Läänin Taidetoimikunta tietysti ajattelee vainoharhaisesti, että minä tarkoitan matikalla sitä ja saaliilla taidepalkintoa tai apurahoja, että Aate olisi muka taas heitä jotenkin listimässä.
Ei ollenkaan. Tämmöinen on harhaluuloa. Matikka tosin on hiukan limainen, liukas ja kiemurtelevainen. Sen selkäranka joustaa uskomattoman paljon, myönnettäköön ja se asustelee mielellään pohjamudassa. Totta kyllä, mutta miksi sen pitäisi silti juuri Taidetoimikuntaa tarkoittaa? Ei pidä olla noin itsekeskeinen."
Näin kirjoitti vuonna 1985 nimimerkki Aate eli sodankyläläinen kuvanveistäjä Erkki Alajärvi (s. 1942) traagisen koirarekitapauksen jälkimainingeissa kirjassaan Mateenlänget. Tapaukseen liittyvä kiihtymys ei vieläkään ole täysin laantunut Lapin läänissä. Alajärvi näyttää leimautuneen eräänlaiseksi pohjoiseksi Don Quijoteksi, joka turhaan yrittää taistella paikallisen taidetoimikunnan tuulimyllyjä vastaan. Asianosaiset rahanjakopuolen ihmiset vakuuttelevat, että kyllä kuvanveistäjä Alajärvi on saanut tukea (kaksi kertaa puolivuotisen apurahan), mutta 30 vuotta kestäneeseen taiteilijauraan nähden annettu tunnustus on ollut vaatimatonta. Taiteilija itse kuvaa omaa asemaansa seuraavasti: "Kaltoin kohdellut Timo K. Mukka ja Kalervo Palsakin voittavat minut apurahavuosissa kirkkaasti. Suuria taiteilijoita. Kyllä, mutta kuolenhan minäkin joskus."

Kulttuurikeskustelu pyyhkäisi Lapin läänin yli
Niille, jotka eivät tiedä jo liki kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneesta koirarekitapauksesta, kerrottakoon tässä siitä hieman (ks. tästä tarkemmin esim. Yrjö Sotamaa, Onko koirareki taidetta? - Annospaloja Lapin kulttuurikeskustelusta. ARSIS 4/84. Julkaisija Taiteen keskustoimikunta. Helsinki 1984.). Lapin läänin taidetoimikunta myönsi vuoden 1984 läänin taidepalkinnon rekimaakari Risto Kamuselle koirarekisarjasta, joka oli saanut mainetta ja palkintoja jo parina aikaisempanakin vuonna. Ensimmäisenä suuttumuksensa taidetoimikunnan päätöksestä toi julki kirjailija Oiva Arvola, joka ihmetteli mm. sitä, miten "Lapin läänin arvokkain taideteos on kenneltarhurin, omaksi bisneksekseen, kyhäämä koiran reki". Kun Arvola oli avannut keskustelun, siihen liittyi mm. Alajärvi, joka vastavetona Kamusen palkitsemiselle ja oman taidepalkintonsa edesauttamiseksi ilmoitti suunnitelmistaan tehdä mateelle länget, joiden avulla vangittu matikka johdattaisi kalamiehen matikkapaikalle. Alajärvi antoi tulla täydeltä laidalta niin itse rekeä kuin sitä ihastellutta professori Kaj Franckia ja palkinnon myöntänyttä taidetoimikuntaa vastaan. Keskustelu velloi vähän aikaa koko Lapin kulttuurielämän erinäisissä piirteissä, kiistaan vedettiin mukaan pohjoisten kirjailijoiden arvo tai arvottomuus, ja huolimatta kirjoitustensa humoristisista sävyistä voidaan Alajärven uumoilla menettäneen mahdollisuuksiaan (?) tulevissa apurahajaoissa. Hän jatkoi tapauksen analysointia seuraavana vuonna valmistuneessa kirjassaan Mateenlänget, ja vielä viidennessäkään kirjassaan, Lumitykki. Viileää tarkastelua (1991), hän ei malta olla sanomatta: "Vastoin tapojani tässä kirjassa ei tullut puhuttua taidetoimikunnasta taikka koirareestä yhtään mitään."

Taiteen moniottelija
Nyt täytyy kuitenkin olla varovainen, etten anna sellaista käsitystä, että edellä mainittu olisi Erkki Alajärven ainoa ansio - tai vika, kenen kannalta asiaa sitten tarkastellaankin - vaan tärkeintä on huomata, että jo usean vuosikymmenen aikana hän on saanut aikaan merkittävää usealla alalla.
Nuorena Erkki Alajärvi oli painija, nuorten Suomen mestari vuosina 1960-1961, yleinen Suomen mestari vuonna 1966 ja TUL:n mestari vuonna 1972. Tässä kohdassa on muistettava, että toinenkin kuvanveistäjä, Wäinö Aaltonen, harrasti painia, tosin heikommalla menestyksellä kuin pohjoinen kollegansa. Savotoillakin Alajärvi kierteli neljä vuotta ennen kuin lähti Helsinkiin, missä hän toimi vuosina 1971-1976 Suomen Kansallisoopperassa rekvisiitan tekijänä. Silloin hän oli saanut Valtion näyttämötaidetoimikunnalta puolivuotisen työskentelyapurahankin, mutta samana vuonna 1976 hän muutti takaisin Sodankylään, missä hän on opettanut joitakin tunteja viikossa lukiossa piirustusta sekä ollut kunnassa osapäivätoimisena kulttuuriasiamiehenä, mutta muuten ansio on pitänyt saada taiteen tekemisestä. Palkintoja ja apurahoja hän sanoo saaneensa painissa, sestomisessa, vauhdittomissa hypyissä, lavastamisessa, kuvanveistossa, kirjoittamisessa, kirjankuvituksessa sekä nuoralla tanssimisessa. Veistämisen, runoilemisen, piirtämisen, maalaamisen ja kirjoittelemisen lisäksi hän kuuluu olevan hyvä tikanheittäjä ja erinomainen tinuri.
Erkki Alajärvi on kirjoittanut parisataa julkaistua pakinaa Sompio-lehdestä Helsingin Sanomiin ja viisi kirjaa, piirtänyt noin 1500 lehtipiirustusta sekä lavastanut Velho-, Riekko- ja Käärmeoopperan. Lisäksi hän on tehnyt kisajulisteita ja -tunnuksia MM- ja SM-kilpailuihin, suunnitellut mitaleita, tehnyt muita kuvituksia, kuten norjankieliseen satukirjaan Finske eventyr (1974), ja lyhytelokuvia. Hänen ensimmäinen kirjansa Peilin syy. Kaunolyriikkaa (1980) sisältää loppusoinnullista elämänviisausrunoutta, vakavaa ja humoristista pohdintaa suomalaisen ihmismielen olemuksesta, mutta myös universaalimmasta ihmismielen typeryydestä, sodasta ja tasa-arvosta. Seuraava kirja on Popov. Kaunokirjanen (1981), humoristinen kertomus Popov-kultista Todellisten tasavaltojen alueella Jäämeren rannalla. Tässä satiirisessa henkilöpalvonnan analyysissä on tarkkanäköistä havainnointia meistä ihmisistä. Mateenlänget. Liikuttavia tarinoita (1985) on tullut jo mainituksi. Tässä kirjassa Alajärvi on hyvässä iskussa varmaan erityisesti Lapin läänin taidetoimikunnan edesottamusten ansiosta. Seuraavaksi ilmestyi Irvihampaat (1989), runo- ja piirustuskirja, joka koostui Sompio-lehdessä julkaistuista jutuista. Viimeisin kirja, Lumitykki. Viileää tarkastelua (1991), sisältää erityisesti urheilujuttuja ja kotiseututarinointia entiseen ja taattuun humoristiseen ja sarkastiseen tyyliin. Alajärven novelli Usko, Toivo, Rakkaus pääsi Gummeruksen Vuoden novellit 1998 -kirjaan (Mateenlängissä nimellä Selina).

Kuvia puusta
Kuvanveisto on nähdäkseni kuitenkin kaikkein keskeisin ala Erkki Alajärven tuotannossa, eikä mikä tahansa kuvanveisto vaan puun veistäminen. Kipsin ja kiven käsittely ei ole tuntunut yhtä luontevalta vaan taiteilija on jatkanut suomalaisittain perinteikkäintä kuvanveiston alaa, ja veistoksia on syntynyt satoja. Vuosikaudet hän on tehnyt puutöitään kotipaikallaan olevassa työtilassa, jota vaimo Paula Alajärvi kuvaa osuvasti: "Hän työskentelee Sodankylässä Lapin Opiston verstaaksi naamioidussa entisessä navetassa, viheliäisessä murjussa, vetoisessa ja pölyisessä. Vuosia sitten sanoi minua mittavampi ennustaja, että sen jälkeen, kun Lapin Opistosta ei ole enää kiveäkään jäljellä, kerrotaan jälkipolville Erkki Alajärven työskennelleen tällä paikalla."
Puusta on syntynyt monenlaista ja monenkokoista. Merkittäviä julkisia tai sellaiseksi tarkoitettuja Alajärven teoksia ovat esimerkiksi Kuttulan perhekodin toteemi (3 m) ja porraspilarit (8 m) Mäntyharjulla (1994), ehdotus Eero Mäntyrannan hiihtäjäpatsaaksi (1996), toteemi Luoston kylpylähotelliin (2000) ja 64 metriä pitkä reliefi Tielaitokselle Röyttän liittymän tunneleihin aiheena mm. joppaus (2000). Julkisiin tiloihin on valmistunut reliefejä ja tilaustöinä muotokuvia, Santa Parkin joulupukille pöytä ja tuoli - ja paljon muuta. Kemin taidemuseoon Alajärvi suunnitteli Ilmassauivan hirmuisen lohikäärmeen (pituus 20 m, pinta-ala 120 m2), mutta hanketta ei ole vielä pystytty toteuttamaan.
Erityistä merkittävyyttä on niillä Alajärven veistoksilla, joissa ei ole tilaustyön mahdollista sitovuutta, vaan joissa taiteilija on voinut ehkä työskennellä vapaammin. Skaala näissä "vapaammissa" töissä on melkoinen, esimerkiksi vuonna 1980 valmistuneissa teoksissa, äidillisiin tunteisiin vetoavasta Tahtoo sylkkyyn -veistoksesta, jonka merkittävä naivisti Lea Kauppi osti näyttelystä omakseen, tuhoa henkivään Ratsastajapatsaaseen. Kemin taidemuseoon on päätynyt kaksi Alajärven veistosta: Taide 60 (1978) sekä Taiteilijan toimenkuva (1986). Molemmat veistokset ovat kannanottoja taiteeseen. Taide 60 kuvaa sitä kuinka Alajärvi käydessään 60-luvulla taidenäyttelyissä ei ymmärtänyt niistä "hönkäsen pöläystä". Teoksessa kannossa olevan kirveenterän jatkeena on käyttökelvoton vartta markkeeraava ketju: "Tällä kirveellä ei enää voi mennä halkometsään, siitä on tehty taidetta." Taiteilijan toimenkuvassa taiteilija roikkuu ristillä.
Erkki Alajärven veistokset ovat kuin hänen kirjoitustensa kuvituksia tai päinvastoin: hän kirjoittaa samoista asioista kuin kuvaa veistoksissaan. Yhteistä on humoristisuus ja satiirisuus, jotka sekoittuvat monin tavoin toisiinsa: se mikä jostakin tuntuu pilkalta, esimerkiksi kirjoitukset koiravaljakkoreestä, voi meistä muista olla hykerryttävän hauskaa. Alajärven kuvanveistotaiteessa on myös sitä samaa surrealistista sävyä, jota ilmenee erityisesti monilla Lapin taiteilijoilla, tietenkin Kalervo Palsalla ja täältä pois muuttaneella Kyösti Kaukosella, mutta myös monilla muillakin maalareilla jossakin määrin, kuten Pekka Hermanni Kyröllä, Jorma Kuulalla ja Helena Junttilalla, tai kuvanveistäjistä Teuvo Tuomivaaralla. Satiirinen tai mystinen surrealismi on siis eräs keskeinen pohjoinen ilmaismuoto. Ehkä täällä on enemmän aikaa kuin muualla tarkkailla elämää, mistä seuraa, että myös elämän surrealistisemmat piirteet näyttäytyvät tarkkasilmäisille paremmin. ï

Erkki Alajärven näyttely Kemin taidemuseossa 6.4.-13.5.2001.