Johanna: Science fictionin (sf, scifi) kirjoittaminen Suomessa tuntuu olevan taistelua tuulimyllyjä vastaan. Ei, anteeksi - koska kotimaisen kirjallisuuden täytyy olla suomalaiskansallista ja realistista, niin pitäisi tietysti sanoa "pään lyömistä Karjalan mäntyyn". Vai mitä, Pasi? Olemmeko molemmat valinneet väärän lajityypin?

Pasi: En tiedä. Eiköhän kaikki kirjoittaminen ole yhtä turhauttavaa. Scifin alalla on sentään fandom, aktiivinen harrastajaporukka, jonka kautta sf-kirjoittajaksi profiloituva henkilö saa todennäköisesti helpommin lukijoita kuin aloitteleva "oikea" kirjoittaja. Ehkä nuo genrejutut vain näkyvät paremmin: jos kustantamossa on portinvartija, joka ei pidä spekulatiivisesta fiktiosta, syntyy hylkäyksestä helpommin kirjallisrasistinen vaikutelma. Eli tulee mieleen hieno ravintola, johon päästetään sisälle vain murto-osa pyrkijöistä. Jos pois käännytetään mustan naaman perusteella, on erottelu räikeämpää kuin sattumanvarainen valikoiminen.

Johanna: Olen joskus miettinyt kirjoittaa esseen "Spekulatiiviset seinät", joka käsittelisi sitä, että scifiharrastus tuntuu ghettouttavan koko lajityyppiä entistäkin selvemmin omaan karsinaansa, sen sijaan että pyrittäisiin murtamaan genrerajat ja hylkäämään lokeroiva lajityyppiajattelu. Sf-fandom tai sf-yhteisö, jonka mainitsit, on hyvinkin aktiivinen porukka, joka muun muassa kouluttaa kirjoittajia, tarjoaa hyvätasoisia julkaisukanavia ja omia kannustuspalkintojaan. Mutta samalla tämä sisäpiirikerhomaisuus aiheuttaa sen, että tavallinen lukija tai kirjallisuuden harrastaja alkaa pitää koko science fictionia esoteerisena alueena, johon tutustumiseen vaaditaan vähintään ydinfyysikon tutkinto tai ainakin punk-henkinen pukeutuminen...

Pasi: Totta on tuo omien tukeminen ja lukeminen, se on tietysti sinällään hyvä asia, josta ei pidä luopuakaan. Kyllähän pelkkään scifiin rajoittuminen kirjallisuuden suhteen väkisin kaventaa katsantoa, niin lukijoiden kuin kirjoittajienkin. Jos me lakkaisimme olemasta nurkkakuntaisia ja yrittäisimme tavoittaa teksteillämme myös muita kuin fandomin jäseniä, otettaisiinko meidät teksteinemme vastaan vai suhtauduttaisiinko meihin edelleen kirjallisina neekereinä, jotka yrittävät päästä whites only -baariin? Ja kuinka ghettouttamisesta päästään irti? Ryhtymällä kirjoittamaan vähemmän spekulatiivisia tekstejä? Käyttämällä hiukan rautalankaa siellä, missä sf-orientoitunut lukijakunta ei sitä tarvitsisi? Pakko sanoa, että olen jossain määrin menossa tähän suuntaan valmisteilla olevan pitkälukutekstini kanssa. Spekulatiiviset elementit ovat pikemminkin Gabriela Garcia Marquezia kuin Simon Ingsiä tai William Gibsonia. Mutta tekeekö se minusta suomalaisen scifin Michael Jacksonin ­ haluanko tulla "valkoiseksi" hinnalla millä hyvänsä?

Johanna: Kärjistetään vähän: onhan Suomessa paljonkin ei-realistisia kirjailijoita, mutta silti tuntuu, että heihin suhtaudutaan poikkeuksina säännöstä. Miksi mielestäsi realismin perinne Suomessa on niin vahva ja miksi siihen suhtaudutaan ikään kuin ainoana oikeana kirjallisuuden lajityyppinä, johon kaikki muut suhteutetaan ja verrataan tyyliin "tämä on jotakin toiseuden edustajaa, tämä ei ole sitä oikeaa"?
Pasi: Yksi syy voi olla, että meillä genrekirjallisuuden puolella spekulatiiviset elementit on viety pitemmälle kuin "oikean kirjallisuuden" vartijat oikeastaan kykenevät käsittelemään. Tietyssä mielessä me olemme näiden älyllisten leikkiemme kanssa niin edistyneitä, että realismiin tottuneet ihmiset eivät yksinkertaisesti ymmärrä narratiivista kulttuuriamme. Tilannetta voisi verrata elokuvan kehitykseen: aluksi yleisö vauhkoontui nähdessään junan saapuvan asemalle, mutta nyt, kun elokuvan tarjoamat keinot eivät itsessään jaksa yleisöä kohahduttaa, sivuutetaan perusasiat itsestäänselvyyksinä ja haetaan sisältöä niiden käyttämisestä välineinä, ei itsetarkoituksellisena hämmästelyn kohteena. Tämähän näkyy siinä, että mainstreamin puolella siedetään hyvin maltillisia sf-elementtejä; tavallinen arkirealistinen kirjailija kirjoittaa monesti sf-kokeiluitaan sf:n abc-kirjan alkeita hyödyntäen ja ihastuttaa suurta arkirealistista yleisöä näillä alkeillaan.

Johanna: Näitä on nähty. On hyvinkin nimekkäitä suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat kokeilleet sf-lajityyppiä, ja useimmiten kokeilut ovat olleet ainakin sf:n kriteereillä mitattuina aika alkeellisia. Kuitenkin useat kriitikot ovat olleet ihan vöyhääntyneitä, koska eivät ole tienneet, kuinka kuluneita ideat ovat olleet, vaan näkevät ne rohkeina kokeiluina.

Pasi: Niin. Genrekirjailijat sen sijaan sivuuttavat alkeet, koska tunnistavat ne kliseiksi, ja kirjoittavat tarinoita, jotka suurelle yleisölle olisivat liikaa - tuskinpa elokuvan keksimisen aikaan yleisö olisi osannut suhtautua mitenkään vaikkapa nykyisiin erikoistehostevyöryihin. Kyllä niiltä olisi itse tarina jäänyt tajuamatta ja kakat menneet housuun valkokankaan räjähtäessä täyteen värejä, nopeaa toimintaa, efektejä ja sinne tänne sinkoilevia subtekstuaalisia viittauksia.

Johanna: Heh. Itse olen ajatellut, että realismi on sen takia niin vankka traditio, koska Suomi ja suomalaiset ovat eläneet aivan viime vuosikymmeniin asti rajua henkiinjäämiskamppailua. On ollut nälänhätää ja vainolaista ja sotaa. On siis ehkä haluttu kirjoittaa ja lukea koettua, samaistuttavaa selviytymistarinaa, kaikki arjen ulkopuolinen on nähty turhanaikaisena mielikuvitteluna...
Pasi: Kaipa scifistien pitäisi kirjoittaa tarinoita, joissa on 99 prosenttia arkirealismia ja yksi prosentti varovaista scifielementtiä, jotta meidän tekstejämme ymmärrettäisiin ilman tiettyä genren teoreettista tuntemusta. Toisaalta kyse voi olla pitkälti markkinoinnista: ihmiset lukevat sitä, mistä puhutaan. Kirja on hyvin helppo vaieta kuoliaaksi. Kysymys ei ole edes pelkästään lehtien kriitikoista, koska monetkaan lukijat eivät tunnu lukevan kirja-arvosteluja. Kysyin kerran 40 oppilaan ryhmältä lukiossa, kuinka moni heistä lukee kirja-arvosteluja. Yksikään käsi ei noussut. En oikeastaan tiedä, mikä tekee joistakin kirjoista tunnettuja ja kohuttuja ja toisista unohdettuja. En usko, että ainoa syy piilisi siinä, että tunnetut kirjat olisivat jotenkin sisäänrakennetun kiinnostavia ja unohdetut epäkiinnostavia.

Johanna: Onko tämä mielestäsi pelkkä suomalainen ongelma?

Pasi: Kaipa tuo asenne on yleinen muuallakin maailmassa. Meillähän on sentään sf-teos voittanut jo Finlandia-palkinnonkin, mikä on sentään aikamoinen voitto spekulatiivisuudelle. Realismin perinteet vain ovat niin vahvat, ettei spekulatiivisuutta osata arvostaa esimerkiksi kirjallisuuden opinnoissa. Koko koulutusjärjestelmä peruskoulusta yliopistoon pitää huolen siitä, että lukijat ehdollistetaan arvottamaan Aleksis Kivi seuraajineen kritiikittömästi hyväksi kirjallisuudeksi ja spekulatiiviset teokset viihteeksi tai populaarikirjallisuudeksi, joka ajoittain voi miellyttää lukijoita, mutta joka silti on Pyhän Kaanonin näkökulmasta hämärässä marginaalissa.

Johanna: Vaikka itse olen aina valmis julistamaan sf:n hyvää sanomaa, silti minua aivan oikeasti vitutti se, kuinka itsestään selvästi kirjani päälle lyötiin sf-leima ­ vain sen takia, että minulla on sf-kirjoittajan tausta. Ennen päivänlaskua ei voi on hyvinkin marginaalisesti science fictionia tai fantasiaa, ja silti yllätyin siitä valtavasta torjunnan määrästä, jonka tämä pelkkä kirjan päälle lätkäisty Post-it -lappu aiheutti. Kymmenet lukijat ovat tulleet kertomaan, että he eivät olisi mistään hinnasta koskeneet koko kirjaan "kun se skifi ei mua ollenkaan kiinnosta", mutta sitten esimerkiksi sinnikäs suosittelija on saanut heidät tarttumaan teokseen, ja lukukokemus on muodostunutkin positiiviseksi. Samoin esimerkiksi Tampereen kaupunginkirjastossa kirjani on sf-hyllyssä. Okei, onhan se kiva, että sen löytävät ne muutamat sadat aktiiviharrastajat, jotka muutenkin kaivaisivat sen esiin, mutta samalla tehdään sataprosenttisen varmaksi, ettei se kenenkään niin kutsutun tavallisen kirjallisuuden lukijan käteen vahingossakaan osu. Ja se on oikeasti sääli. Samaan aikaan kirjoittavat Olli Jaloset ja Anja Snellmanit ja Vuokko Toloset huomattavasti enemmän sf-keinoilla operoivia teoksia, jotka kuitenkin armoitetaan sinne "oikealle" osastolle. Onkohan Hannu Salaman Amos ja saarelaiset sf-osastolla? Tuskin.

Pasi: Muutoksen pitäisi lähteä kritiikin isoista nimistä ja muista valtakunnan kirjallisista auktoriteeteistä, jos haluaisimme spekulatiivisuuden pääsevän Arvostetun Kirjallisuuden Kunnianarvoisiin Saleihin. Lukijat taas saavutettaisiin sillä, että kotimaisia sf-teoksia hypetettäisiin television kirjallisuusohjelmissa ja vastaavissa samalla tavalla kuin Harry Pottereita. Nythän Kiven ja Kilven nimeen vannovat äikänopettajatkin lukevat Pottereita ja ihastelevat niiden mielikuvituksellisuutta. Kirjallisesti kunnianhimoisemmista teoksista he eivät sen sijaan ole kuulleetkaan.

Johanna: Oletko itse törmännyt ennakkoluuloihin?

Pasi: Tosiasiahan on, että esimerkiksi minun novellikokoelmani arvosteltiin ihan näyttävästi Hesarissakin ja ohessa oli kirjailijaesittelykin. Kirjani on arvosteltu aika monessa sanomalehdessä. Sitä eivät kuitenkaan osta muut kuin fandomin jäsenet, koska kirjaa ei ole käsitelty esimerkiksi Pirkka-lehdessä tai televisiossa enkä minä ole ollut Uutisvuodossa (vaikka eräs toinen kotimainen sf-kirjoittaja siellä kävikin, good for you!). Kirjastosta tai kirjakaupasta kirjani löytävät ne, jotka selailevat scifi-hyllyjä, eivät muut. Suomessa kirja tarvitsee monimuotoista julkisuusrallia tullakseen ostetuksi ja luetuksi, ja aika harva arkirealistikaan taitaa tuohon ralliin päästä. Harvat ja armoitetut ovat ne kirjailijat, jotka Suomessa todella esille nostetaan.
Isot kustantajat olivat aika torjuvia novellikokoelmani suhteen, mutta en voi väittää, että se olisi pelkästään genre-erottelun osoitus. Minä olen niin tuntematon kirjailija, etteivät minulle vieraat tule puhumaan, ja tutut taas ovat kohteliaita. Yleensä ihmiset vain sanovat, etteivät koskaan ole lukeneet scifiä. Siihen tekisi mieli vastata, että ei se mitään, en minäkään kirjoita scifiä, vaan tarinoita, joissa leikitään spekulatiivisilla elementeillä, mutta yleensä ihmiset hämmentyvät tuollaisesta ja purskahtavat itkuun tai jotain.

Johanna: No mistä pirusta se sitten johtuu? Se, että hyvin usein törmää ihmisiin, jotka torjuvat sf/f-genren metodisesti ja yleistävästi, yleensä luettuaan yhden kirjan tai ei ainoatakaan. On vähän kuin joku lukisi yhden Agatha Christien ja sitten ilmoittaisi, että ei hän noita dekkareita viitsi lukea, kun niissä on vain niitä vanhoja teetä juovia brittimummeleita. Kuitenkin tiedämme, että dekkarin lajityypin sisällä on teosta aivan joka lähtöön ja todella monenlaisille lukijoille, ihan niin kuin sf:ssakin. Eli mikä on se yleiskäsitys sf:stä, joka aiheuttaa torjunnan ja nostaa lukemiskynnyksen niin korkeaksi?

Pasi: Useimmathan meistä torjuvat suurimman osan kohtaamistaan asioista metodisesti ja yleistävästi. Se on ihan inhimillistä. Kirjojakin ilmestyy niin paljon, että pakko jokaisen on itselleen jonkinlainen lukijaprofiili kehittää, ettei tule hulluksi tarjonnan edessä. Valitettavasti monet sulkevat juuri spekulatiivisen kirjallisuuden pois, koska ovat muodostaneet siitä itselleen vääränlaisen kuvan. Toki joku voi inhota scifiä siksikin, että hänellä on siitä aivan oikeanlainen kuva. Ei kaikkien tarvitse scifiä rakastaa.

Johanna: Hyvä pointti. Me olemme puhuneet tämän aliarvostetun kirjallisuudenlajin puolesta aina niin suu vaahdossa, että välillä unohtuu sekin, että ei se todellakaan voi kaikkia kiinnostaa - ja tietenkin myös pitää muistaa, että aivan joka lajityypissä on helmensä ja sontansa. Ei se, että kirja on sf:ia, missään tapauksessa pelkästään tee siitä hyvää. Mutta olisi hienoa, jos useammat ihmiset antaisivat lajityypille edes mahdollisuuden. Sitä paitsi monet ihmiset lukevat sf:ia edes tietämättä tekevänsä niin. Joku Margaret Atwoodin Orjattaresi on moderni klassikko ja aivan silkkaa scifiä. Tai kotimaasta Ilkka Remes on kirjoittanut tyylipuhdasta sf-vaihtoehtohistoriaa.

Pasi: Väärä kuvahan syntyy helposti, kun avaa television. Star Trekit eivät ole kovin hyvä scifin puolestapuhuja. Jotkut jumalauta jopa liittävät yhteen tieteiskirjallisuuden ja sen ufouskovaisen rajatietohuuhaan, jota esimerkiksi Johan af Grann televisiossa on suitsuttanut. Ei helvetti: scifi on kirjallisuutta ja ajatusleikkejä, ei muuta, ja kun joku alkaa puhua scifin yhteydessä ufoihin uskomisesta tai muista uskonasioista, minä alan etsiä jotain kättä pidempää. Kyllä asioihin saa uskoa, mutta kun jotkut asiat eivät vain liity toisiinsa. Kukaan itseään kunnioittava sf-kirjailija ei edes kirjoita ufoista. Aihe on loppuun kaluttu ja typerä. Kirjailija Sinisalo esimerkiksi kirjoittaa peikoista, mutta tarkoitus ei ole suinkaan uskoa peikkoihin vaan käyttää spekulatiivista ajatusta peikoista välineenä, jonka avulla päästään syvemmälle pohdiskeluihin kuin esimerkiksi puolikesyn ilveksen avulla päästäisiin. Siksi minäkin puhuisin mieluummin spekulatiivisista elementeistä kirjallisuudessa kuin mistään genrekirjallisuudesta.
Mutta scifihän on älyllisesti aika vaativa laji ja vaatii ajattelukyvyltä yhteiskunnallisia ja ties millaisia ulottuvuuksia, se kun ei puhu nykyihmisestä välttämättä yksi yhteen vaan vieraannuttamisen kiertotietä. Ei kaikilla ole kykyä tai halua sukeltaa suurten yhteiskunnallis-historiallisten kysymysten ääreen tai ruveta pohtimaan itsestäänselvyyksiä uusiksi. En minäkään aina scifiä jaksa lukea, kun aivot väsyvät. Dostojevski ja Tervo ovat välillä mukavan kevyttä luettavaa.

Johanna: Mitä sf/f -tyyppinen kirjallisuus voisi sitten mielestäsi antaa niin kutsutulle valtavirralle?

Pasi: Uusia tapoja käsitellä ihmisyyttä, yhteiskunnallisia kysymyksiä, moniarvoisuutta ja todellisuuden sopimuksenvaraista luonnetta. Kiehtovia tarinoita, joissa hyödynnetään ihmiskunnan koko monimuotoista fantastista tarinointiperinnettä, ei ainoastaan nykyhetken rakastamaa keittiörealistista kuvastoa.

Johanna: Miksi itse kirjoitat nimenomaan sf/fantasiaa?

Pasi: Miks leivo lennät Suomehen? Minun ajatteluni vain ei suostu pysymään kiinni nykyhetkessä ja yhden todellisuuden illuusiossa. Minä epäilen koko ajan tapaa, jolla olen oppinut havaitsemaan ja havaintojani tulkitsemaan. Tunnen kielen olemuksen riittävän hyvin ymmärtääkseni, että sanojen takana on käsitteitä ja käsitteet ovat paitsi ainoa tapa ajatella järjestelmällisesti, myös ajattelun pakkopaita. Sanat ovat kuin autoja; ne helpottavat liikkumista todellisuuden kartalla, mutta lopultakin me pääsemme vain niihin todellisuuden osiin, joihin on tehty tie autoja varten. Jo lapsena minä katselin ulos auton ikkunasta ja pohdin, mitä kaikkien teiden välissä oikein on. Onko siellä mitään? Ehkä todellisuuden seinämä?
 
Johanna: Yksi yleisimpiä harhakäsityksiä sf:stä on se, että se on jotenkin kamalan tieteellistä ja teknistä. Että pitää olla tietokone-ekspertti tai astronomi tai ydinfyysikko tai suorastaan niitä kaikkia ymmärtääkseen sf:ia. Kuitenkin se on todella kapea ja harhainen käsitys. On tietysti olemassa hi-tech-scifiä, mutta se on erittäin pieni alueen lohko. Tulevaisuuteen tai vieraisiin miljöisiin tarinan projisiointi on vain operationaalinen keino päästä puhumaan nykyhetken ihmisen ongelmista vieraannutetussa kehyksessä ja sitä kautta uudessa, viistossa valaistuksessa... Vai mistä sinä kaivat aiheesi?
Pasi: Minä yritän jatkuvasti ymmärtää itseäni, toisia ihmisiä ja todellisuutta. Ajan olemus kiehtoo ja hämmentää minua, koska ihminen rakentuu pitkälti juuri ajasta. Meidän minuutemme selkärankana toimii se akseli, joka yhdistää syntymämme kuolemaan. Ja elämä taas on valintojen tekemistä. Minä kadehdin, tavallani, niitä ihmisiä, jotka tekevät valintoja jäämättä miettimään niitä valitsematta jääneitä vaihtoehtoja ja ovia, jotka näin suljettiin ikuisiksi ajoiksi. Valinnat voivat koskea mitä tahansa, alkaen kävelyreitin tai puolison valinnasta ja päättyen elämän ja kuoleman kysymyksiin - itse asiassahan pienet valinnat voivat usein kätkeä sisäänsä juuri näitä elämän ja kuoleman kysymyksiä.
Aiheet tulevat siis elämästä ja sen pienistä tapahtumista. Tarinoideni siemenideat löydän usein unistani, ja prosessin aikana niihin sitten liittyy kamaa sanomalehdistä, elokuvista, televisiosta, kuulemistani tapahtumista, omasta elämästäni, pohdiskeluistani. Pelkät teknoutopiat eivät minua kiinnosta, ellei niihin sisälly jokin ihmisyyteen kiinteästi liittyvä kysymys. Eivätkä kaikki minun proosatekstini ole kovin selkeästi scifiä, eivät edes useimmat. Minä pyrin kirjoittamaan elämästä ja todellisuudesta, ja kerrontani vain hyödyntää vaihtelevissa määrin spekulatiivisuutta - ei itsetarkoituksena vaan ajattelun ja tarinoinnin apuvälineenä. Tärkeintä minulle on kirjoittaa ihmisiä, jotka ovat kiinnostavia ja eläviä, ja tilanteita, jotka pakottavat lukijan pohtimaan elämän ja kuoleman kysymyksiä - tai ainakin jotakin pienempää.
Useimmissa minun tarinoissani on ensisijaisesti kysymys ihmissuhteista: Pienoisromaanissa Missä junat kääntyvät on kyse äidin ja lapsen suhteesta ja menetyksen problematiikasta. Laurelia etsimässä -novellissa tutkiskelen elämää suurempaa ystävyyttä, jolla on omat ristiriitansa rasitteenaan. Oi niitä aikoja -tarinani taas käsittelee rakkaussuhdetta, joka toteutuu samanaikaisesti seitsemällä eri tavalla. Lopultakin puhun teksteissäni aivan samoista aiheista kuin kaikki tervot ja liksomit ja snellmanit: elämästä. Käytämme kerronnassa vain hiukan erilaista keinojen sekoitusta.