Ryhdyin kerran seminaarissani pohdiskelemalla Espoota mielentilana havainnollistamaan modernin mentaliteetin piirteitä. Pirkko Saisiohan on kutsunut Vantaata mielentilaksi eikä paikkakunnaksi, ja myös espoolaisuutta voitaisiin käyttää tyypittelyyn. Korostin samalla, että tyypittelyä muistuttavat espoolaiset eivät välttämättä muodostaisi Espoossa enemmistöä. Eiväthän taistolaisetkaan olleet taistolaisaikana mikään enemmistö.
Puhtaaksiviljeltyyn moderniin asenteeseen kuuluu usko tieteeseen ja läpinäkyvään todellisuuteen. Kaikesta haetaan pelkistettyä kaavaa: psyykeltä ennustettavuutta, taiteesta minimalistisia muotoja, rakennuksilta riisuttua funktiota. Maailma on hallittavissa, suunniteltavissa ja järjestettävissä insinööriprojektina. Luonnontieteellinen totuus vaatii hylkäämään vanhan ja uskomaan uuteen, eikä muuta arvokeskustelua tarvita. Tulevaisuus on aina parempi kuin menneisyys.
Modernia edelsi romanttinen projekti, joka uskoi persoonan ainutkertaiseen syvyyteen ja joukkojen historialliseen emansipaatioon politiikan kautta. Modernia seurasi itsereflektiivinen epäily suhteessa tieteellisiin totuuksiin ja etenkin arvojen johtamiseen faktoista, mikä taas äärimmillään on johtanut postmoderniin relativismiin ja tietoteoreettiseen nihilismiin.
Espoo edustaa puhtaaksiviljeltyä modernia, jolla ei ole poliittista historiaa ja jossa ei (espoolaisten kertoman mukaan) muutenkaan kaivella menneitä vaan keskitytään tämän hetken mahdollisuuksiin. Vastaavasti tekniikalla ei ole ollut paikkaa sosiaalisiin liikkeisiin, aatteisiin ja politiikkaan painottuneessa Suomen historiassa, niin kuin Kalle Michelsen on todennut kirjoittaessaan insinöörien historiaa.
Matti Klingen mielestä Suomi jakautui 1800-luvun jälkipuoliskolla kahtia: kansallisromanttista identiteettityötä valtion ja kulttuurilaitosten kautta tekevään fennomaniaan ja liike-elämää kaikessa hiljaisuudessa pyörittäviin liberaaleihin, jotka eivät ajatelleet politiikkaa sielunsa täyttymyksenä vaan välttämättömänä asianhoitona silloin kun tarvis vaati. Ruotsinkielisten liberaalien mielestä kansa tarvitsi reaalikouluja yltääkseen teollisen sivilisaation tasolle, kun taas suomenmieliset halusivat talonpoikien jälkeläisten lukevan latinaa päästäkseen vanhan sivistyneistön vertaisiksi. Nouseva suomalainen sivistyneistö havitteli valtion virkoja, kun taas ruotsinkielisellä puolella oli luontevaa mennä Polille tai Hankeniin.
Kielijako kadotti merkitystään, mutta varmaa oli, että käytännönläheisiä mutta paremmin palkattuja aloja opiskeleva katosi historiasta. Se oli näkyvissä 1960- ja 1970-lukujen aatteellisilla vuosikymmenillä, jolloin poliittinen itsemäärittely näytti ainoalta autuaaksitekevältä asialta. Yksityiselle puolelle työllistyminen ikään kuin merkitsi identiteetin laajemman kehän menettämistä ja privatisoitumista siinä pejorativiisessa mielessä kuin Snellman tarkoitti. 1970-luvulla voitiin Ylioppilaslehdessä kysyä, olivatko kauppislaiset ja teekkarit sivistyneitä. Vastaukseksi tuli tietysti halveksiva arvio "humpuukihumanistien" ja "soopasosiologien" hyödyllisyydestä yhteiskunnalle.
Espoolais-munkkiniemeläiseen tapaan kuuluu hakeutua työhön yksityiselle sektorille. Siinä mielessä alue Helsingin niemestä länteen on ollut ajattelultaan eristetty enklaavi sodanjälkeisessä Suomessa, enemmän USA:n osavaltio kuin joukko suomalaisia lähiöitä. Ideoin Raid-sarjaan lähitulevaisuuden maquilatores-alueen, Espoon erikoistalousalueen, jossa suuryritykset nauttisivat ekstraterritoriaalioikeuksia ja poliisikin olisi yhtiöitetty myymään suojelupalveluita kilvan Venäjän mafian ja muiden yrittäjien kanssa. Erikoistalousalueella ay-toiminta olisi kielletty ja pääomatulot verovapaat.
Yksi sarjassa toteuttamatta jäänyt idea oli laittaa erikoistalousalueen rajalle kyltti: "Tulet Espooseen - ajattele positiivisesti!" Kuvittelin, kuinka Espoon valtionuskonnoksi julistettaisiin corporate spirit -tyyppinen positiivinen ajattelu ja tiimihenki. Positiivisen ajattelun temppelissä yrityksen konsultti-pastori sitten vihkisi avioon Esconin työntekijät ja antaisi näille seurakunnan puolesta raamatun sijasta kaksi kappaletta self improvement -oppaita. Kaksi kappaletta sen vuoksi, että joustavilla työmarkkinoilla pari kuitenkin eroaisi käytännön syistä vuoden kuluttua ja kumpikin veisi työn perässä muuttaessaan oman success-manuaalinsa mukanaan.
Espooseen ei voi kuvitella suurlakkoa eikä joukkomielenosoituksia. Maailma on suurin piirtein kohdallaan, kunhan vain itse yrittää. Espoolaisen asenteen sisäistänyt tunnistaa vain teknisiä ongelmia, jotka voidaan myös teknisesti ratkaista. Espoolaissyntyinen psykohistorioitsija Jukka Relander on todennut, että yleisönosastossa purnataan parkkipaikkojen puutteesta tai vesiskootterin melusta. Skootterikeskustelu ei johda pohtimaan yksityisyyden suojaa tai enemmistön kotirauhan merkitystä verrattuna yhden elinkeinoon: parannusehdotukseksi tarjotaan lisäystä skootterin painoon niin, että äänilähde vajoaisi samaan syvyyteen kuin moottoriveneen potkuri ja melu vaimenisi. Mitä ei voi teknisesti ratkaista, siitä ei voi puhua. Merkitysten, arvojen ja tunteiden erittelyyn analysointiin ja parodisten fantasioiden kehittelyyn taipuvainen taiteilijaluonne taas ei viihdy pitkään teknisissä kysymyksissä.
Vanhafrankfurtilainen kulttuurikriitikko Richard Stievers on todennut kirjassaan Technology as Magic, että nykyihmiset yrittävät hallita maailmaa näennäiseksaktilla tilastomagialla ja ruokkivat toisaalta tunteitaan median dramaattisella magialla. Kieli lohkoutuu yhä erikoistuneempiin teknisiin termeihin ja yhä tyhjempiin plastisiin sanoihin, joille kukin saa antaa mieleisensä sisällön (esim. visio, missio, verkottuminen, elinikäinen oppiminen, tietoyhteiskunta). Konkreettinen, kokemus- ja kontekstisidonnainen yleiskieli häviää sitä mukaa kuin maailma jää teknisten eksperttien hoidettavaksi ja ennen niin poliittiset kansalaiset tyytyvät tissiviihdettä kuluttavan sohvaperunan asemaan. Tämä heijastaa myös politiikan katoa: välittävän politiikan tehtävä olisi alistaa yhteiskunnan omakieliset alajärjestelmät palvelemaan kansalaisten tarpeita. Nyt nämä järjestelmät toimivat omillaan, ja yleissivistynyt kansalainen tyytyy kuluttajan osaan.
Olisi helppo tulkita positiivisten faktojen ylivalta vanhafrankfurtilaiseen tapaan kriittisen järjen lopuksi ja tavoiterationaalisen toiminnan voitoksi arvorationaalisesta. Tehdään tehokkaasti asioita, joiden suotavuutta ei ole pysähdytty pohtimaan päivittäisessä selviämiskamppailussa. Tältä pohjalta voisi helposti kehitellä pelkoja, kuinka uusi polvi samastuu suuryritysten menestykseen ja johtaa arvonsa "uusista tieteistä". Näissä painajaisissa uusi älymystö oikeuttaa evoluutiolla jatkuvan kilpailun ja sopeutumisen siihen olosuhteiden poliittisen muuttamisen sijasta tai vaatii epävarmuuden sietoa ja säätelevien rakenteiden purkua vedoten vaikkapa kvanttimekaniikkaan ja itseorganisoituviin järjestelmiin. Sotaisan luonnontilan jalostavuuteen uskovat uusnietzscheläiset sivuuttavat piispojen puheet markkinatalouden rajoittamisesta kilpailua haittaavana humanistisen eliitin ideologiana. Fasismi ei toteutuisikaan syrjäytyneiden massojen kansallisvihana vaan neutraalilta vaikuttavan asiantuntijuuden kautta.
Kauhukuvia on helppo luoda, jos lähteeksi valitsee vihaisia ideologeja ja uskottelee heidän puhuvan teknisten tieteiden äänellä. Vanhafrankfurtilainen tulkinta tekniikasta on yhtä yksipuolinen kuin jonkun Donna Harawayn antiessentialistinen toivo ihmisen muuttamisesta teknisten liityntöjen kautta. Kumpikaan näkökulma ei auta havainnollistamaan tekniikan muuttunutta asemaa suomalaisten itseymmärryksessä.
Psykohistorioitsijat seuraavat mediaa eräänlaisena itseään toteuttavana ryhmäfantasiana. Mediasta tekee valveunta sen pyrkimys reaaliaikaisuuteen sekä täytettävän palsta- tai kanavatilan pohjattomuus; kiireessä aineistomassaa jäsentävät tarinaksi piilotajuiset selityskehykset. Valtajulkisuuden ajatellaan toteuttavan yleisintä ryhmäfantasiaa ollakseen uskottavaa eikä niinkään manipuloivan sitä tietoisesti. Kyse ei ole yksin uutisoitavista aiheista vaan tarttuvista tunnelmista. Otollisinta aihepiiriä ovat olleet taloudellisten manioiden ja niitä seuranneiden itserankaisufantasioiden sykliset vaihtelut.
Suomalainen mediafantasia on vuosina 1996-2000 ollut hyvin kaksijakoinen, ikään kuin nousukautta ja laskukautta elettäisiin samaan aikaan. Ja niinhän käytännössä tapahtuukin: julkinen sektori leikkaa lisää ja nääntyy loppuun, kun taas yksityisellä puolella eletään ennätysnousua ja pelätään talouden ylikuumenemista. Puhdistavaa uhria toimitetaan kaiken aikaa, vaikka synnintekokin on vielä täydessä vauhdissa. Aivan ristiriidatta dissosiatiivinen tunnehuolto ei ole sujunut, sillä viime aikoihin asti voittajat ovat pelänneet pröystäilyä 1980-luvun juppikasinon malliin. Opel Vectra ja Volkswagen Passatt - keskitason perheautot - ovat korvanneet Bemarit työsuhdeautojen statuspalkintoina. Rangaistuksenpelko on tehnyt menestyshuuman hiukan epätodelliseksi, ja tietoverkkovetoisen osakekuplan on odotettu lopullisesti puhkeavan minä hetkenä hyvänsä. (Emmehän me tätä ansainneet, varsinkin kun niin monet ovat syrjäytyneet!)
Mutta talous on odotetuista korjausliikkeistä huolimatta jatkanut ennätyspitkää nousuaan länsimaissa, juuri niin kuin optimistisimmat uuden syklin profeetat olivat ennustaneet tietointensiivisen kasvun käyttäytyvänkin. Ilmiö on pannut monet pohtimaan mahdollisuuksien rajoja uudestaan.
EU-puheenjohtajuus tai Ahtisaaren esiintyminen antautumisehtojen sanelijana Milosevicsille eivät ole nostattaneet vastaavaa kansallisen minäkuvan uudelleenarviointia kuin Nokian maailmanmenestys. Nokian kilpailukyky on nykyisin vallitsevassa symbolisessa yhtälössä yhtä kuin Suomen toimintakyky ja Jorma Ollila Suomen fantasiajohtaja, jonka odotetaan johdattavan valitun insinööri-kansansa luvattuun maahan. Moni suomalainen tavoittelee kokemusta toisten tunnustamasta osaamisesta samastumalla mielessään Nokiaan, mutta Nokia toimittaa huomaamatta määreet myös käänteiselle identiteettityölle vaikkapa Ollilan henkilöön keskittyvässä kohunäytelmässä Ostetaan pientä ihmistä.
Lamaksi kutsutun globalisoitumisen aikana 1990-luvulla väestön enemmistö koki perustellusti muutoksen uhaksi. Nokian johto taas hoki, että vain muutos on pysyvää. Yhtiön yllettyä 1997 maailmanluokan supersarjaan taloustoimittaja Anssi Miettinen totesi nöyryyden kaikonneen johdon puheista sen arvioidessa tuotevalikoimansa riittävyyttä. Koska se oli ennustanut markkinoiden kehityksen oikein ja ohittanut kilpailijansa, hybris ei kostautuisi kuolemansyntinä. "Nokiassa ei manifestoidu perisuomalainen ajattelutapa, jossa riski on piruista pahin. Nokialle, kuten amerikkalaisille, riski on ystävä. Amerikkalaista on myös itseluottamus, josta suomalaisia ei kovin usein pääse syyttämään." Nokia uskoo maailman muuttuvan ennusteidensa mukaan. "Emme pelkästään ole osallisena muutoksessa, vaan myös muovaamme sitä ja vaikutamme sen suuntaan ideoillamme, strategioillamme ja erikoisosaamisellamme", kirjoitti Ollila osakkaille vuosikertomuksessa. Miettisen kirjoituksesta päätellen Nokian asenne muovasi ennen muuta suomalaista käsitystä sallitun elämän rajoista. Nokia teki menestyksen syntiä rankaisematta, voisivatko muutkin tehdä?
Uusmedia-alaan kiinnittyi äskettäin paljon odotuksia paremmasta elämästä, että yritykset eivät mahtuisi maapallolle, mikäli täyttäisivät niihin osakemarkkinoilla kohdistetut odotukset toistaa Nokia-sagaa.
Viime joulusta lähtien epäusko väistyi ja alkoi mielestäni uusi vaihe myös suomalaisessa ryhmäfantasiassa. Käänteen lausui ilmoille kirjailija Hannu Raittila millennium-jutussaan, jossa hän teki suomalaisten vikoina pidetetyistä kansallispiirteistä uuden ajan valintaetuja.
Hänen mukaansa Suomi alistaa EU:n latinalais-bysanttilaisen tehottomuuden kirjaimellisella lainkuuliaisuudellaan ja puheiden ottamisella todesta. "Kylmän rationaalinen hallintokulttuuri syrjäyttää sekavan bysanttilaisuuden ja tehottoman latinalaisuuden. Vastuusuhteet selkiytetään, rönsyt karsitaan ja korruptio pannaan ahtaalle. Ei siksi, että se on oikein, vaan siksi, etä se on tarkoituksenmukaista. Nykyinen meno on bad for business." Luterilainen synnintunto ajaa Raittilan mukaan jatkuvaan ponnisteluun ja taloudelliseen rationaalisuuteen eikä nautiskeluun saavutusten varassa. Siksi Suomi ei rappeudu naapuriensa tapaan. Suomessa työ on tehostettu äärimmilleen: saksalaisen korttelikaupan miehityksellä pyöritettäisiin täällä automarkettia eikä putkimies tarvitse kahta apulaista, sillä hänellä on pyörillä liikkuva varasto, verstas ja konttori. Suomessa ei palveluita edes tarvita, sillä teknisesti uskomattoman kätevinä suomalaiset tekevät kaiken itse. Muualla löysien karsiminen työelämästä olisi vasta edessä. Suomalaiset omaksuivat uusia käytäntöjä ja tekniikkaa traditionsa ohuuden vuoksi helpommin kuin muut. "Kun Jumala loi markkinatalouden, hän tarkoitti asuttaa sen nimenomaan sellaisilla ihmisillä kuin suomalaiset. Aina suurempaan tehokkuuteen pyrkivässä järjestelmässä ei ihmisillä saa olla rasittenaan kaikenlaista perittyä roinaa: tapoja, käsityksiä ja uskomuksia." Ei tarvita palvelijoita, kotirouvia eikä siestaa. Tunneköyhyys tekee suomalaisista maailman parantajia myös diplomaattisella näyttämöllä, sillä he pystyvät suhtautumaan asiallisesti toisin kuin muut. "Kun pohjoisen kireä tehoyhteiskunta vääjäämättä syrjäyttää leppoisan eteläisen oleiluyhteiskunnan, niin mitä sillä on tarjota menetetyn elämäntaidon ja epäaineellisen mukavuuden tilalle", epäilee hän kuitenkin. "Onko elämän tarkoitus vielä uudet viisi prosenttia bruttokansantuotteeseen?" Suomalaisen miehen yritys korvata teknisesti hallittavalla koneistolla vaikea sosiaalinen todellisuus kantaakin kansakunnan maailman johtoon.
Raittilan kirjoitus tempaa optimistiseen imuun, vaikka siinä luetellaan synkkiä tosiasioita. Miksi? Ristiriita Raittilan kertomien ikävien kehitystendenssien ja jutun tunnelman välillä on ilmeinen.
Sama reseptio-ongelma toistuu Raittilan muun proosan äärellä. Ammattitaitoisena kirjoittajana hän pystyy niukoin keinoin päästämään lukijan osalliseksi työn sujumisen tunnelmasta. Kuvatessaan Ei minulta mitään puutu -romaanissaan vanhoillislestadiolaisten suviseurojen organisaattorin ja uusmediaa edustavan äänimiehen yhteisiä ponnisteluja massatapahtuman hoitelemiseksi kirjailija tulee virittäneeksi ylistysvirren instrumentaaliselle rationaalisuudelle, vaikka aiheena olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla transendentin syvyysulottuvuuden katoaminen nykyuskonnosta syyllisyyden ja vanhurskauttamisentarpeen myötä. Vanhoillislestadiolainen patriarkka ja ponnaripäinen rokkari pystyvät eläytymään toisiinsa käytännöllisinä vastuunkantajina, jolloin muut arvokysymykset väistyvät joutavina taka-alalle. Homman hoituminen ratkaisee asioiden oikeellisuuden.
Uusi kirja Miesvahvuus pohtii etäännytetystä näkökulmasta pätevän kansalaisen katoa monitaitoisen pienviljelijän myötä, mutta saa lukijan miltei jakamaan tunteen uuden maailman parhaasta mahdollisesta järjestyksestä kuvatessaan satelliitin ohjaaman kuljetusyrittäjän kulkua puupinolta toiselle siirtämässä metsäyhtiöiden avovarastoa tunnin tarkkuudella tuotantoketjussa eteenpäin. Sisällöltään masentava novelli tuottaa katarsiksen siksi, että päähenkilö ei jää asioiden armoille vaan keksii aina keinot.
Raittila on koettu jopa uudeksi kansalliskirjailijaksi sillä perusteella, että "seikkaillessaan metsissä Raittilan miehet puhuvat kännyköihin, suunnistavat kannettavan tietokoneen avulla ja tekevät suoraa lähetystä Radiomafiaan", ironisoi Imagen kriitikko Samuli Knuuti. "Ajat muuttuvat, mutta miehet pysyvät samoina käytännönläheisinä ja toimeliaina tunnevammapankkeina kuin he ovat aina ennenkin olleet. Kun isoisä laptopin osti."
Ajat muuttuvat, ja kirjailijan tekstistä voi aueta aivan uusia puolia kansainvälisten kasinopelureiden seuraavan paniikkiliikkeen jälkeen. Ehkä Raittilaa ei sitten enää muisteta niinkään Manuel Castellsin kaltaisena informaatioyhteiskunta-selittäjänä kuin osaavan pientilallisen monitaitoisuuden juurruttajana muuttuneisiin oloihin, subjektina toimimisen tunteen palauttajana. Raittila taritsee kokemusta subjektin jatkuvuudesta osaamisen avulla, vaikka maan talous on joutunut riippuvaiseksi yksittäiselle toimijalle hallitsemattomista raha- ja bittivirroista.
Minätunnetta suojeleva ideaali on fantasiaa mutta se vahvistaa paradoksaalisesti otetta todellisuudesta rohkaistessaan arvioimaan oman kokemuksen nojalla, mikä on totta ja mikä harhaa. Esimerkiksi informaatioteknologiayhtiöiden äskeinen kupla ei perustunut oikeaan osaamiseen, vaan lupauksiin sijoittaa lupaaviin IT-yhtiöihin rahaa, jota pörssitiedotteilla ehkä kerättäisiin. Aiemmat pörssikuplat kesällä 1918 ja 1986-1990 perustuivat nekin lainarahalla keinotteluun, kurssieroihin ja halvalla ostetun myymiseen kalliilla puutteessa oleville - eivät niinkään uuden luomiseen.
Vaikka verkkoyhtiöt menettäisivät merkityksensä helpon menestyksen uskontona, teknoinnostuksen tarkoittamattomaksi jälkivaikutukseksi voi jäädä se, että insinöörit saavat ansaitun paikkansa Suomen historiassa ja sivistyksen käsite laajenee arvojen ja merkitysten pyörittelystä kattamaan myös käytännöllisen osaamisen. Paha tuottaa vahingossa vähän hyvääkin.
Insinöörien eristyksen loppuminen merkinnee sitä, että torjuttu Salo, Oulu tai Seinäjoki tunnustetaan osaksi muuten niin nousukasmaista, maalaisuutensa kieltävää suomalaisuutta. Näihin paikkoihinhan ei tähän mennessä ole liittynyt erityistä merkityslisäarvoa. Kuitenkin suomalaisten enemmistö on kotoisin pikkukaupungeista ja taajamista.
Suomen Kuvalehti on kiinnittänyt huomiota Nokian johdon pohjalaiseen syntyperään. Yritteliäisyys ja itsellisyys ovat lehden mukaan olleet pohjalaisten hyveitä, ja pohjalaisten johdolla koko Suomen on ponnistettava amerikkalaisuutta kohti. "Nokian henki on länsisuomalainen - kunnollinen, jämpti ja tosikko." Annamari Sipilä toteaa Helsingin Sanomissa, että Nokian pikkuoptiot ovat tehneet miljoonikkoja monesta pikkukaupunkien "kömpelöstä teekkaripojasta, jonka kanssa et koskaan suostunut tanssimaan opiskelijabailuissa, ja jonka jutuille matkapuhelimien hienouksista vielä viisi vuotta sitten naureskeltiin".
Pikkukaupunkilaisuutta korostetaan nyt kansainvälistymisetuna, samoin ihmeitä tekevien insinöörien meikäläisyyttä "tavallisina, vaatimattomina suomalaisina miehinä". Globaali, hallitsemattomien finanssiheilahtelujen armoilla oleva yritysverkottuma tehdään näin kotoisaksi ja läheiseksi näillä mielikuvilla naapurinpojista globaalitalouden suunnannäyttäjinä. Pikkukaupungin keskiluokkainen unelma löytää näin suojapaikan pahimman uhkaajansa sisältä, vaikka keskiluokka tilastollisesti taantuisi useimpien palkkatöiden proletarisoituessa uudelleen niin työn vaihtosuhteen kuin työehtojenkin puolesta. Fantasia on periaatteessa sama kuin Raittilan kirjoista leviävä usko pienviljelijän selviytymisavujen riittävyyteen modernissa maailmassa.
Kun historiaa kohdakkoin ruvettaneen kirjoittamaan uusiksi tietoteollisuuden syntyedellytysten näkökulmasta, uusi kansallinen tarina varmaankin todistelee, kuinka suomalaiset eivät ole milloinkaan olleet syvällisyyteen taipuvaista, kontemplatiivista runonlaulajakansaa vaan käytännöllisiä, analyyttisia empiirikkoja, luontoa vastaan käydyn selviytymistaistelun sellaisiksi muovaamia.