Ja siinä hän nyt makaa, liikkumatta. Suu, josta äsken pulppusi heleä nauru, on jähmettynyt irvistyksen kaltaiseksi. Hänen ketterät jalkansa ovat seisahtuneet ja vilkkaasti elehtivät kätensä pysähtyneet. Hänen silmänsä näyttävät olevan kiinni. (Muistan jonkun sanoneen: "Ei lapsi ole kuollut vaan nukkuu.")
Katson lähempää ja huomaan silmien olevan raollaan, puoliummessa. Lapseni tuijottaa minua, näkee minut! Voiko se
olla mahdollista! Hänen katseensa lävistää, sen määrittelemättömyys pistää. Katsooko hän minua syyttäen? Vai kuvastavatko silmät pelkoa, jopa kauhua? Kertovatko ne tuskasta, menetyksestä, hämmennyksestä, hätääntymisestä? Viaton katse? Ehkä hän sittenkin näyttää unelmoivan, ihailevan tai jopa palvovan. Minuako? Onko silmien sanoma syvä kiintymys, rakkaus, riippuvuus?
Tahtoisin koskettaa paljasta hipiää... Mutta kun sivelen hellästi pullean posken kohtaa, palelen. Se on kylmä, eloton.
Pienokaiseni on siinä - ja poissa. Mennyttä. Menetettyä.
Olen usein toivonut, että aika pysähtyisi. Nyt se on tapahtunut, mutta en kestä sitä. Vaikka suljen silmäni, eteeni nousevat muistikuvat, mielikuvat: vauvan ensimmäinen hymy, jokeltelukujerrus, horjuvat ensiaskeleet pihanurmella, kesäiset hiekkakakkuleikit... ja raivoni hänen kitistessään jatkuvasti, valvottaessaan aamuyöhön asti niin, että saatoin joskus puristaa hänet liiankin tiukasti rintaani vasten.
Hento käsi tarrautuu reiteeni. Sen nykiessä herpaantumatta lahjettani kuulen kirkkaan äänen innokkaan väreilyn: - Kato, tuossa olen minä!
 

Pienoisnovellissa kiteytyy monta perhevalokuvaukselle ominaista asiaa. Valokuvaaja, joka näppäilykuvauksessa on useimmiten tuttu, keskeyttää tapahtuman miltei väkivaltaisesti tähdätessään kamerallaan. Hän ei enää osallistu tapahtumaan vaan muuttaa sen kuvaksi. Joissakin tapauksissa kuvaaja on sala-ampujan kaltainen, varastaa hetken filmille. Joskus hän yllättää kuvattavan pyrkien hauskaan lopputulokseen - tai jopa kiusoittelee kohdettaan sovinnaiset rajat ylittävillä otoksilla (kuva 1). Jos kuvattavat ja kuvaaja tekevät yhteistyötä, kuvattavat poseeraavat kameralle joko idealisoiden omaa olemustaan (vrt. studiokuvat ja kyläkuvaajien ottamat kuvat - kuva 2) tai koettaen olla "oma itsensä".
Kuvattavat saattavat myös flirttailla kuvaajan kanssa. Tällöin kameraa käytetään erityishuomion osoittamisen apuvälineenä. Kuvaaja päättää, minkä hän valitsee kuvaushetkeksi, joskin näppäilyssä tämä hetki on harvoin tarkkaan harkittu. Kuvaa ei tavallisesti sommitella vaan halutaan tavoittaa hetki mahdollisimman aidon tuntuisena (kuva 3).
Perhevalokuvat syntyvät tavallisimmin kommunikaatiotapahtumien kautta. Kuvaustapahtumaa edeltää vaihe, jossa päätetään ottaa kuva ja kuvaukseen valmistaudutaan ottamalla kamera esiin tai mukaan esimerkiksi matkalle. Myös itse kuvaustilanteeseen valmistaudutaan kohentamalla ulkonäköä ja kuvausympäristöä (kuva 4). Kuvaustapahtumassa sekä kameran edessä olevat kuvattavat, kameran takana oleva kuvaaja ja muut läsnä olevat henkilöt vaikuttavat toiveineen ja odotuksineen siihen, millainen kuva otetaan.
Kuvan ottamistapaan vaikuttaa myös oletettu katsoja, esimerkiksi henkilö, jolle kuva aiotaan lähettää. Näppäilijältä piiloon jäävät kuvan kehitys- ja vedostusvaiheet vaikuttavat siihen, miltä lopullinen kuva näyttää. Kuvia eri tavoin käsittelemällä ja käyttämällä niiden haltija vaikuttaa niiden välittämään viestiin.

Mennyt on nyt
- meissä, katsojissa

Itse kuva on mykkä. Siinä oleva kohde, joka usein on lähipiirin henkilö, on liikkumaton, kuolleen kaltainen. Katsoja voi tarkastella kuvaa kauan, rauhassa. Katsojan ajatuksissa kuvaan liittyy muistikuvia erityisesti silloin, jos hän on ollut kuvattaessa paikalla tai jos hän tunnistaa kuvan henkilön. Kuva edustaa nykymenneisyyttä: poissa olevaa, jo menetettyä hetkeä, jonka voi mielikuvissa saada läsnä olevaksi.
Nykyisyydessä menneisyyden tapahtumia voi tulkita eri tavalla kuin niitä eläessään. Näin kuvien katselu saattaa auttaa oman identiteetin hahmottamisessa.
Kuvien katselu on yksityistä lukemista. Katsoja voikin käyttää valokuvia monella tapaa. Hän kenties katselee kuviaan miettien, miten on muuttunut ja miten hänestä on kasvatettu se, mikä nyt on. Miksi häntä on kuvattu juuri kyseisinä hetkinä ja asianomaisella tavalla? Kuvia voidaan piilottaa haluttaessa kieltää tai unohtaa asioita. Niitä voi tuhota kostoksi tai helpottaakseen vihaansa. Ne saatetaan hylätä vaikkapa siksi, että ei arvosteta itseä tai kuvia. Kuvia lähetetään muille, jotta kerrottaisiin menestymisestä tai lujitettaisiin ihmissuhteita. Joku taas kokoaa kuvistaan tietoisesti elämäkertaa, jossa saavutukset, juhlat ja kehittyminen loistavat läsnäolollaan. Toiset kuluttavat kuvia: näppäilevät lomilla, selaavat kuvat läpi ja laittavat kuvat nippuun laatikon pohjalle.
Edustavat perhealbumit, joihin valikoidaan vain onnesta kertovat kuvat, ovat tarkoitetut vierailijoiden silmille. Niihin kootaan sosiaalisesti hyväksyttävät otokset ja mahdolliset studiokuvat kuten ylioppilas- ja hääkuvat. Nämä ovat monesti myös osa sisustusta perhearvojen julkisina vaalijoina. Toisaalta moni kiireinen nykyihminen harvoin kokoaa kuvia muuhun kuin ehkä selailualbumiin. Kuvat selataan (kulutetaan) läpi tapahtumaan osallisten kanssa. Yhteinen katselu lujittaa ihmissuhteita, vahvistaa koettua ja kenties täydentää tulkintoja tapahtuneesta. Kuviin liittyvät lisämerkinnät jäävät nykyisin usein flippialbumeihin tekemättä. Kuvien henkilöt, kuvanottoaika ja kuvauspaikka jäävät vain osallisten muistin varaan.

Kenen katseelle
kuvaamme

Valokuva on esine, joka korvaa kuvatun. Mutta vain ajatuksissamme - paperin kosketus on toinen kuin ihon. Meidät houkutellaan säilömään elämämme tähtihetket kuviin, ja mielellään uusimmilla laitteilla - nyt digitaalikameroilla. Mitä enemmän kuvaamme, sitä paremmin valokuvateollisuus menestyy. Ottakaamme tuplakuvia! Mainokset antavat mallin, mitä tulee kuvata, miten, ja miten kenenkin. Nainen näppäilee kaunisvärisellä pikkukameralla ja mies tähtää kohteeseen kunnonvarusteilla.
Arkipyhien (t)aikamatto - kuvamattoa kuvatessani huomasin, miten suuri osa arjen toiminnoista, uusintamisesta, toistuvista rutiineista jää perhevalokuvia tapojen mukaan otettaessa kuvaamatta - työnteosta (kuva 5), riidoista ja muista elämään kuuluvista puolista puhumattakaan. Kuvatut hetket ovat se osa menneisyyttä, josta mieluusti pitäisi kiinni. Onnen säilykkeitä. Edustavatko ne sitä, mitä tietoisesti arvostamme ja pidämme tärkeänä, vai sitä, mitä oletamme muiden arvostavan?
Kansanomaisen estetiikan mukaan kuvaa, johon katsojalla on (myönteinen?!) tunnesuhde, pidetään hyvänä. Ehkä se riittää toritaiteeseen tottuneelle katsojalle: kuvan laadukas tekninen ja taiteellinen toteutus voisivat jopa häiritä autenttisuuden tunnelmaa,  estää siirtymisen kuvasta omiin haaveisiin.

Mielen / maineen
hallinnan häilyvillä
rajoilla

Muistimme, joka hellii, on myös julma: kuva, joka herättää kauniita ajatuksia voi myös pistää verille. Kokemuksemme, jotka luulimme jo unohtaneemme, saattavat nousta kuvaa katsellessa mieleen. Havaitsemme jotain, joka on ennen jäänyt huomaamatta. Kuka onkaan kenenkin näköinen? Kuka kenenkin lemmikki? Kenen katseessa on piilotettua vihaa? Kuka kääntyy minusta pois päin? Miksi?
Kulttuurissamme opimme jo lapsena katsomaan kuvaa sen kohteena. Lähimmäisen kuvaa ei ole helppo repiä (tai nähdä valokuvaliikkeen myyjän repivän). Katsellessamme meistä itsestä otettua kuvaa näemme itsemme muiden silmin. Lisääkö se itsekritiikkiämme vai ymmärrystämme? Vaikuttaako se, että olemme mahdollisesti (melkein missä tahansa) kuvaamisen kohteita, olemukseemme? Voi olla, että eräänä päivänä näemme perhepiirissä otetun ja sen käyttöön tarkoitetun valokuvamme paikallislehden onnittelupalstalla. Luotammeko siihen, että ihmiset kuvia ottaessaan ja käyttäessään seuraavat ohjetta: "kuvatkaa toisianne niin kuin toivoisitte itseänne kuvattavan".
 
 

Seija Ulkuniemi

Kirjoittaja on taiteen lisensiaatti, joka toimii kuvaamataidon
didaktiikan lehtorina Lapin yliopiston kasvatustieteiden
tiedekunnassa. Lisensiaatintyössään "Kuvitella elämää" (1998) hän tarkasteli perhevalokuvan lajityyppiä.

Kaltion etusivulle