Anna Nerkagin johtama tuhannen nenetsin yhteisö Jamalin niemimaalla elää omaa elämäänsä yhteiskunnasta juurikaan riippumatta. Laboravajan kylässä heistä asuu satakunta. Kiinteitä rakennuksia ei ole monta. Kyläläiset muodostavat oman poronhoito- ja metsästäjäyhteisönsä ja ovat siis yhtä, vaikkakin laajalti hajallaan ympäri tundraa.
Saamelaisten tavoin nenetsit ovat poronhoitajia; molemmissa kulttuureissa poronhoito on hallitsevassa asemassa. Todellisuudessa elinkeino leimaa kansaa ainoastaan nimellisesti, sillä nykyään nenetseistä vain reilut kymmenkunta prosenttia tallaa tundraa porojen rinnalla. Viimeisimmässä väestölaskennassa vuonna 1989 kirjattiin noin 35000 nenetsiä, mutta heistä kaikki eivät olleet äidinkielellisiä.
Nerkagi on voimakas persoona, mutta herkkä kirjailija. Jos haluat iloa, synnytä hyvää, hän toteaa elämänohjeellisesti. Nerkagi on kylän kiistaton johtohahmo. Hänen 12 lastaan on puolet kylän lapsista, ja hänellä on myös kaupan avain. Viinaa ei paikallisille myydä alkoholin aiheuttamien ongelmien vuoksi - vieraille sitä on tarjota. Kauppa perustuu pääosin vaihdantatalouteen. Ihmiset tuovat lihaa ja käsitöitä ja vievät esimerkiksi jauhoja. Perustarpeisiin jokainen tuottaa ruuan omavaraisesti.

Identiteetti rakentuu vieraalla kielellä
Nerkagi kirjoittaa venäjäksi ja korvakuulolta tuntuu käyttävän sitä kotikielenäänkin. Hänen miehensä on venäläinen. Kielivalinta ei silti tunnu luonnolliselta, koska kirjailija ajaa vahvasti nenetsikulttuurin säilymistä venäläistymisen alla. Kysyttäessä löytyy taas yhtymäkohtia saamelaisiin.
- Lasten pitää oppia venäjä, että heistä tulisi edes ihmisiä, Nerkagi tulittaa.
Vielä on tuoreessa muistissa Suomessakin ne ajat, kun ajateltiin, että yksi kieli on lapsen oppimisen kannalta paras. Suomen ja saamen välillä valinta oli yleensä suomi. Neuvostoajan kouluinternaattijärjestelmä on vielä kivuliaana nenetsienkin muistissa. 1950-luvulla venäläiset onnistuivat ulottamaan koulujärjestelmän koskemaan kaikkia nenetsilapsia, jolloin heidät vietiin juuriltaan pois. Nerkagille tämä on kipeä asia. Hän on jo useita vuosia taistellut kyläkoulujen perustamiseksi sinne, missä lapset ovat ja vanhemmat jutaavat.
Tuntuu oudolta, että Nerkagi on rajannut kielen merkittävyyden yksilön identiteetin muodostumisen ulkopuolelle semminkin, kun hän kertoo yhteisönsä elävän täysin Venäjän yhteiskunnan ulkopuolella. Lähin kaupunki on Salehard ja siellä käydään vain synnyttämässä. Tietä pitkin on päässyt jo kymmenen vuotta, ja matka kestää lähes yhtä monta tuntia, kun välillä körötellään rautatiekiskoja pitkien jokien yli.
Laboravajan kylässä on koulu, jonka tarkoitus on säilyttää perinne. Siellä Nerkagi opettaa lapsia perinteisten käsitöiden ja kulttuuritapojen ymmärtäjiksi ja osaajiksi. Kesäisin lapset elävät kodassa ja oppivat siinä elämisen perusteet. Elinkeinon niksit tulevat tutuiksi tundralla työtä tekemällä. Nerkagin nenetsiydessä kulttuurin ja elinkeinon tuntemus saa suurimman merkityksen riippumatta siitä, millä kielellä asiat hoidetaan. Myöhemmin kaasuputkea hitsatessa tai kaupan kassalla saattaa suopungin käyttö tai kodan pystytys kuitenkin unohtua, jolloin kosketus kulttuuriin häviää nopeasti. Ehkä jälkiviisaana joku joskus voi todeta, että olisi kannattanut opettaa se kielikin. Nerkagi tietää, että nuoret voivat muuttaa pois perinteisestä elämänmuodosta, mutta koettaa kasvattaa heitä elämään luontaiselinkeinossa.
- Onni ei löydy suurista kaupungeista, ihanuus ei ole siellä vaan tundralla, Nerkagi toistaa ajatuksensa ensimmäisestä novellistaan, joka hämmensi nenetsien sydämiä.
Ristiriitaiset tunteet ja pelko siitä, että houkutteleva ulkomaailma voittaa tundran elämän, ovat teemana keskeisiä. Kokoelman Valkoinen jäkälä Nerkagi julkaisi kolme vuotta ensimmäisen novellinsa jälkeen. Tekstit kertovat kauniisti täydellisestä rakkaudesta, ja ne ovat tuntoja niiden kymmenen vuoden ajalta, kun Nerkagi on jutaamisen sijasta asunut Laboravajan kylässä. Onkin harmillista, että hänen tekstejään ei ole vielä käännetty suomeksi. Viisitoista vuotta sitten hän totesi Jamalin hallintoviranomaisille, että tundran maat kuuluvat nenetseille, halusitte tai ette. Kirjailija on myös voimakas yhteiskunnallisesti kantaaottava persoona. Kantaa on otettavakin: Venäjän alueen kaasusta 90 prosenttia tulee nenetsien poronhoitoalueelta ja öljystäkin reilu kymmenes, mikä ei voi olla heijastumatta nenetsien arkeen.
Jamal tarkoittaa nenetsien kielellä maailmanloppua. Toivottavasti se ei ole enteellistä, sillä Nerkagi on erittäin huolissaan maapallon ilmaston lämpenemisestä: yhdenkin asteen nousu voisi sulattaa tundran ikiroudan ja muuttaa sen upottavaksi suoksi, jollaiseksi voi eittämättä kuvata myös vähemmistön jatkuvan taistelun omista oikeuksista venäläistämistä vastaan.