Vuosisadan alussa Lapin savottajätkät ideoivat herrojen vististä oman pelinsä, jolle joku antoi kuvaavan nimen tuppi. Vuosikymmeniä myöhemmin tupesta kehitettiin salonkikelpoinen peli, jätkien bridge, jota pelataan omissa tuppikerhoissa. Nykyisin tupen peluussa järjestetään jopa Suomen mestaruuskilpailut. Mutta yhä edelleen tuppeen joutuminen on suuri häpeä ja nälsytuppi kaikkein suurin. Yhä edelleen tuppilaulu kajahtaa ja tuppiviulu vingahtaa. Sököpöydässä häviää vain rahaa. Tuppipöydässä on kyse jätkän kunniasta.
 

    Lisku-Heikki livauttaa pöytään patakympin. Hänen ei tarvitse jäädä jännittämään, löytyisikö vieressä istuvan Tanen kourasta suurempaa. Liskun kasvoille leviää kaiken kertova virne. Silmät sirrillään hän vilkaisee vastapäätä istuvaa Kekrua, jonka parta väpättää mielihyvästä.
    -Helavarrella, helavarrella...
    Lisku-Heikki tökkää huopahatun lierin ylös ja tapailee tuppilaulua, jonka sanat eivät ole tarkoitettu lasten korville. Vaikka tällä kerralla tuppea ei pelata aivan tosissaan, niin mukavalta tuntuu viritellä viisua vaikkapa leikillään.
    -Leikkipeli, Tane toteaa eikä edes yritä selitellä parilleen Mirvalle, miksi hän edellisellä kierroksella sakkasi kädestään ison padan ja jätti hertan.
    -Sitä paitsi, huonoilla korteilla ei hyväkään pelaaja pärjää. Mirva on samaa mieltä.
    Porttikosken vanhan uittopirtin pöydässä istuva korttiporukka on osaltaan syypää siihen, että vanhasta savottajätkien ajanvietteestä on kehittynyt salonkikelpoinen kilpapeli, jonka parissa viihtyvät myös herrat. Tauno ëTaneí Vilen ja Erkki ëKekruí Kekarainen perustivat ensimmäisen tuppikerhon Sodankylään vuonna 1986. Seuraavana vuonna kerho järjesti ensimmäiset tupen SM-kilpailut. Mirva Honkonen oli ensimmäinen nainen, joka tuli mukaan järjestäytyneeseen tuppitoimintaan. Heikki ëLiskuí Maijala taas pelasi tuppea ennen kuin hänen pelikaverinsa olivat edes syntyneet.

Tuppeen joutunut vaihtoi savottaa

    "Tuppi on Pohjolan vapaitten miesten ja naisten korttipeli...". Näin ylväästi julistetaan painetuissa tuppisäännöissä, jotka ovat käytössä virallisissa tuppiturnauksissa. Aina ei ole ollut näin. Savotalla ennen tuppea pidettiin sippimiesten pelinä. Kun Pussis-poika tai joku muu työmailla kierrellyt sutki putsasi jätkiltä sököllä rahat, miesten oli pakko ruveta pelaamaan tuppea. Sökö kämpillä oli periaatteessa kielletty, mutta tupenpeluuseen suhtauduttiin suopeammin, koska siinä ei pelattu rahasta. Jätkän kannalta tuppipöydässä oli kuitenkin jotakin paljon arvokkaampaa kuin raha. Tupella pelattiin - ja pelataan edelleen - miehen kunniasta.
    -Pelin häviäminen eli tuppeen joutuminen oli suuri häpeä. Yleensä tuppi tulee, jos toinen pelaajista töppää. Kuvittele tilannetta savottakämpällä, jossa miesparkaa sättii oma pelikaveri, vastapelurit hoilottavat tuppilaulua ja kihot ja takapirut soittavat tuppiviulua, ei sitä mies kestä.
    -Moni jätkä pakkasi siltä istumaltaan reppunsa ja käveli yön pimeydessä kymmeniä kilometrejä toiselle savotalle häpeäänsä pakoon, Tane kertoo. Eivätkä kaikki kestä tuppeen joutumista tänäänkään. Tiedetään, että joku ei ole puhunut kuukausiin sanaakaan pelikaverilleen, jonka töpin vuoksi hän joutui tuppeen.

Tuppi opittiin jo pikkupoikana

    Savotoilta tuppi kulkeutui kyliin. Esimerkiksi Orajärvellä ensimmäisinä tupenpeluuseen kyllästyivät tietenkin emännät, jotka joutuivat jatkuvasti etsimään pelireissuilla liian hyvin viihtyviä ukkojaan.
    -Naiset ovat pilanneet monta hyvää tuppimiestä. Eihän pelistä tule mitään, kun he vaimojaan pälyillessään jatkuvasti joutuvat kurkkimaan olkapäänsä yli, Lisku-Heikki nauraa ja vilkuilee merkitsevästi Kekrun suuntaan.
    Lisku itse on pysynyt poikamiehenä 75 vuotta. Pelikortit hän on tuntenut likimain yhtä kauan. Suomen mestaruuksia hän on voittanut kaksi. Lisku-Heikki pääsi vuosikymmeniä sitten rohkean pojan maineeseen, josta piireissä puhutaan vieläkin. Orajärven pojat olivat - joskus 30-luvulla - kylätien varrella tupella, kun seurakunnan reipasotteinen pappi pääsi yllättämään. Pojille tuli kiire, joten kortit sullottiin pikavauhtia porukan pienimmän eli Heikin taskuihin. Pappi ajatteli, että ilman muuta Orajärven pojat kortilla ovat. Hän tivasi asiaa Heikiltä. Terästääkseen kysymyksen vaikutusta hän tarttui Heikin kippurakärkisiin lapikkaisiin ja nosti pojan jaloista ilmaan. ëOletpa sinä rohkea poika, kun et edes yritä käsillä ottaa vastaaní, pappi ihasteli.
    -Enhän minä voinut ottaa käsiä taskuista pois. Kortit olisivat pudonneet tielle, Lisku nauraa vieläkin vanhalle jutulle.

Tupenpeluuta ei lasketa synniksi

    Vilenin Tane muutti Sodankylään 1970-luvun alussa Keski-Suomesta. Aikaisemmin hän ei ollut kuullutkaan tupesta, sillä hänen kotiseudullaan rahattomat kaverit pelasivat ristikontraa.
    -Siihen aikaan ravintoloissa kortinpeluu oli kielletty, joten pelipaikat piti etsiä muualta. Sodankylässä suosittu paikka oli erään lehden aluetoimituksen eteisaula, jossa pelin riivaamat saattoivat istua yhtä soittoa tuntikausia - joskus jopa puoli vuorokautta, Tane muistelee.
    Niihin aikoihin Oulun seudulta tuli lehteen uusi aluetoimittaja, joka saapui tutustumaan uuteen työpaikkaansa. Miehellä riitti ihmettelemistä, kun hänelle esiteltiin aulassa tupakansavussa istunut seurue. Kahden toimittajan kanssa olivat tupella kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen puheenjohtajat... ja takapiruna kierteli seurakunnan pappi.
    -Ei tupenpeluuta enää synniksi mielletty kuten vuosikymmeniä aikaisemmin Liskun lapsuudessa. Nyt tuppea voivat harrastaa papitkin, Tane arvelee.
Tarvitaan hyvä korttimuisti.
    Tuppiturnauksia varten on laadittu tarkat säännöt, joita on saatavilla kaikista tuppikerhoista. Pelin kulku sinänsä on yksinkertainen, mutta...
    -Kaksi erilaista pelimahdollisuutta, joukkuepeli, maapakko ja sakausmahdollisuus... kaikki nämä antavat mahdollisuuden taktikointiin ja vastustajan hämäämiseen. Tosin liian monimutkaisella pelillä saattaa hämätä parinsakin, Tane kertoo.
    -Ennen tiukkoja turnaussääntöjä jokainen koetti kehitellä erilaisia merkkejä, joilla hän viestitti parilleen vahvat tai heikot maansa. Nyt on aivan turha tuijottaa ikkunaa, jos kädessä on paljon ruutuja... tai raapia rintaansa, jos hertasta on pitkä punka. Tuomari huomauttaa välittömästi.
    -Nykyisin SM-turnauksessa taso on niin kova, ettei siellä tavallisilla tupeksijoilla ole mitään jakoa. Korttimuisti pitää olla ilmiömäinen. Pitää muistaa, mitkä kortit on pelattu ja mitkä ovat pelaamatta. Parinsa peli- ja ajattelutapa pitää ilman muuta tuntea, Tane kertoo. Toivottomilla korteilla mestarikaan ei pärjää, joten tupessa tarvitaan onnea, ainakin jonkin verran.

Tuppi levinnyt yli Suomenmaan

    Sodankylään perustetun Pyssykylän Tuppikerhon jälkeen kerhoja on syntynyt toistakymmentä eri puolille Pohjois-Suomea. Tällä hetkellä kahdeksan kerhoa toimii aktiivisesti. Niistä pohjoisin on Ivalossa ja eteläisin Vihannissa. Kerhojen kattojärjestöksi on perustettu Suomen Tuppiliitto, jonka tehtävänä on järjestää pari- ja joukkuetupen SM-kilpailut sekä Suomen Tuppicup.
    Aktiivisia tuppipaikkakuntia ovat Sodankylän ohella Rovaniemi, Kemin-Karungin seutu ja Vihanti. Uusi aluevaltaus kilpatupessa on Koillismaa, sillä tuppicupin yksi osakilpailu pelataan tänä vuonna Taivalkoskella. Epävirallisia tuppikerhoja on myös Etelä-Suomessa. Esimerkiksi Helsinkiin muuttaneet sodankyläläiset kokoontuvat säännöllisesti erääseen kuppilaan tupelle. Yliopistopaikkakunnilla pohjoisesta tulleet opiskelijat pelaavat joutessaan tuppea.
    Muuttajien mukana tupen ilosanoma on siis levinnyt koko laajaan Suomenmaahan. Siksi aina alkukesästä Sodankylässä järjestettäviin tupen SM-kisoihin saapuu yksittäisiä pelaajia Suomenlahden rannikolta saakka.
 
 

Kari Alaluusua
 
 
 

Tupen SM-cupin kalenteri kevät 1999:

16.-17.1.  Tornio-cupin 5. osakilpailu
13.-14.2.  Vihanti-cupin 6. osakilpailu
13.-14.3.  Tervola-cupin 7. osakilpailu
17.-18.4.  Kemi-cupin 8. osakilpailu
15.-16.5.  Sodankylä-cupin 9. osakilpailu, cupin joukkuekilpailu,   tupen SM-kilpailu ja joukkueiden SM-kilpailu
Lisätietoja:  Suomen tuppiliitto/Ari Ohinmaa 08-281472, Vihanti