Kuluneina vuosina valtion hallinto on elänyt seitsemän laihaa vuotta, mutta Eino Siuruaiselle vuodet ovat olleet kokemuksiltaan vahvoja.
    Joka viikko 70 kainuulaista ja lappilaista, puolitoista linja-autollista väkeä, lähtee pois kotiseuduiltaan. Pohjois-Suomesta (Oulun ja Lapin läänistä) muuttaa pois noin kolme tuhatta henkeä vuosittain. Muuttoliike on yli kaksinkertaistunut vuosikymmenen alusta. Nykyisellä muuttovauhdilla ja vanhenevan väestön lisääntyvän kuolleisuuden kautta huomattava osa Kainuuta ja varsinkin Pohjois- ja Itä-Lappia tyhjenee parissa vuosikymmenessä.
    Muuttoliikettä kasvattaa etelään tapahtuvan muuton lisäksi Pohjois-Suomen sisäinen, pääasiassa Oulun alueelle tapahtuva muutto. Viime vuonna Oulun seutukunnan seitsemään kuntaan muutti yli 10 000 henkeä. Erityisesti koulutetut nuoret muuttavat. Lapissa ja Koillismaalla onkin laajoja tyhjeneviä alueita, joissa nuorin asukas on 50-vuotias tai vanhempi.
    - On raskasta nähdä, miten Pohjois-Suomen aktiivinen ja toimiva aluerakenne hiipuu. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on Oulun läänissä lakkautettu 120 ala-astetta ja lisää lakkautuksia tulee kiihtyvästi. Linja-auto-, myymäläauto ja kirjastoautovuoroja on lopetettu. Vielä ei valitettavasti ole kuitenkaan herätty tunnustamaan tosiasiaa, että entinen elämänmuoto ei  palaa. Tilalle on löydettävä uutta, Siuruainen toteaa.
    Naiset ovat miehiä useammin lähtevien joukoissa. Toisin kuin naisen, pohjoisen miehen elämänpiiri liittyy edelleen enemmän ympäristöön, hirvi- ja kalaporukoihin, Siuruainen väittää. Vaikka Koillismaan ja Itä-Lapin väestä noin kolmanneksella ei ole työtä, syrjäseutujen luonto ja sosiaalinen miljöö suosivat miehen viihtyvyyttä paremmin kuin naisen. Koulutetut naiset muuttavat useimmiten työn perässä keskuksiin, pirtteihin jää yksinäisiä poikamiehiä.

Suomalainen ei ole vahva juurillaan

    Perinteisesti Pohjois-Suomessa ongelmat on totuttu ratkaisemaan poismuutolla, maareformein ja aluepoliittisin keinoin.
    - Suomalainen ei ole koskaan ollut vahva juurillaan ratkaisemaan ongelmiaan. Kalan tai riistan  loppuessa on siirrytty eteenpäin. Myös kun kaski ja tervakset oli poltettu, siirryttiin uusille asuinsijoille, maaherra Siuruainen kertoo.
    Autonomian ajalla suomalaiset muuttivat köyhyyttä pakoon Venäjälle ja Ruijan rannoille. Sortokausina siirryttiin Amerikkaan ja 1920-30-luvulla poliittisista syistä taas Venäjälle. Sodan jälkeen muutettiin Kanadaan ja Australiaan ja 1960-luvulta lähtien Ruotsiin.
    - Suomen talous- ja sosiaali- sekä evakko-ongelmia on ratkaistu poikkeuksellisen laajamittaisen maareformin avulla,  Siuruainen kertoo.
    Vuoden 1919 torpparien vapautuslaki käynnisti maareformin. Torpparilakia seurasivat muutaman vuoden välein Lex Kallio, Lex Pulkkinen, vuoden 1936 asutuslaki, 1941 pika-asutuslaki, vuoden 1945 maanhankintalaki ja vuoden 1958 maankäyttölaki. Valtio perusti syrjäseuduille, omistamilleen maille laajoja asutusalueita. Erityisesti Pohjois-Suomen jälleenrakentamiseen, sotakorvausmetsätöihin ja voimalaitostöihin tarvittiin työmaata lähellä sijaitseva väestö.
    - Muistan itse kuinka 1940-50-luvulla "maannälkä" oli erittäin suuri. Rintamamiehet ja sotalesket jonottivat päivätolkulla paikallisten maanlunastuslautakuntien ovilla. Lyhdyn valossa kuokittiin peltoa paremman elämän toivossa. Asutustiloilla kasvatettiin yksi, kaksi sukupolvea, minkä jälkeen sieltä lähdettiin pois. Paikallisia juuria ei väestölle ehtinyt syntyä.
    - Itsekin muistan miettineeni oppikouluikäisenä Ruotsiin muuttoa. Ruotsista olisi yhden talven työllä voinut ostaa auton. Pudasjärven maalaisoloissa auton hankkiminen ei tullut kyseeseen siihen aikaan, Eino Siuruainen muistelee.
 
 

Onko Pohjois-Suomi jo valmiiksi rakennettu ?     Aluepoliittisilla tukimuodoilla, jotka luotiin 1960- ja 1970- luvuilla maareformivaiheen jälkeen, pyrittiin hillitsemään  kasvanutta muuttoliikettä ja teollistamaan maalaiskuntia. Erilaisia tukia jaettiin investointi-, käynnistys-, kuljetus-, työllistämis- ja koulutusavustuksina. Tukien avulla syntyi Pohjois-Suomessakin maa- ja metsätalouden rinnalle pienteollisuutta. Teollisuuskylähankkeet jäivät kylläkin monesti lyhytikäisiksi.     Kiivaan yhteiskuntapoliittisen keskustelun jälkeen Pohjois-Suomeen perustettiin aluepoliittisin perustein myös suurteollisuutta: kaivostoimintaa, metsä- ja metalliteollisuutta. Tehtaiden toiminnan pohjoisessa tekivät kannattavaksi omalta osaltaan päätökset pohjoisten satamien ympärivuotisesta auki pidosta ja auto- ja junakuljetuksien kuljetustukijärjestelmästä.     Pohjois-Suomeen on rakennettu toimiva infrastruktuuri ja hyvinvointipalvelut viimeisten viiden vuosikymmenen aikana. Valtio on tukenut kuntien taloutta, rakentanut tieverkoston ja tukenut modernin tekniikan käyttöönottoa. Pohjois-Suomi voidaan sanoa rakennetun ívalmiiksií 1980-luvun loppuun mennessä.     - Pohjois-Suomi on kuin hyvin hoidettu maatalo, pää- ja piharakennuksineen, polkuineen ja aittoineen. Nyt näyttää siltä, että isäntä, emäntä, rengit ja piiat käyvät neuvottomina, Siuruainen kuvailee.     Valtion heikko taloustilanne heijastuu aluepoliittiseen tukijärjestelmään. Valtion hallinnossa keskustellaan siitä pitäisikö poistaa sekä Pohjois-Suomen satamien ympärivuotinen käyttö että teollisuudelle elintärkeät kuljetustuet. Kuntien valtionosuudet vähentyvät ja useat kunnat kamppailevat vakavissa talousongelmissa. Työministeriö harkitsee pienentävänsä noin 200 miljoonan markan edestä Oulun ja Läpin läänin työllistämistukia. Pohjoisen ihmisille tilanne on ennen kokematon.

Kun savotta loppui, yhteiskunta tuli sijaan

    Pohjois-Suomen työpaikat ovat perinteisesti olleet suuryritysten, pientilojen, sekatöiden ja julkisen sektorin varassa. Työrakenne, poliittinen ja henkinen ilmapiiri eivät ole suosineet yksilöstä lähtevää yrittäjyyttä. Pohjois-Suomeen ei ole syntynytkään myötäsyntyistä yrittämisen kulttuuria. Siuruaisen mukaan ahkeruutta ja tunnollisuutta on, mutta yrittämisen vaatimat kokemukset puuttuvat.
    - Muistan, kun tarjosimme Oulun yliopistolta lähiseuduille yrittäjäkoulutusta 1980-luvun alussa. Vastustus muutamissa kunnissa mm. Kemissä oli ajoittain varsin suurta. Yksityisiä yrittäjiä ei haluttu varsinaisten duunarien rinnalle, Siuruainen kertoo.
    Asutustoiminnan kautta syntynyt itsenäinen pienviljely ei myöskään ole luonut yrittäjähenkisyyttä.
    - Vanha maatalouden malli ei ollut yrittäjyyden eikä vaurastumisen malli. Se oli selviytymisen malli, josta nuoria kannustettiin opiskelemaan ja muuttamaan keskuksiin.
    Pakenemisen malli on opittu jo aikaisemmilta sukupolvilta.
    - Aikoinaan, kun teimme Pudasjärven kuntahistoriaa, selvisi, että 1700-1800-luvuilla kruununtorppien asukkaat muuttivat jatkuvasti pitkienkin välimatkojen takaa torpasta toiseen esimerkiksi Ranuan, Posion ja Pudasjärven alueilla. Elämä oli jatkuvaa kamppailua hengissä säilymisen puolesta, Siuruainen kertoo.
    Myös viimeisten vuosikymmenten aikana nopea yhteiskunnallinen kehitys on vienyt väkeä paikasta toiseen.
    - Itsenäisyyden aikana Suomi on rakennettu neljään, viiteen kertaan uudestaan. Kruununtorpat yksityistettiin. Sodan jälkeen rakennettiin asutustilat ja pihapiirit, sieltä siirryttiin taajamiin ja kaupunkien lähiöihin. Vaurauden lisääntyessä rakennettiin omakotitalot ja kesäasunnot.
    Maaherra Siuruainen on huolissaan ja vaikuttaa varsin pessimistiseltä maaseudun tulevaisuuden suhteen. Syrjäseutujen uudelleen asuttaminen ei hänen mukaansa tule tapahtumaan pääasiassa siellä nyt asuvien, vaan sinne joskus takaisin muuttavien toimesta. Ensin muutetaan keskuksiin ja etelän taajamiin. Ehkä tulevaisuudessa osa väestä muuttaa kasvukeskusten ongelmiin turhautuneena takaisin syrjäseudulle.
    - Ensin on mentävä pettymään muualle, minkä jälkeen voidaan palata takaisin Pohjois-Suomeen Siuruainen tiivistää.

Pohjoissuomalaisilla ei ole vahvaa identiteettiä

    Väestön jatkuva muuttoliike ei ole luonut vahvoja paikallisia juuria. 50- ja 60-luvuilla Pohjois-Suomessa asuvilla oli vahva identiteetti. Siuruaisen mukaan identiteetti ei kuitenkaan ollut paikkaan tai alueeseen, vaan enemmänkin tiettyyn yhteiskunta- ja elinkeinovaiheeseen sidottua.
    - Tällä hetkellä Pohjolan kulta-ajan muisteleminen on lähinnä nostalgiaa. Nykyisin ihmiset ovat epäluuloisia yhteiskuntaa kohtaan. Olemme myös yhden asian ihmisiä. Juoksemme milloin teknologian, lumilinnojen tai viinikylien perässä. Meiltä puuttuu joustava ajattelu, mikä johtuu historiastamme ja koulutusjärjestelmästämme. Jos baarimikolla ei ole töitä, niin hän ei tee sitten muita töitä kuin baarimikon töitä. Keski-Euroopassa baarimikko matkailukauden päättyessä pistää pullot kaappiin ja lähtee  muihin töihin, teollisuuteen, maatalouteen ja matkailuun. Meillä on edelleen puolisosialistinen ajattelu vallalla, Siuruainen toteaa hieman provosoiden.
    Maaherran mukaan tietotekniikankaan nopea kehittyminen ei ole luonut lohtua maaseudulle. Se ei ole luonut ajattelumallia siitä miten nuoret naiset ja miehet tietotekniikkaa hyväksikäyttäen voisivat jäädä kotikylälle asumaan, työllistämään itse itsensä. Kouluttautumalla pyrimme edelleenkin joko virkaan tai toimeen, siis vakituiseen palkkasuhteeseen.
    Hieman mietittyään Siuruainen toteaa, että nykyisin pohjoisen identiteetti on ehkä luonnossa selviytymisen identiteettiä. Samalla hän myöntää, että pohjoissuomalaisilla ei nykyisin taida olla sellaista vahvaa identiteettiä, paikallisia juuria, mikä pystyisi muuttoliikettä hillitsemään.

Pohjois-Suomi on yksin

    Kulttuurihistorialliset arvot kokonaan sivuuttaen voidaan myös kysyä eikö maaseudun autioituminen ja muutto taajamiin, eli yhdyskuntarakenteemme tiivistäminen, olisi ainakin ekologisesti perusteltua. Normaaleina ja hyvinä aikoina emme periaatteessa tarvitsisi omaa maataloustuotantoa selviytyäksemme, sillä maataloustuotannon osuus Suomen kansantuotteesta on vain prosentin, parin luokkaa. Tavaroiden, palveluiden ja energian edestakaisin siirtäminen pitkien matkojen päähän tuhlaa energiaa. Yhdyskuntarakenteen tiivistäminen säästäisi energiaa, siten luonnonvaroja käytettäisiin hyväksi vain sen mukaan miltä etäisyydeltä se olisi taloudellisesti järkevää keskuksista nähden. Luonto jäisi pitkälti oman onnensa nojaan, koskemattomaksi.
    Siuruainen ei tartu tarjottuun ekologiseen näkökulmaan ja siirtyy tarkastelemaan maatalouden merkitystä Pohjois-Suomelle. Hänen mukaansa Suomi elää ilman omaa maataloustuotantoaan vain niin kauan kuin suurteollisuutemme pärjää maailmalla.
    Globalisoituminen tuo mahdollisuuksien ohella suuria uhkia. On mahdollista, että yritysten pääkonttorit siirtyvät sinne, missä verotus on edullisinta ja työ sinne, missä työvoimakustannukset ovat halvimmat. Useissa tapauksissa jo nyt yritysten (osake)omistaminen on ylikansallista, eikä omistamisella ole yhteyttä varsinaiseen yrityksen toimintaan puhumattakaan henkilökohtaisesta työn tekemisestä ja jokapäiväisestä vastuunkannosta yrityksessä.
    - Olemme kaukana ajasta, jolloin aluepoliittisin päätöksin sijoitettiin raskaan teollisuuden yksiköitä Pohjois-Suomeen. Lontoon ja muiden keskuksien pörssivälittäjät asettavat nykyisin kannattavuusrajoja osakkeille ja tekevät päätöksiä yrityksistä, jotka lopetetaan tai säilytetään. Leaf Oulu Merijalin lopettaminen oli esimerkkinä tästä. Yritys oli kannattava, mutta ei päättäjien mielestä riittävän kannattava, Siuruainen kertoo.
    Siuruaisen mielestä autioitumiskehitys on suuri uhka Pohjois-Suomelle. Huonoina aikoina oman elintarviketuotannon merkitys korostuu. Myös ulkomaiset kriisit saattavat vaikeuttaa energian, varaosien, koneiden ja laitteiden ja elintarvikkeiden saantia. Pohjois-Suomi on jäämässä alueena oman onnensa nojaan. Talouselämän ja kansallisten organisaatioiden päätösvalta on siirretty pääkaupunkiseudulle.
    - Kriisiaikoina esimerkiksi Pohjois-Suomessa on ruokaa vain kahdeksi viikoksi. Kaikki varmuusvarastot ovat etelässä.

Katastrofin kautta selviytymiseen

    Pohjois-Suomi on saanut valtiolta avun ongelmiinsa lähihistoriassaan. Yksin valtion ja Euroopan Unionin varaan emme voi tulevaisuuttamme enää rakentaa. Kuntien valtionosuudet vähentyvät, aluetuet edellyttävät toimijain omaa panostusta ja markkinat ovat yhä kauempana. Vanhojen ratkaisumallien tilalle ei ole vielä kehittynyt riittävästi uusia. EU:n pohjoisen ulottuvuuden mahdolliset myönteiset taloudelliset vaikutukset ovat vielä pitkässä kuusessa.
    Onko muuttoliike edelleenkin ainoa ja lopulta myös viimeinen ratkaisu Pohjois-Suomen työttömyyteen ja rakenteellisiin ongelmiin?
    - Kaikki orientaatiomme on ollut aina keskuksiin ja jatkuvaan kasvuun ja kehitykseen tähtäävää. Paikallisuuden ja pienuuden arvo on unohdettu tai niihin ei uskota. Olemme hullaantuneet muutaman vuosikymmenen jatkuneeseen kasvuun, joka on häiriintynyt ja on ainakin pohjoisessa johtanut kriisiin. Yhteiskunnastamme puuttuu avoin keskustelu ja tulevaisuuden visiointi valtakunnallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla, Siuruainen peräänkuuluttaa.
    Sisäasianministeriö asetti huhtikuussa 1997 asiantuntijaryhmän laatimaan Pohjois-Suomen strategiaa, jolla turvataan Pohjois-Suomen kehitys. Strategia valmistui helmikuussa 1998, minkä jälkeen on käynnistetty strategian jatkosuunnittelu ja käytännön toteuttaminen.
    - Strategia on oikeansuuntainen Pohjois-Suomen tunnettuuden ja menestyksen turvaamiseksi. Strategia koskee kuitenkin vain kaikkein edistyneintä kärkitoimintaa. Kärki, vaikka on hyvä veturi, tuskin pystyy kehittämään koko Pohjois-Suomea. Esimerkiksi Outokumpu Oy:n menestyminen Torniossa ei hievauta Sodankylän porotilallisen elämää millään tavoin. Tilastoissa bruttokansantuote per capita tietysti kohoaa ja saattaa vaikuttaa alentavasti suuralueen saamiin EU:n aluepoliittisiin tukiin. On myös hyvin mahdollista, että strategiassa esitetyt Pohjois-Suomen väestö- ja kehitysennusteet ovat liian optimistisia.
    Strategiatyöryhmän puheenjohtajina ovat olleet Oulun ja Rovaniemen kaupunginjohtajat Risto Parjanne ja Matti Pelttari. On turha kysyä Siuruaiselta itseltään miksi hän on ollut sivustakatsojan roolissa strategiatyössä. Hän vain toteaa olevan hyvä, että vetovastuu on näkemyksellisillä johtajilla eikä liian pieniksi asiat silppuavilla paikallispoliitikoilla. Tulevaisuuden tekeminen vaatii suuria, kestäviä rakenteita, eikä kaikkien asioiden demokraattista tasajakoa.
    Siuruaisen mukaan strategia tulisi laajentaa koskemaan kaikkia elinkeinoja ja koko aluetta koskevaksi. Tämä vaatii ajattelutavan suuntaamista yrittäjyyteen, kansainvälisyyteen ja koulutuksen uudistamiseen.
    Siuruaisesta näyttää siltä, että Pohjois-Suomen selviytymisstrategia syntyy vasta katastrofin kautta. Vaikka sanat ovat synkkiä, niistä on vaikea päätellä maaherran tulevaisuususkon astetta - kokemus on selvästi tuonut varovaisuutta ja kehityspessimismiä.
    - Onko sittenkin niin, että Pohjois-Suomen mittava asutus onnistui ja toimi juuri aikana, jolloin  tarvittiin moniin töihin hajallaan oleva ihmistyövoima? Eikö tietoyhteiskuntavaiheen tahto ja tarve riitä perustaksi kohtuullisen asutuksen ja työvoiman käyttöön, maaherra Siuruainen kysyy  neuvottomana.
    Koulutusjärjestelmät tulisi hänen mukaansa myös kytkeä osaksi yhteiskuntaa. Koulujen rooli on Siuruaisen mukaan ollut hukassa, sillä ne ovat tavoitelleet pitkälti vain oppiennätyksiä. Matematiikka ja kielet ovat hänen mukaansa vain välineitä, eikä niiden opiskelu saa olla itsetarkoituksellista. Koulujen nykyinen autonomia mahdollistaisi kouluihin paikallisen opetusmateriaalin kehittämisen. Koulun tulisi olla paikka, joka vahvistaa alueiden identiteettiä ja jossa annettu opetus johtaisi nykyistä selkeämmin työelämään.
    - 90-luvulla koulu junnaa entisellään eikä yrittäjyyttä ole saatu luotua koulutusjärjestelmään. Koulut voisivat raottaa hieman ikkunaverhojaan ja katsoa mitä ympärillä tapahtuu, Siuruainen sanoo.
    Huoli tulevasta tuo kärkevyyttä sanoihin. Siuruaisen mukaan vastuu kasvatuksesta ei ole kouluilla vaan vanhemmilla. Koulut ovat vain tiedonvälityksen paikkoja. Eväät elämään annetaan kodeissa.
    - Kasvattajien tulisi antaa lapsilleen elämisen ja työnteon malli kotona. Rahaa ei todellisuudessa saada pienestä seinän raosta, niin kuin monesti luullaan.
    Myös työttömyyskoulutus tulisi integroida osaksi yhteiskuntaa. Työnantajien tulisi olla mukana koulutuksen suunnittelijoina, jolloin koulutus johtaisi selkeämmin työelämään.
    - Aikoinaan Enontekiöllä järjestettiin laivahitsaajakoulutusta. Mitä muuta koulutuksen tavoitteena oli siis kuin antaa valmiudet muuttaa pois Enontekiöltä.

Pimeyttä ja valoa

    Pohjois-Suomessa on vielä ihmisiä. Meillä on myös hiljaisuutta, lunta, pimeyttä, kylmyyttä, valoa, puhdasta vettä ja luontoa, mitkä eivät ole itsestään selvyyksiä suurelle osalle maailman väestöä. Siuruaisen mukaan Pohjois-Suomen työpaikat tulevat jakaantumaan tulevaisuudessa hyvin globaaleihin ja voimakkaasti paikallisiin työpaikkoihin. Globaalit työpaikat syntyvät pitkälti huipputeknologian ja huippututkimuksen kautta. Paikalliset työpaikat tulevat alueidensa näköisiksi, sillä ne syntyvät alueidensa luonnonolosuhteiden, vaarojen, koskien, meren, järvien, metsien, luonnonantimien ja neljän vuodenajan, tarjoamien mahdollisuuksien myötä - syntyy elämysmatkailun palveluammatteja ja ympäristönsä raaka-aineita jalostavia yrityksiä.
    Osittaisasuminen, osa vuotta kaupungissa ja osa vuotta maaseudulla, tulee yleistymään. Työsuhteet tulevat olemaan jatkossa entistä enemmän osa-aikaisia, välillä on rahaa ja välillä ei. Väki joutuu tekemään myös useampaa eri työtä vuodenaikojen mukaan. Maaherra Siuruainen ei pitäisi pahana, vaikka nuorempikin väestö oppisi tietotekniikan lisäksi itse vielä hillansa keräämään ja polttopuunsa pilkkomaan.
    - Jos haluamme säilyä täällä pohjoisessa, merkitystä ei loppujen lopuksi ole sillä onko täällä korkeaa teknologiaa vai ei. Asenteemme ja arvomaailmamme täytyy soveltua subarktisen alueen olosuhteisiin. Meidän täytyy olla joustavia neljän vuodenajan tuomiin mahdollisuuksiin ja ongelmiin. Asuminen ihmisenä täällä pohjoisessa vaatii enemmän voimavaroja kuin Keski-Euroopan suurkaupungeissa, mutta antaa samalla enemmän. Erään kirjailijan sanoin: "Jos olet vahva, jää tänne ja menesty. Raukat menkööt merten taa".
 

Jussi Vilkuna