Helmikuun 15. päivänä vuonna 1899 Suomen suuriruhtinaskunta eli dramaattisinta päiväänsä. Panslavistien yllyttämänä keisari-suuriruhtinas Nikolai II antoi julkistaa  "Helmikuun manifestin", jonka myötä Suomi menetti aiempien hallitsijoiden takaamat erioikeudet. Alkoi häikäilemättömän venäläistämisen ja laittomuuden aika - sortokausina tunnettu.
Manifestin julkistamispäivänä Helsinki oli suruliputettu, myös Töölössä, kauniissa, puuleikkauksin koristetussa huvilassa, jonka osoite oli Humalisto 17. Arkkitehti Karl Sandelin kiipesi huvilansa toiseen kerrokseen, äitinsä asuntoon, kertomaan, että hänen vaimonsa, Anna Maria oli synnyttänyt terveen tyttären, Helga Mariaksi kastettavan. Iloisen ilmoituksen päätteeksi uuden pienokaisen isä viittasi keisari-suuriruhtinaan valapattoiseen tekoon: "Nu är det slut med Finland (Nyt se on Suomen loppu)." Leskiruustinna Maria Fredrika Sandelin totesi kuitenkin rauhallisesti: "Vi skall inte säga så (niin ei pidä sanoa)."

"Kiinnostus historiaan, erityisesti sukututkimukseen  lienee tullut minulle perinnöksi aivan geeneissä, kuten sanotaan. Jo pienenä kyselin Papalta loppumattomasti menneistä ajoista. Molemmat setäni ovat julkaisseet tutkimuksia alalta, joten kyllä kai se verissä on", Helga Reinilä, omaa sukua Sandelin toteaa.
Kaupungilla kiertääkin tarina, että hän osaa ulkoa pohjalaisen genealogian perusteoksen, E.R. Alceniuksen kirjoittaman ëGenealogia Sursillianaín.
 "Ei toki! Ehkä pienen osan siitä. Olen siihen kyllä huolellisesti perehtynyt ja löytänyt siitä monia yhteyksiä, niin omaan kuin mieheni sukuun.  Suomalaiset suvuthan ovat helposti tutkittavissa. Itse olen päässyt usein 1500-luvulle, jopa varhemmaksikin. Kauas pääsee kun on asiasta kiinnostunut".
Rouva Reinilä löytää muutamassa hetkessä yhteyksiä sukujen, nimien ja paikkakuntien välillä. Hänen tietoihinsa ja muistiinsa ovatkin turvautuneet monet tutkijat.
Eikä ainoastaan sukututkimukseen liittyvissä ongelmissa. Hän on lisäksi ollut kiinnostunut historiasta, arkeologiasta, luonnontieteistä ja geologiastakin. Hänen tyttärensä muistelee lapsuuden metsäkävelyjä ja kuinka äiti usein pysähtyi tutkiskelemaan kiviä pystyen päättelemään kulloisenkin kivilajin. Vielä 75-vuotiaana hän innostui ajatuksesta hankkia geologin vasara.

Venäläisen sortovallan ruumiillistuma, diktaattorin valtuuksilla varustettu kenraalikuvernööri Bobrikov tapasi ajaa puolikuomun kattamissa vaunuissaan Humalisto 17:n ohitse. Eräänkin kerran pikkuneiti katseli ääneti leikkitovereidensa kanssa kotinsa portilla, kun pelätyn ja vihatun kenraalikuvernöörin seurue kasakkavartioineen vyöryi kohti kenraalikuvernöörin kesäasuntoa (nykyisin pääministerin virka-asunto - Kesäranta). Kaksipäisen kotkan synkkä varjo pimensi toviksi auringon - Bobrikoville ei vilkutettu.
Helga Sandelin kävi myös Kesärannassa, isänsä apuna "mittaria pitelemässä", kun Karl Sandelin virkansa puolesta suoritti siellä tarkistusmittauksia. Valkovuokot kukkivat  Bobrikovin puutarhassa, ja niitä pieni Helga ihasteli.
Vuonna 1904 Eugen Schauman antoi Suomen puolesta Bobrikoville vastauksensa siitä mikä on Suomen tie.

Arkkitehti Karl Sandelin muutti perheineen Ouluun kehittämään paikallista teollisuuskoulua (myöhempää Teknillistä koulua). Perheelle rakennettiin vuonna 1910 talo osoitteeseen Uusikatu 31 - Sepänkadun kulmaan.
Kouluikään ehdittyään Helga Sandelin kävi Rosendahlin valmistavan koulun, josta hänelle jäi henkiseksi perinnöksi luonteva isänmaallinen vakaumus. Sittemmin hän suoritti Oulun ruotsalaisen keskikoulun, olihan koti ruotsinkielinen. Lisäksi hän kävi käsityökoulua ja opiskeli teollisuuskoulussa rakennuspiirustusta.

Nuoruusvuosien dramaattisiin muistoihin liittyy vapaussota ja taistelu Oulusta helmikuun alussa 1918. Valkoisten joukot etenivät etelästä, Limingantullista päin, kohti kaupungin keskustaa. Venäläiset ja punaiset avasivat tulen, hyökkäysketju pysähtyi joksikin aikaa Sandelinien kodin vaiheille. Kesken laukaisten ovikello soi. Helga Reinilä avasi oven, josta sisään astui vaasalainen vapaussoturi, Rosenberg nimeltään. Tämä kertoi haavoittuneista ja pyysi apua. Sandelinien koti oli kulmittain Diakonissalaitoksen kanssa. Eräs haavoittuneista oli Ingberg-niminen vaasalainen, joka menehtyi myöhemmin. Helga Reinilä muistaa ambulanssin hälytysmatkalla juosseensa Diakonissalaitoksen silloisen johtajan, rovasti Aulínin pihaan. Katutaistelun tuoksinassa Uusikatua ylitettiin myös Punaisen ristin lippua kantaen.
 "Muistan selvästi kuinka kuulat viuhuivat korvissani juostessani jäätyneen kadun ylitse", Helga Reinilä kertoo. "Muutoin ovat mielikuvani hieman hajanaisia. Kylmettyneitä vapaussotureita oli myös kotimme keittiössä. Meillä oli tarjota heille lähinnä vain kuumaa juotavaa ja kamferttia. Risteyksessä kaatui eräs ylioppilas ja hänen verensä näkyi kadulla koko talven."

 Vuosisadan alussa nuorten neitojen tulevaisuudennäkymät rakentuivat lähes poikkeuksetta ajatukselle avioliiton solmimisesta. Uusi muodikas vaihtoehto oli sairaanhoitajattaren ura. Neiti Sandelinkin opiskeli alaa Helsingissä, jopa vapaaherratar Sophie Mannerheimin johdolla.
 Myös Helga Sandelinin monet ystävät olivat innostuneet sairaanhoitoalasta. Muun muassa hänen serkkunsa loi uran Helsingin Marian sairaalan ylihoitajattarena.
Avioliitto muutti Helga Sandelinin tulevaisuuden ja hän luopui urasuunnitelmistaan sairaanhoitajattarena. Hän muutti Kajaaninkatu 15 olevaan Reinilän taloon - hänestä tuli Rouva Reinilä.
Vapaaherratar Sophie Mannerheim kävi Oulussa hieman sen jälkeen, kun Helga Reinilä oli avioitunut ja päätti yllättäen käydä hänen luonaan. Nuori rouva ei kuitenkaan ollut kotosalla, ja palatessa odottikin viesti: "Hälsningar från Fri:nna Sophie Mannerheim". Helga Reinilä teki vastavisiitin vanhaan lääninsairaalaan Polttimosaarelle, jossa vapaaherratar käyntinsä aikana asui ylihoitajatar Naima Kurvisen vieraana. Sophie Mannerheim oli noihin aikoihin organisoimassa maanlaajuista sairaanhoitokoulutusta. Oppilaalleen vapaaherratar tiivisti Oulusta saamansa vaikutelman sanoilla: "Här är himmelen så hög (täällä taivas on niin korkealla)."

Helga Sandelinista tuli rouva Reinilä Oulun oikeuspormestari Torsten (Totte) Reinilän (ent. Rehnbäck) kosiessa häntä vuonna 1921. Kysymykseen polvistuiko pormestari kättä pyytäessään, rouva Reinilä vastaa naurahtaen, että eiköhän polvistuminen kuulu ennemminkin näytelmiin ja romaaneihin. Aivan kävellessähän se järjestyi. Avioliitto kesti yli 40 vuotta Torsten Reinilän kuolemaan, vuoteen 1964 saakka. Lapsia perheeseen syntyi neljä, poika ja kolme tytärtä.

Talon, jonka valtiattarena Helga Reinilä on ollut vuodesta 1921, historia liittyy eri tavoin kaupungin, maakunnan, läänin ja koko Suomenkin historiaan.
Perimätiedon mukaan kellarin portaat ovat Oulun linnan kivistä tehdyt. Talon  pikkupuolen rakentamisen aloitti Levonius Oulun suurpalon jälkeen, vuonna 1825. Kajaaninkadun varteen sijoittuva isopuoli saatiin valmiiksi vuonna 1843.
Vuosina 1849-62 talo oli vuokrattu tuolloisen Oulun läänin kuvernöörin virka-asunnoksi. Kuvernööri Alexander Lavonius asui talossa rouvansa Rosinan (o.s. von Haartman) ja neljän lapsensa kanssa. Rosina oli runoilijoiden ylistämä kaunotar, joka oli valittu Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston vuoden 1840 yleiseksi seppeleensitojattareksi. Perheen tyttärien elämänkohtalot ovat kukin kiehtova luku sinänsä. Keskimmäisestä, Ebbasta tuli prinsessa zu Solms-Braunfels.
Kuvernööri Lavoniuksen työhuoneessa luultavasti ratkaistiin Oulun kaupungin kohtalo Krimin sodan aikana kesällä 1854. Englantilainen laivasto-osasto oli saapunut Ouluun ja uhkasi polttaa kaupungin. Olihan Suomi tuolloin Venäjän valtakunnan osa ja Venäjä Englannin vihollismaa. Lavonius oli entinen diplomaatti ja hänen onnistui ylipuhua amiraali Plumridge esikuntineen. Englantilaiset tyytyivät polttamaan vain tervahovin ja sotamateriaaliksi luokittelemansa kauppatavarat, jotka itse asiassa olivat englantilaista omaisuutta - jo maksettua tavaraa!

Rouva Reinilän mukaan perheen seuraelämä koostui pääasiassa sukulaisten ja ystävien kanssa seurustelusta. Elämä 1920-30-lukujen Oulussa oli hyvin selkeää ja säännöllistä. Kotikielinä käytettiin sekä ruotsia että suomea.  Rouva Reinilä vaihtaa yhä sujuvasti ja luontevasti kieltä tarpeen mukaan. Eräät sanonnat ja ilmaukset kun kuulostavat nasevammilta rinnakkaisella kielellä.
Hän muistaa myös hyvin 1920-luvun kieliriidat, jotka leimahtivat aina silloin tällöin Oulussakin. Katujen nimikylttejä tervattiin. Yli-intoiset suomenmieliset nuorukaiset olivat ottaneet ruotsalaisten katukylttien tervaamisen asiakseen. "Olipa joukossa erään tuttavaperheen villikkotytärkin",  Helga Reinilä muistelee huvittuneena. "Ruotsinkielisiä kutsuttiin nimityksellä rotta-rinkula, mutta ei siitä kukaan sen kummemmin suuttunut. Liioiteltiin puolin ja toisin." Ruotsia puhuttiin tuolloisessa Oulussa vielä paljon. Ruotsinkielisten läsnäolo näkyi myös arkielämässä.
Nuoren rouvan elämän täytti nyt kodinhoito ja lastenkasvatus - sekä ennen että jälkeen sotien. Rouva Reinilällä oli apunaan kotiapulainen, ja talossa oli myös oma talonmies. Suuri kiinteistö oli aina välirauhaan asti puulämmitteinen, ja muhkeat kakluunit nielivät paljon puita.
Vuosikymmenien ajan perhe muutti kesäkausina huvilalle Kelloon, jossa kesänvieton ohessa hoidettiin kasvimaata ja viljelyksiä.
Venäläisten suurpommitukset talvella 1944 olivat koitua kohtalokkaiksi. Oulun keskustasta tuhoutui lukuisia taloja ja lähikorttelit paloivat tyystin. Reinilän talostakin tuhoutuivat makasiinirakennukset, ja niiden mukana monia muistoja menneiltä ajoilta. "Meidän oli onneksi mahdollista siirtyä Kellon huvilalle asumaan - niin sanoakseni evakkoon", rouva Reinilä muistelee.

Kirjallisuus ja runous ovat myös olleet Helga Reinilälle aina läheisiä. Vermlantilaisen runoilija Gustaf Frödingin tuotannosta hän on löytänyt mieluisia lukuelämyksiä. Samoin ovat tuttuja toisen ruotsalaisen, monipuolisen Nils Ferlinin, reippaan terävät ja humoristiset tekstit.
Kirjallisuuden vaikutus kuvastuu selkeästi Rouva Reinilän viehättävän huolitellussa kielenkäytössä. Puhuttiinpa sitten suomea tai ruotsia, voi keskustelun tunnelmaa luonnehtia harvinaiseksi. Keskeisinä vaikutteina ovat huumori, vilkkaus ja johdonmukaisuus. Vanhan ajan seurustelukulttuuri elää niinikään kohteliaina puheenparsina ja puhutteluina. Tittelit ja virkanimikkeet kuulostavat Rouva Reinilän puhuessa luontevilta ja asianmukaisilta. Hänen sanoessaan rouva, neiti tai herra nämäkin sanat saavat takaisin alkuperäisen merkityksensä. Taustalla vaikuttanevat vanhan ja kunnollisen puhutun ruotsin perinteet.

1980-luvulla talon ullakolla syttyi tulipalo. Kerrotaan, että palokunnan olisi aamun varhaisena hetkenä hälyttänyt paikalle arvokas ja hillitty naisääni, joka kysyi, että olisiko mitenkään mahdollista, että Reinilän talossa voisi olla tulipalo, kun savu tuoksuu niin kovasti. Tarinan mukaan talon emäntä, rouva Reinilä otti sisään syöksyvät palokunnan edustajat vastaan hymyillen ja itse kutakin kädestä tervehtien. Vasta muodollisten tervehdysten ja esittäytymisten jälkeen ryhdyttiin torjumaan uhkaavia lieskoja! Aivan näin ei liene tapahtunut, mutta Helga Reinilän korrekti persoona on inspiroinut tuttavapiirissä lisäämään kiertävään tarinaan piirteen toisensa jälkeen.

Muuttaessaan talosta vuonna 1861 kuvernööri Lavonius jätti taloon piippuhyllyn sillä säädöksellä, ettei sitä saa viedä talosta pois. Jokainen talon isäntä onkin vuorollaan laittanut nimensä hyllyn takalautaan. Hylly on paikoillaan pormestarin huoneen nurkassa nykyisinkin, 137 vuotta myöhemmin!
Rouva Reinilän appi, pankinkomissaari Johan Edward Rehnbäck omisti talon vuosina 1883-1917. Appivanhemmat asuivat talossa myös Helga Reinilän tultua miniäksi. Talon koko mahdollisti sen, että siinä oli tuolloin kaksi erillistä taloutta. Talo on muutoksista ja eri aikojen järjestelyistä huolimatta säilyttänyt liki alkuperäisen huonejärjestyksensä.

Rouva Helga Reinilä odottaa merkkipäiväänsä - helmikuun 15:ttä ja toivoo voivansa viettää sen kodissaan Oulun keskustassa.
Talo ja sen Rouva ovat vielä elävä esimerkki jo kadonneesta Oulusta ja ajasta, joka ei enää palaa. Vanha Oulu hävitettiin hulluina "tehokkuuden ja kehityksen" vuosina. Kaupunki kasvoi  nopeasti ja vanha miljöö hävisi. Perinteisen, ihmisläheisen elämäntavan ja ihmisen mittaisen asuinympäristön myötä kaikkosivat myös monet sellaiset asiat, joita nykyihminen yrittää vaivalloisesti lavastaa elämäänsä. Näitä kadonneita, hyviä asioita ovat ihmisten keskinäisestä kanssakäymisestä lähtevä luottamus ja ëtuttuusí sekä niistä kumpuava, turvallisuuden tunne. "Ja ystävällisyys" , rouva Reinilä lisää. "Oulusta on tullut minulle niin kovin vieras".

Talo ja rouva Reinilä ylläpitävät muistoja olemassaolollaan. Talvi-illan pimetessä loistavat  valkeiden verhojen takaa vienot lamput myös nykypäivän kulkijalle. Tähtinen taivas lepää tummana kaupungin yllä lumen hohtaessa uutta valkeuttaan. Katuportti sulkeutuu kätkien taakseen toisen todellisuuden: kiehtovan, hillityn maailman ja sen edustajan, joiden vaikutus ulottuu unenomaisesti jo yli kahden vuosisadan.
Vajaan vuoden kuluttua on saapuvilla jo uusi vuosituhatkin, mutta Lumotussa Talossa elää vielä Pormestarinnan aika.

Markus H. Korhonen