YK:ssa pysyvät turvallisuusneuvoston jäsenet operoivat kansallisten intressien pohjalta. EU:n "edustajina" TN:ssa ovat Iso-Britannia ja Ranska.
Teesiini on: Suomen asema kansainvälisessä yhteisössä riippuu olennaisesti siitä, onko Suomi sisäisesti uudistumiskykyinen, sen kansainvälinen asema "vapaa" ja turvallinen ja onko se osannut ryhmittäytyä kansainvälisessä vuorovaikutuksessa näitä tavoitteita edistävällä tavalla.
Kansainvälisten suhteiden tutkimusala selvittelee perustellusti valtioiden välisien sotien ja konfliktien syitä. Sodan olosuhteissa eivät lait päde, eikä esimerkiksi integraation kehittämiselle löydy paljoa maaperää. EU:n menestystä ei ole mahdollista selittää ilman Naton olemassaoloa. Nato on monen integrationistin mielestä tehnytkin tehtävänsä: se voidaan korvata unionin sotilaallisen ytimen kehittämisellä. Näin kuitenkaan tuskin tulee tapahtumaan, koska Naton rooli ja asema muuttuivat 1990-luvun lopulla melko dramaattisesti. Lisäksi Natosta luopuminen sisältää riskin, jota on turha ottaa.
On siten selvää, että rauhan uhkien arvioiminen pysyy kansainvälisten suhteiden havaintokentän keskiössä. Tutkimuksen jonkinlaisena moraalisena prinsiippinä on rauhan ja turvallisuuden edistäminen: lakiin nojaavan kansainvälisen yhteisön synnyttäminen. Tähän yhteisymmärrys aika pitkälle sitten päättyykin. Analyysin tasolla tutkimusyhteisö on melkeinpä yhtä hajallaan kuin koko kompleksinen maailmanyhteisökin.

Järjestelmän tutkimus
Uhka- analyysien rinnalla on versonut normi- ja järjestelmätutkimus. Jossain määrin tämä on kehittynyt myös voimatasapainoa ja strategiaa korostaneesta tutkimusperinteestä. Valtioiden ja niiden välisten suhteiden nähtiin muodostavan myös "kansainvälisen järjestelmän". Väkivallan eliminointiin liittyi voimatasapaino, ydinaseiden pariteetti ja näiden rakenteiden ylläpitoon tähdännyt diplomatia. ETYK-prosessi oli alun perin tarkoitettu vallitsevien olosuhteiden sementointiin, ei Berliinin muurin murtamiseen. Korkein normi oli rauhan ylläpito, ei esimerkiksi ihmisoikeuksien toteuttaminen.
Ajan oloon rauhan ja turvallisuuden kannalta ihmisoikeuksien toteuttaminen nähtiin yhtä tärkeäksi kuin vaikkapa voimatasapainosta huolehtiminen. Yhdysvaltain presidentit, Jimmy Carter 1976-80 ja Ronald Reagan 1980-88 nostivat ihmisoikeudet kansainvälisten suhteiden keskiöön. Reagan puhui maailmanlaajuisen ihmisoikeuksien ja vapauden "infrastruktuurin" luomisesta. Paradoksaalisesti 2000-luvun alussa harva muistaa, että Reagania on paljolti kiittäminen siitä, että kylmän sodan aika päättyi. Monet kylmän sodan järjestelmän tukijat ovat nyt mielellään vankkoja ihmisoikeustaistelijoita.
Kansainvälisten suhteiden tutkija on ymmällä. Voidaanko tätä ilmiökenttää ymmärtää, hallita tai siihen vaikuttaa ollenkaan? Yrjö Ruutu määritti vuonna 1934 kirjassaan Nykyajan kansainvälinen politiikka tutkimusalan tehtäväksi "tarkastaa kansainvälistä vuorovaikutusta intressien eli etupyrkimysten ja muuttuvaisuuden järjestelmänä". Ruutu käsitteli valtiota "kansainvälisen politiikan toimihenkilöinä" sekä lisäsi alan aiheistoon muiden muassa riitojen sovittamisen, aseistuksen rajoittamisen ja supistamisen, Kansainliiton, imperialismin ja siirtomaapolitiikan.
Ruutu kartoitti hyvin kansainvälisten suhteiden perusongelmia. Ennen muuta hän typisti tutkimustehtävän hyvin: (1) kansainvälisen vuorovaikutuksen tarkastaminen, (2) intressien eli etupyrkimysten ja (3) muuttuvaisuuden järjestelmänä.
Nykyisin voisimme lisätä Ruudun luetteloon integraation, globalisaation ja vaikkapa ympäristöongelmat, uudet turvallisuushuolet yleensäkin. Tutkimustehtävän järjestämisessä seuraan mielelläni Charles Kegleyn ja  Eugene Wittkopfin käyttämää typologiaa teoksessa World Politics: Trend and Transformation (1999). Näin ollen tutkimusalan ydintä ovat valtioiden suhteet ja asema (voimavarat, arvot), myös integraatiossa tai integraation kautta, valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisut, niiden muotoutuminen, niitä ohjaavat arvot ja voimat sekä ihmiset valtioiden ratkaisujen muovailijoina. Keskeistä on ymmärtää kansainvälisiä suhteita hallitseva ja niihin vaikuttava politiikka, missä voiman käytöllä on erityinen merkityksensä. Kegley ja Wittkopf kiinnittävät laajalti huomiota myös globaaliin agendaan, joka kasvaa hyvinvointi- ja turvallisuuskysymyksillä.
Mutta kansainvälisten suhteiden perusluonnetta ei hevin muuteta: valtiot ajavat intressiään vuorovaikutuksen ja muuttuvaisuuden  kansainvälisessä järjestelmässä.

Maailmankuva ja muutos
Tapa arvioida kansainvälisiä suhteita määräytyy paljolti myös maailmankuvan varassa. Omaan maailmankuvaani ovat vaikuttaneet 1960-luku, etenkin Tshekkoslovakian miehitys 1968, kylmän sodan vastakkainolo, Neuvostoliiton Suomeen kohdistama painostus ja Berliinin muurin murtuminen 1989. Vaikka ymmärsin Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston reaalipolitiikkaa, pidin sitä kuitenkin täysin olosuhteisiin sidottuna ratkaisuna. Mikäli olosuhteet muuttuisivat, olisi syytä tarkistaa politiikkaakin.
Tätä kahdenkymmenen vuoden jaksoa  Prahan keväästä 1968 Yhdysvaltoihin muuttooni 1988 pidän myös kansainvälisten suhteiden jäsentämisen aikajaksona , "formatiivisina vuosinani". Kun Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989, olin ikäänkuin ollut odotustilassa; nyt käynnistyi murros, jota olin pitänyt välttämätttömänä, jotta Suomi voisi tehdä pesän selvityksen toisen maailmansodan kanssa.
Suomessa kuitenkin tuli tavaksi korostaa, että meidän asemamme oli toinen kuin esimerkiksi Baltian maiden kohdalla. Totta toinen puoli. Olimme selvinneet sodasta ilman miehitystä. Mutta olimme menettäneet yli 10 prosenttia maasta, lähes 100.000 sotilasta sekä joutuneet evakoimaan yli 400.000 karjalaista. Lisäksi Stalin saneli yya-sopimuksen 1948, joka liitti Suomen Neuvostoliiton strategiseen etupiiriin. Berliinin muurin murtuminen päästi meidät tästä satimesta. Tai ainakin se loi edellytykset irtipääsylle.
1990-luvulla syntyi epäsymmetrinen, mutta monin tavoin globaali maailmanjärjestys. Globaalit rahamarkkinat, Kiinan nousu ja Venäjän romahdus osoittavat, että muutoksia on tapahtumassa. Kahden valtakeskuksen tilalle syntyy monimutkaisempi järjestys. Internet-sukupolvi ei vain katso CNN:n lähetyksiä, vaan käy keskustelua Belgradin kansannousuun osallistuneiden opiskelijoiden kanssa tietokoneensa kautta.  Kirjassani Dangerous Peace (1997/98) arvioin, että muotoutumassa oli monen talousalueen järjestys. "Talousblokit tekevät tuloaan", kuten Markku Salomaa kirjoitti arviossaan.
Nämä mantereelliset talous- ja rahaliittoumat olivat myös kehittymässä poliittisiksi valtakeskuksiksi. Johdin oman paradigmani siten tulevaisuuden taloudellisista ja poliittisista muutostekijöistä, enkä niinkään elettyjen historiallisten kokemusten tai liikahtamattomien geo-poliittisten seipäiden kautta.
Muitakin näkemyksiä on esitetty. Harvardin yliopiston maineikas professori Samuel Huntington sävähdytti seitsemän vuotta sitten tutkijoita ennakoimalla, että ajan oloon ajaudumme sivilisaatioiden välisiin konflikteihin. Totta kai Huntington kärjisti, esitti yksinkertaistuksen, mutta Balkanin sotien raivon keskellä tällainen uhkakuva ei ollut täysin epäuskottava. Olihan toinen maineikas professori, Johan Galtung, esittänyt aiemmin, että Jugoslavia on maailman vakain valtio.

Pohjoinen tutkimuksessa
ja politiikassa
Lappi on Euroopan unionin pohjoista aluetta. Tämän ulottuvuuden vahvistaminen turvallisuuspoliittisesti ja taloudellisesti on alueen väestön edun mukaista. EU:n tulisi osoittaa, että se kantaa vastuunsa. Ensin on vahvistettava unionin omaa,"sisäistä" pohjoista ulottuvuutta, sitten sen suhteita muihin pohjoisen alueisiin. Viime vaiheessa EU:n pohjoinen ulottuvuus kasvaa unionin aluetta laajemmaksi strategiaksi. Se ei voi olla EU:n Venäjän strategian korvike tai kilpailija; EU:n pohjoinen ulottuvuus on laaja-alainen prosessi, jota ollaan vasta hahmottelemassa. Tässä Arktisella keskuksella on oma ja yhä tärkeämpi roolinsa prosessin konkretisoimisessa pohjoisen arktisessa.
Presidentti Martti Ahtisaari määritteli EU:n pohjoisen ulottuvuuden Tartossa kesäkuun alussa 1994 niin, että tavoitteena on Euroopan pohjoisen kehittäminen EU:ssa ja EU:n kautta. Hän puhui myös Euroopan pohjoisesta vihreästä vyöhykkeestä. Naturan avulla on turvattu alkuperäisen luonnon arvoja. Luovutetussa Karjalassa Koivistoon rakenteilla oleva öljyterminaali osoittaa kuitenkin, että "pohjoisen" sisällä noudatetaan eri normeja ympäristön suojelussa. Koiviston rannat olisi tullut säilyttää koskemattomina. Itämeri on jo tarpeeksi vaurioitunut ilman, että sitä enää tulisi lisäkuormittaa öljypäästöillä. EU:n pohjoisen ulottuvuuden testiksi noussee geoekologian haaste: unionin sisäiset luonnonsuojelunormit tulee ulottaa sen lähialueille. Onkin perusteltua nostaa geopolitiikan ja geotalouden rinnalle geoekologia.  Suomen asemaa ei määrää niinkään vanha geopolitiikka kuin uusi geotalous ja geoekologia. Vanhoilla keinoilla ei näihin muutoksiin voitane vastata.