Olemme ohjaaja Jari Halosen kanssa yrittäneet sovitella haastatteluaikaa jo useampaan otteeseen. Ensin tielle tuli Halosen kivulias toipuminen käsileikkauksesta ja sitten joulunpyhät; perhe se on taiteilijallakin. Tapaninpäivän ilta on pitkällä, kun vihdoin tapaamme vanhassa helsinkiläisessä merimieskapakassa. Kantapeikot alkavat jo pikkuhiljaa siirtyä koteihinsa, kun Halonen aloittaa haastattelunauhurin ensialkuunsa mykistävän puhetulvansa.
"Musta taiteilija ei tee mitä haluaa, vaan mitä hänen täytyy. 1990-luvun puolen välin aikoihin näkyi, että identiteetti on 2000-luvun tärkein aihe: mitä on suomalaisuus. EU ajankohtaisti Kiven. Oli syytä palata lähtöruutuun, ja Kivestähän tämä kaikki lähti, Kivi yhtenäisti tän kansan kirjoittamalla sille kielen ja identiteetin", selvittää Halonen motiiveja pitkään projektiinsa.
Elämäkertaelokuvan tekeminen Seitsemän veljeksen kirjoittajasta kesti seitsemän vuotta, mutta Halonen ei tunnetusti anna periksi. Ensimmäisen elokuvansa, viimeisen kommunistin identiteettikriisiä kuvaavan Takaisin ryssiin tekemisen Halonen rahoitti kiveämällä Helsingin katuja työryhmänsä kanssa.
Nyt kohteena on ensimmäinen suomalainen romaanikirjailija. Tekijän kuvankaatajan taustan huomioon ottaen Aleksis Kiven elämä on yllättävän perinteinen ja patrioottinen elämäkertaelokuva. Kiven railakkaimmat toimet sijoittuvat elokuvan alkupuolelle, jolloin hän nuoruuden innolla aiheuttaa hämmennystä vanhemman polven ruotsinkielisissä fennomaaneissa ja pyrkii nousemaan parempiin piireihin. Avioliitto varakkaan räätälimestarin tyttären Albina Palmqvistin kanssa kuitenkin kariutuu perheen vastustukseen. Tämän jälkeen Kivi omistautuu taiteelliselle työlle, jonka huipentumana on hänen henkiset voimansa tyhjentävä Seitsemän veljestä. Kiven ajoittain runsas viinankäyttö, vakavat sairaskohtaukset ja muut rujommat aiheet on siivottu pois romanttisuuteen vivahtavan taiteilijakuvan tieltä.
"Pyrinkin tuomaan esille Kiven herooisen puolen, kyseessä on Seitsemän veljestä kirjoittanut sankari", sanoo Halonen lievästi kiihtyen. "Aina vain painotetaan Kiven kärsimysmyyttiä, luuserimaisuutta. Mutta Kivi oli jumalauta viriili jätkä. Ikinä ei kerrota, että hän eli hienon elämän, sai palkintoja, mainetta ja kunniaa. Ennen kaikkea hän kirjoitti tälle kansalle, kroppa ja pää siinä meni, mutta väitän, että se tiesi mitä teki. Kivi uhrasi itsensä tämän kansan puolesta."
Kivi on kuitenkin Haloselle paljon enemmän kuin merkittävä kirjailija; sankaritarina toimii ponnahduslautana yleisemmälle pohdinnalle taiteen merkityksestä ja taiteilijan roolista yhteiskunnassa. Kivi loi suomalaisille perustavan kuvan taiteesta ja taiteilijasta yhteiskunnallisina toimijoina. Nykyään tämä taiteen poliittinen funktio on tyystin kadonnut.
"Taiteena pidetään vain musiikkia tai kuvataidetta, koska ne ovat vaarattomia: mitä poliittista Esa-Pekka Saloselta voi odottaa. Taide on yhteiskunnallista toimintaa, se viestii humaaneja arvoja yhteiskuntaan ja poliittisille päätöksentekijöille. Mutta 90-luvun aikana taide on syrjäytynyt tyystin, on tehty vain talouden koviin arvoihin perustuvia päätöksiä. Kun yhteiskunta on terve, poliittiset päätökset pohjaavat humaaneille arvoille".
Halosen mukaan suomalaisen taiteen rappeutuminen alkoi jo 1980-luvun lopulla. "1987 tammikuussa suomalainen teatteri oli viimeistä kertaa yhteiskunnallisessa keskiössä. Olen ylpeä siitä, että tajusimme tilanteen, Jumalan teatterihan oli hätähuuto teatterin elitistymistä vastaan. Vasta nyt olen tajunnut, että se oli kiviläinen teko ja että olen kiviläinen taiteilija."

Taiteilija tuli tänne asian kanssa
Taiteilijoiden itsekunnioituksen väheneminen on Halosen mukaan ilmeistä: "20 vuotta sitten taiteilijaa ei voinut kuvitella mainoksiin. Muistan, kuinka lapsena olin äitini kanssa raitiovaunussa. Sisään astui näyttelijä ja äitini sanoi, ëJari, katso, tuossa on näyttelijä.í Tajusin, että äiti kunnioitti häntä. Nyt taiteilijan aseman ovat ottaneet julkkikset, mutta kyse on eri asiasta. Taiteilija on ansainnut kunnioituksen, sillä hän tietää olevansa tärkeä ja on valmis uhrautumaan asiansa puolesta."
Aleksis Kiven elämässä Kivi tekee juuri näin ja Halosta korpeaa kuinka kaikki lopulta käänsivät hänelle selkänsä. Seitsemän veljeksen teilaus August Ahlqvistin ja muiden toimesta ei saa ketään hänen aikaisemmista tukijoistaan nousemaan puolustuskannalle. "Snellman ja Runeberg ovat itsekkään ammattipoliitikon perikuvia, ensimmäisiä kuvia mädästä poliitikosta. Varsinkin Snellman käänsi takkinsa monta kertaa, lopussa myös Kivelle. Kivi on kuitenkin keskeisin henkilö Suomen itsenäisyydelle, ei Snellman tai Runeberg."
Historiallinen vääryys näyttäytyy konkreettisesti Haloselle hänen kotikaupungissaan: "Huvittaa, kuinka Töölön Runeberginkatu on arvoasuntojen aluetta, kun taas Aleksis Kiven katua Kalliossa tallaavat huorat ja varkaat."
Muutoinkaan Halonen ei juuri asuinseutujaan arvosta, "olen helsinkiläinen, mutta totuus on, että Suomi ja suomalaisuus näyttäytyy kaikkialla muualla paitsi täällä Helsingissä."