Keskustelin kerran ystäväni kanssa Venäjän nykytilasta. Kerroin kuinka suhtautumiseni siisteyteen ja ulkoiseen järjestykseen muuttui ollessani siellä. Minua ei häirinnyt talojen ränsistyneisyys, teiden kuoppaisuus, nurmikkojen hoitamattomuus tai silmänkantamattomiin jatkuvat betonikolossit. Minä, pohjoisen puhtaan estetiikan vesa, olin alkanut mieltyä tähän rujoon epäsiisteyteen. Nautin uudenlaisen välittömyyden löytämisestä elämässä.
Kaverini ei ollut vakuuttunut. Hänen mielestään surullisinta Venäjällä kuitenkin on se, että ihmisiltä puuttuu valinnan vapaus. Ulkoiset olosuhteet ovat kurjat. Tavallisen ihmisen elämä on niukkaa. Yksi osoitus hänen mielestään tästä rajatusta vapaudesta oli, ettei ihmisillä useinkaan ollut omaa huonetta. Hän itse ei voi tuntea olevansa vapaa, jos hänellä ei ole tätä omaa fyysistä tilaa.
Kysyin häneltä, että jos hän asettaa oman onnensa ehdoksi sen, että hänellä on oma huone, eikö silloin tästä ennakkovaatimuksesta tulekin hänen vapautensa rajoittaja. Hän määrittää oman sisäisen rauhansa riippuvaiseksi ulkoisista olosuhteista.
Länsimainen vapauskäsitys korostaa vapautta valita: että se olisi vapauden korkein muoto. Elämä on yhtä shoppailua, jossa kierretään pitkin elämyshyllyrivistöjä hakemassa sisältöä elämään. Ja tekemällä aktiivisia valintoja varmistamme onnen elämäämme. Ikään kuin se, mitä milloinkin tunnemme, olisi päätöksen eli valinnan tulos eikä suinkaan pitkään kestäneen omaan ymmärrykseen sidotun prosessin aikaansaannos. Väitetään, että mitä kirkkaammin on selvittänyt itselleen sen, mitä elämältä haluaa, ja mitä kovemmin haluaa, sitä paremmin pääsee päämääräänsä. Ja koko elämä on pyrkimystä tätä päämäärää kohti.
Olemme unohtaneet, ettei elämä ole mikään mekaaninen prosessi, jota on mahdollista säädellä ennakolta määrättyjen ehtojen sanelemien valintojen kautta. Oma äänemme hukkuu mielikuvakuohujen alle. Jatkuvasta räpiköinnistä aiheutunut levottomuus estää meitä sopeutumasta ajan virtaan. Yritämme rakentaa patoja ja muita esteitä hallitaksemme virtaa. Mutta nämä avuttomat yrityksemme hallita aikaa ja maailmaa vain lisäävät kärsimyksiämme alajuoksulla.
Meidän sisäinen selityskoneemme tuottaa jatkuvasti materiaalia, jottemme vaan joutuisi yksin kasvotusten oman kärsimyksemme kanssa. Tukahdutettua pelkoa, ahdistusta ja häpeää, jotka olemme aikojen saatossa sisäämme haudanneet, ja joiden käsittelemiseen oma ymmärryksemme ei ole riittänyt.
Meidän pitää opetella hengailemaan. Se ei tarkoita passiivista alistumista tapahtumille vaan aktiivista tarkkailutilaa. Ei pyritä koko ajan hallitsemaan tilanteita ja fiksaamaan niitä halujen mukaisiksi. Paratiisi ei ole taivaankannen tuollapuolen. Se on tila, tuleminen tänne tänään vailla ennakkoluuloja ja haluja oman sisäisen äänen johdattelemana. Irti addiktioista, niin viinasta, odotuksista kuin ajatuksista.
Kuunnellaan. Annetaan asioiden kehkeytyä. Hengaillaan.