Maailma on tuskin toipunut kylmän sodan aikakaudesta ja sosialismin ja kapitalismin aiheuttamasta kahtiajaosta, kun uusia poliittisia jakolinjoja on syntynyt niin eri maiden välille kuin entisten kansallisvaltioiden rajojen sisään. Kylmä sota sai maailman näyttämään selkeästi jakautuneelta: oli kapitalistinen ja sosialistinen leiri sekä näiden väliin jäävä puolueettomien maiden joukko. Politiikan tulkinta oli helppoa. Sosialismi-kapitalismi -asetelman kautta tulkittiin niin kansainvälistä kuin valtioiden sisäistäkin politiikkaa.
Vuosituhannen kääntyessä uuteen. Maailmassa on runsain mitoin sotia ja konflikteja, joiden julkilausutuista syistä, osallisista ja ratkaisun mahdollisuuksista on tavallisen ihmisen melkein mahdoton saada mitään selvää. Mitä esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana? Ketkä siellä ovat oikein sotineet ja mistä syistä?
Tällä vuosikymmenellä esiintyneitä konflikteja ei voi kategorisoida yksinkertaisesti. Tosin ainakin yksi piirre on silmiinpistävä. Näissä konflikteissa perinteiset poliittiset syyt ovat taka-alalla ja esiin ovat nousseet kulttuureihin, erityisesti uskontoihin liittyvät syyt ja toimijat. Mainittakoon vaikka vain aborttiklinikoita vastaan hyökkäävät äärioikeistolaiset kristityt Yhdysvalloissa, parempia poliittisia oloja kaipaavat islamilaiset liikkeet Lähi-idässä, aina vain keskenään kahinoivat protestantit ja katoliset Pohjois-Irlannissa, puhumattakaan entisen Jugoslavian alueen uskonnollis-kansallismielisistä ryhmistä. Kysymys on ääriliikkeistä, jotka pyrkivät muuttamaan ympäröivää yhteiskuntaa toisinaan väkivaltaisinkin keinoin.
Uskonnollisten ääriliikkeiden merkitys ei näytä olevan vähentymässä 2000-luvun vaihteen jälkeenkään. Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ihmiset ovat löytäneet oman itseymmärryksensä ja ryhmään kuulumisen mahdollisuutensa nimenomaan kulttuuris-uskonnollisten liikkeiden kautta. Niiden olemassaoloa ruokkivat yhteiskunnalliset ongelmat ja levottomuudet: mitä huonommin yhteiskunnassa menee, sitä vahvempia tällaiset liikkeet ovat. Tässä yhteydessä on kiinnostavaa miettiä myös suomalaisia uskonnollisia ryhmiä ja niiden yhteyttä politiikkaan. Nostan esiin erityisesti Pohjois-Suomessa merkityksellisen vanhoillislestadiolaisuuden.

Lestadiolaisuus "poliittisena" yhteisönä

Lestadiolaisten ja muiden uskonnollisten yhteisöjen - myös jyrkän linjan uskonnollis - poliittisten ryhmien - rakentumisella on monessa mielessä yhtäläisyyksiä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että lestadiolaiset liikkeet olisivat samanlaisia kuin esimerkiksi jotkut ääri-islamilaiset tai -juutalaiset ryhmät, jotka ovat todistetusti tehneet väkivaltaisia tekoja. Yhtäläisyys syntyy oman opin ja yhteisön korostamisena samalla kun tehdään eroa muihin.
Historiansa aikana lestadiolaisuus on usein kuohuttanut elinympäristöään. Yhteiselo ei-lestadiolaisten tai harhaantuneiden lestadiolaisten kanssa on monta kertaa aiheuttanut pienempiä ja suurempia konflikteja. Mistä konfliktit syntyvät? Mitä on lestadiolaisuuden poliittisuus?
Lestadiolaisuuden poliittisuutta voidaan tarkastella kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan miettiä, miten se esiintyy virallisen politiikan kentällä. Pyrkivätkö lestadiolaiset vaikuttamaan eduskunnassa, puolueissa tai erilaisissa poliittisissa organisaatioissa; pyrkiikö liike tietoisesti muuttamaan valtiollista politiikkaa omien uskonnollisten arvojensa mukaisesti?
Vastaus on "kyllä", tosin vain rajoitetussa määrin. Perustamisensa aikoihin 1800-luvun puolivälissä lestadiolaisuus oli radikaali liike autonomisessa Suomessa. Nykyisin liike on kuitenkin pitkälti mukautunut valtiolliseen politiikkaan ja toimii olemassa olevien poliittisten kanavien kautta. Puoluesitoutumisessaan lestadiolaiset ovat maltillisia, edustaen lähinnä konservatiivista oikeistoa ja keskustaa samalla kun pidetään etäisyyttä radikaaleiksi luokiteltuihin ryhmiin.
Virallinen politiikka on kuitenkin vain yksi tapa nähdä liikkeen poliittisuus ja mahdollinen konfliktisuus. Tärkeämpi aspekti on "epävirallinen politiikka", joka ilmenee arkipäivän käytännöissä ja toiminnassa. Poliittisuus syntyy erojen tuottamisena ihmisten ja ryhmien välille. Erojen politiikka sisältää myös konfliktin siemenet: ristiriidat syntyvät kun erilaisuus konkretisoituu sosiaalisen elämän käytännöissä.
Uskonnolliset opit, kiellot ja kehotukset ovat lestadiolaisuuden tunnusmerkkejä ja riittejä, joilla se erottuu muista uskonnollisista tai yhteiskunnallisista ryhmistä. Television, tanssimisen tai ehkäisyn kielto eivät ole vain esimerkkejä yksittäisen uskovaisen elämän perusopeista. Ne ovat samalla esimerkkejä tavoista, joiden avulla ylläpidetään sisäistä yhtenäisyyttä ja rakennetaan omaa samanmielisten uskovien yhteisöä eli "Jumalan valtakuntaa".
Uskonnolliset riitit ovat osa lestadiolaisten kilvoittelua itsensä kanssa. Riittien kautta muodostetaan henkilökohtainen uskonkokemus. Vanha naisliikkeen tunnuslause "henkilökohtainen on poliittista" sopii hyvin myös lestadiolaisuuteen. Henkilökohtaisen elämän valinnat ja teot ovat poliittisia tekoja suhteessa ympäristöönsä. Samalla tavalla kuin esimerkiksi vegaani kilvoittelee itsensä kanssa - ja tekee henkilökohtaisen politiikkaa --oikeanlaisen ravinnon muodossa, lestadiolainen kilvoittelee uskonnollisten määräysten kautta.
Uskonnolliset määräykset ovat yhteisön sisäisen yhtenäisyyden rakentajia. Niiden avulla valvotaan, että ryhmän jäsenet pysyvät ryhmässä: kuuluakseen yhteisöön täytyy noudattaa sen tuottamia sisäisiä määräyksiä. Aina on olemassa myös niitä, jotka eivät mahdu yhteisön sisään. Sisäinen oikeaoppisuus suhteutetaan synnin käsitteeseen. Synti uhkaa yksilön ja yhteisön puhtautta. Ei ole kuitenkaan olemassa "syntiluetteloa", vaan synti määritellään yhteisön sisällä.
Koska synnistä ei ole olemassa absoluuttista totuutta, kanssauskovaisen syntisyys on muiden uskovien tulkinnan varassa. Se, joka määrittelee synnin ja oikeaoppisuuden, määrittelee myös yhteisön sisäiset suhteet. Tähän sisältyy myös lestadiolaisuuden sisällä olevan poliittisuuden ja konfliktisuuden mahdollisuus: tulkinnan kautta tehdään eroja yhteisön muihin jäseniin. Tällä tavoin tulkinnan tekijä myös harjoittaa vallankäyttöä suhteessa muihin uskoviin. Vallankäyttö nojautuu yhteisön johtajavaltaiseen rakenteeseen.
Suljetuilla uskonnollisilla yhteisöillä - joihin myös lestadiolaisuus kuuluu  - on yleensä oma selkeä hierarkia ja organisaatio, jonka johtajat määrittelevät uskonnollisen sanoman tulkinnan ja jäsentensä valvonnan. Vaikka lestadiolaisuus pyrkii yhteisön yksimielisyyteen ja ykseyteen, liikkeen johtajat ovat kuitenkin yhteisön puhtauden ja samanmielisyyden ylimpiä vartijoita. Hierarkian kautta puhdasoppisuus "laskeutuu" myös liikkeen alemmille tasoille.
Yhteisön rakentamiseen liittyy myös etäisyydenotto muihin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja kulttuureihin. Lestadiolaisuus saa voimansa ulkopuolisen maailman kieltämisestä tai ainakin hyvin kriittisestä suhtautumisesta siihen. Lestadiolaiset ovat "valittuja": vain lestadiolaiset saavat pelastumisen armon.
Lestadiolaisten muodostama "Jumalan valtakunta" on hyvin konkreettinen paikka, jonka sisällä ovat "Jumalan lapset" ja ulkopuolella uskottomat. Totuus löytyy ainoastaan "Jumalan valtakunnasta", ja totuuden määrittelee yhteisö itse. Ekumeeninen toiminta ei ole mahdollista, koska silloin myönnyttäisiin siihen, että myös yhteisön ulkopuolellakin olisi löydettävissä totuus. Tämä merkitsee toisaalta eristäytymistä muusta maailmasta ja toisaalta pyrkimystä oman yhteisön pitämiseen puhtaana vääräuskoisista.
Lestadiolaisten identiteetti rakentuu siis suhteessa niihin, jotka edustavat väärää oppia ja väärää totuutta. Lestadiolaisuus on moraalinen yhdyskunta, jossa eletään oikeanlaista elämää oikeiden arvojen ja moraalisten sääntöjen ohjaamina. Liike edustaa yhteiskunnallista arvokonservatismia, joka erityisesti Yhdysvalloissa on tullut tärkeäksi yhteiskunnallis-poliittisen vaikuttamisen väyläksi. Perhekeskeisyyden korostaminen sekä seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien tiukka valvonta ovat yhteistä niin lestadiolaisuudelle kuin amerikkalaisille uusmoralistisille liikkeille.

Uskonnot globalisoituvassa maailmassa

Suomessa on totuttu viime vuosikymmeninä rauhalliseen yhteiskunnalliseen elämään. Turkiksia värjäävät ja tarhaeläimiä irti päästävät kettutytöt nähdään suomalaisena poliittisena ääritoimintana. On kuitenkin turhan optimistista olettaa, että nykyinen yhteiskuntarauha olisi "saavutettu etu", joka jatkuisi loputtomiin.
Globalisoituva ja yhä monimutkaistuva maailma tuottaa vääjäämättä uusia epävarmuustekijöitä, niin taloudellisia, kulttuurisia kuin poliittisiakin. Yhteiskunnalliset olot voivat muuttua hyvinkin nopeasti, jolloin yleinen epävakaus voi potentiaalisesti uhata olemassa olevia poliittisia rakenteita ja niiden ideologisia perustoja. Tulevaisuuden konfliktit ovat yhä enemmän identiteetteihin, arvoihin sekä erilaisten yhteisöjen keskinäisiin sekä yhteisöjen ja valtioiden välisiin suhteisiin perustuvia.
Uskonnolliset ryhmät tarjoavat mielekkään vastauksen ja reagointitavan yhteiskunnallisiin ongelmiin. Uskonnot ovat kulttuuris-ideologisia järjestelmiä, joiden kautta poliittiset toimijat voivat kanavoida vaatimuksiaan. Ne antavat tunteen kuulumisesta ja identifioitumisesta johonkin kollektiiviin ja aatemaailmaan. Epävakaissa oloissa uskonnot tarjoavat myös selkeän maailmanjärjestyksen ja toimintamallit. Ne ovat riittävän merkityksellisiä kokonaisuuksia, joihin voi tukeutua.
Lestadiolaisuuden poliittisuus syntyy, ei niinkään pyrkimyksestä yhteiskunnan radikaaliin muutokseen, vaan kääntymisestä sisäänpäin ja pyrkimyksestä ylläpitää oman yhteisön ja opin muuttumattomuutta. Lestadiolaisuus toteuttaa eristäytymisen ideologiaa, joka on tullut esiin esimerkiksi joidenkin yhteiskunnallisten ryhmien suhtautumisessa valtiollisten rajojen avautumiseen, globaaliin maailmantalouteen tai yhä kansainvälisempiin yhteistyön muotoihin. Muuttuvissa olosuhteissa muuttumattomuus on hyvin voimakas kannanotto.
Lestadiolaisuus on suomalainen ääriliike. Sitä ei voi tietenkään verrata toiminnaltaan väkivaltaa käyttäviin liikkeisiin. Mutta on muistettava, että lestadiolaisuudessa yhteisön rakentamisen tapa on samanlainen kuin missä tahansa poliittisessa liikkeessä. Kielteisessä mielessä se tulee ilmi oman ainutlaatuisuuden ja oikeamielisyyden ylikorostamisessa. Sopivissa olosuhteissa tämä ajattelutapa voi konkretisoitua ahdasmielisyytenä ja toisten ihmisten arvon kieltämisenä, josta voi olla yllättävän lyhyt matka myös todellisiin konflikteihin.
 

Aini Linjakumpu on kansainvälisten suhteiden yliassistentti Lapin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa (1999) käsitteli poliittista islamia.