulosysteeminsä (esim. pohjoisen porotalous) on voinut säilyä muuttumattomana sillä ehdolla, että he seurasivat jään reunaa ja elivät edelleen samanlaisissa ilmasto-olosuhteissa kuin aikaisemminkin.

9. Nationalismi.
Aikiot syyttävät Julkua ja uudistajia "nationalismista" eli sanatarkasti "nationalistisesti motivoituneesta fantasiakirjallisuudesta". On syytä huomata, että suomalais-ugrilaisten laajan vyöhykkeen ajatus ei ole lähtöisin suomalaisilta uudistajilta. Ajatuksen isänä pidetään aika yleisesti pietarilaista (nykyistä Newcastlen yliopiston arkeologian professoria) Pavel Dolukhanovia, josta syystä olen joskus käyttänyt ajatuksesta termiä "Dolukhanov-premissi". Aikioiden olisi odottanut (monien muiden vanhoillisten tapaan) ihmettelevän sitä, että suomalaisten juuria ei enää sijoitetakaan "Volgan mutkaan"; näyttäähän siltä, että juuremme oli pakko siirtää lännemmäs ja etelämmäs (Ukrainaan) heti, kun meistä tuli eurokansalaisia. Syy siihen, että uudistajat sijoittavat juuremme eri alueille kuin monet vanhoilliset, perustuu kuitenkin aivan muuhun kuin EU:hun liittymiseen. Geneetikkojen ja myös arkeologien (jossain määrin myös paikannimitutkijoiden) käsitykset ovat muuttuneet. Suurin muutos koskee aikasyvyyttä: varsinkin geneetikkojen uudistusten mukana on voitu ottaa tarkasteltaviksi monin verroin vanhemmat ajat kuin ennen. Enää ei (meidän kielentutkijoiden tapaan) juurtenetsijöiden tarvitse rajoittua vain viimeksi kuluneeseen viiteentuhanteen tai kuuteentuhanteen vuoteen, vaan voidaan tarkastella yhtä hyvin parinkymmenen tuhannen vuoden takaisia jääkauden maksimin aikoja.

10. Yleisemmin
haluaisin Aikion veljesten "opillisena isoisänä" ehdottaa, että pyrkisimme enemmän pitäytymään tieteellisessä argumentoinnissa ja pyrkisimme vähemmän loukkaamaan toisiamme nokkelilla sanakäänteillä. ("Isoisän" asemaani perustelen tässä sillä, että toimin aikoinani Aikioiden opettajan Pekka Sammallahden kielitieteen opettajana.)

Onko kukaan muuten ihmetellyt sitä, että nykyään "isoisät" usein toimivat uudistajina ja heidän opilliset "lapsenlapsensa" vanhoillisina. Onko menossa "vihasten vanhojenmiesten" aika? Mihin tämä nurinkurinen tilanne perustuu?

(Raakakopio 8.9.2002 )

Viite:
Kalevi Wiik: "Eurooppalaisten juuret", Atena Kustannus Oy, Jyväskylä, 504 sivua.

Alhoniemi, Alho 1985. Marin kielioppi. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki.
Bartens, Raija 1999. Mordvalaiskielten rakenne ja kehitys. Suomalais-ugrilaiset seuran toimituksia 232.
Bergsland, Knut 1994. Sydsamisk Grammatik. Davvi Girji, Karasjok.
Carpelan, Christian, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.) 2001. Early Contacts Between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 242.
Hasselblatt, Cornelius 2001. Wo ist die Revolution? - Finnisch-Ugrische Forschungen 56: 429-436.
Julku, Kyösti 2002a. Suomalaisten kaukaiset juuret. - Kaltio 3/2002.
Julku, Kyösti (toim.) 2002b. ¤The Roots of Peoples and Languages of Northern Eurasia IV. Societas Historiae Fenno-Ugricae. Oulu.
Kallio, Petri 1997. Uralic Substrate Features in Germanic? - Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja 87: 123-130.
Kallio, Petri, Jorma Koivulehto & Asko Parpola 1997. Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti: perusteeton hypoteesi. - Tieteessä tapahtuu 8/1997: 47-51.
Kallio, Petri, Jorma Koivulehto & Asko Parpola 1998. Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti: edelleen perusteeton hypoteesi. - Tieteessä tapahtuu 3/1998: 45-48.
Kangasmaa-Minn, Eeva 1998. Mari. - Daniel Abondolo (toim.), The Uralic Languages. Routledge, London.
Korhonen, Mikko 1981. Johdatus lapin kielen historiaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.
Laanest, Arvo 1975. Sissejuhatus läänemeresoome keeltesse. Eesti NSV Teaduste Akadeemia, Tallinn.
Marcantonio, Angela 2002. The Uralic Language Family: Facts, Myths and Statistics. Blackwell Publishers, Oxford.
Park, Robert 2000. Voodoo Science: the Road from Foolishness to Fraud. Oxford University Press, Oxford.
Paul Fogelberg, (toim.) 1999. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153.
Sammallahti, Pekka 1998. The Saami Languages - an Introduction. Davvi Girji, Karasjok.
Wettenhovi-Aspa, Sigurd 1935. Fenno-ägyptischer Kulturursprung der alten Welt. Genius-Verlag, Amsterdam.
Wiik, Kalevi 1999. Pohjois-Euroopan indoeurooppalaisten kielten suomalais-ugrilainen substraatti. - Fogelberg (toim.) 1999: 37-52.
Wiik, Kalevi 2000. Some ancient and modern linguistic processes in northern Europe. - Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), Time Depth in Historical Linguistics, Vol. 2: 463-479. McDonald Institute for Archaeological Research, Cambridge.

2. Suomalaiset - suomalais-ugrilaiset.

3. Paikannimi-perustelut.

4. Baskien ja saamelaisten sukulaisuus.

5. "Alan johtavat tutkijat".

6. Monitieteisyys.

7. Valikoivuus.

8. "Koko Euroopan asuttajat".

9. Nationalismi.

10. Yleisemmin.

Lopuksi

En osallistuu enää mutapainiotteluun

Ago Künnap

Aikioiden toinen komentti Kaltiossa ei oikeastaan ole missään muotoa vastaukseni väärti. Vaikuttaa siltä, etteivät he ole lukeneet kirjoituksiani, joissa käsittelen esimerkiksi *m-akkusatiivin evidenssiä tai *n-genetiivin käyttöä objektin sijana eri uralilaisissa kielissä. Eikä vankan oikeaoppineisuudensa takia heidän ilmeisesti kannatakaan vielä lukea niitä, sillä minä perustan kielelliseen evidenssiin enkä oikeaoppisiin teorioihin. Joskus myöhemmin, viisastuneina sitten lukevat. Mutta ei se mitään, nuorehkoilla kirjoittajilla on muutenkin vielä pitkä oppimatka edessään. Oppinevat ymmärtämään tieteen kehitysperiaatteitakin yms.

Silti en voi olla mainitsematta vielä saamen substantiivien k-monikon korostettua vertailua Aikioiden taholta saamen verbien 2. persoonan k-päätteeseen, mikä muka todistaa, että kumpikin palautuu t:hen ja tekee tyhjäksi edellisen ajateltavissa olevat kytkennät baskin k-monikkoon. On näet muistettava, että baskin yksikön 2. persoonan persoonapronomini on hi, joka rekonstruoidaan joko muodossa *ki tai *si. Pidän ensimmäistä vaihtoehtoa uskottavampana (hi < *gwi < *ki, vrt. esim. baskin 'kolme'-sanan tavanomainen rekonstruktio hiru < *gwiru).

Sen sijaan jään pohtimaan (mm. aina jalosti hillityn) Christian Carpelanin kommentin loppuosaa, jossa hän kirjoittaa; "Arvelen, että tilanne herättää Kaltion lukijoissa hämmennystä ja pettymystä. On selvä, että kiistelyn pitkittyminen ei johda mihinkään myönteiseen, rakantavaan tulokseen. Siksi toivon, että päätoimittaja sopivalla tavalla viheltäisi pelin poikki ja lopettaisi teeman käsittelyn, itse en aio osallistua siihen tämän enempää." En aio minäkään osallistua tähän mutapainiotteluun sen enempää.

Print	jussi.vilkuna@kaltio.fi
Tulosta artikkeli	Palautetta päätoimittajalle	Kaltion pääsivulle