Keskikesän painajaismainen, kaksi viikkoa kestävä kuollut
hetki on onneksi takana. Kesän loppumisen pelko on ohi ja syksy alkaa;
olen taas täynnä energiaa. Pysähtyneisyyden tunnelma uhkaa
vasta muutaman kuukauden päässä keskitalvella.
Valo ja vuodenaikojen kierto polttaa kieltä ja kansallisuuttakin
syvemmän merkkinsä ihmisen perusrakenteeseen. Eikö jatkuva
muutos, kaiken hetkellisyys, katoavaisuus, epävarmuus, hektisyys ja
dynaamisuus ole leimallista luonnolle ja ihmiselle pohjoisessa, missä
aurinko ilkkuu muutaman viikon läpi vuorokauden taivaan rannan yläpuolella
tai liki sitä ja kohta katoaa.
Jatkuvuus, pysyvyys, varmuus, (itse)varmuus, rauhallisuus, levollisuus
ja staattisuus lienee Etelämeren luonnolle ja ihmiselle tyypillistä.
Alueella, jossa väreilevä aurinko nousee kuukausi kuukauden jälkeen
joka aamu tasan puoli seitsemän, lipuu arvokkaasti zeniittiin ja laskee
levollisesti puoli seitsemältä. Menneisyys (se minkä tietää)
on edessä, ja tulevaisuutta (muutosta nykyisyyteen) ei ole.
Pian taas pilkkopimeää. Miten tässä hullunmylläkässä
kerkeäisin ymmärtää asioiden merkitykset suomalaisuuteni,
isyyteni, tehtäväni telluksella, saati jokapäiväiset
tapahtumat. Kaikki mitä on käsillä, kuolee kohta kuitenkin
kuin kesän heinä. Annan tapahtumalle ja ihmiselle arvon vasta
kun se on kadonnut. Sitten nostalgisoin sen. Vasta kadonnutko on pysyvää
ja siis todellista. On jatkuva ikävä, mutta minne.
Joskus hävitämme käsillä olevan hetken ja jopa
tulevaisuuden kaivaten sitä, joka ei vielä ole hävinnyt.
Ei juokse enää sudet metsissä, ei näy jäniksiä
eikä kettuja pelloilla, ei enää tartu muikku pyydykseen,
ei kohta enää harakatkaan naura puissa, eräs Suovanlahden
nuorisoseuran jäsen kirjoitti seuran Taimi-lehdessä pian sata
vuotta sitten. Keiteleen rannalla oleva Suovanlahti on edelleen korpea
sanan positiivisessa merkityksessä.
Kuluneena kesänäkin siellä ketut pomppivat pakettipelloilla
myyrien niskaan, harakat räksyttivät kuusikossa, kurjet mutustelivat
sammakoita kaurahalmeessa, joutsenet töräytellen uivat soutuvenettä
kiinni ja muikut kiipesivät paistinpannulle.
J u s s i V i l
k u n a