Synnyin Kemijoen varteen Jaatilan kylään tammikuun toisena päivänä vuonna 1952. Olin seitsemäs äitini synnyttämistä lapsista, eikä äitini jaksanut lähteä enää Rovaniemelle synnyttämään, joten kotiimme kutsuttiin kätilö 40 kilometrin päästä Rovaniemeltä. Sisään astuttuaan kätilö tiedusteli isältäni ensimmäiseksi ryyppyä. Isäni vastasi, että hän ei ollut varautunut tarjoamaan ryyppyä, varsinkin kun tiedossa oli että kätilö olisi nainen. Kätilö pysyi lujana, joten isäni haki pimeän pullon kylältä. Synnytys tapahtui joten kuten, lapsi jäi henkiin. En tiedä liekö se ollut niin pieni vai humaltuiko kätilö liikaa sillä syntymätodistuksessani lukee vieläkin varmuuden vuoksi: Olli Kaarina.
Lapsuudesta muistan kun useasti heräsin keskellä yötä räjähdyksiin. Suuret pään kokoiset kivet sinkoilivat joskus talomme seiniin keskellä yötä. Insinöörit muuttivat Kemijoen vuosituhansia vanhaa virtaamaa. Alakanava kulkee sadan metrin päässä lapsuudenkodistani ja räjähdykset johtuivat siis siitä kun Kemijoelle tehtiin kallioon uutta uomaa. Joku insinööri oli päättänyt, että suurin mahdollinen hyöty saataisiin joesta irti, jos sen paikkaa muutettaisiin.
Isäni oli lohenkalastaja, viljeli maata ja hoiti poroja, kunnes sota ja Kemijoen rakentaminen tuhosivat vuosisatoja vanhan idyllin. 1950-luvulla isäni menetti elämisensä hallinnan. Oli ryhdyttävä yrittäjäksi, alalle, joka oli hänelle täysin outo. Yrittäjyyttä kesti rakentamisen ajan, minkä jälkeen kaikki oli hiljaista.
Jäljelle jäivät alastomat, rumat, kiviset penkat. Luonnonkaunis kulttuurimaisema oli raiskattu, eikä tuolloin vielä ajateltu maisemointitöitä. Kotitalomme ja joen väliin olisi kasattu kymmeniä metriä korkea penkka. Isäni uhkasi ottaa oikeuden omiin käsiinsä, jolloin piha täyttyi mustista autoista ja penkka ajettiin muualle.

Sota ja voimalaitosrakentaminen olivat jokivarren talollisille sellaisia kokemuksia, joista he eivät koskaan selvinneet. Se oli sellainen loukkaus tunne-elämän tasolla, että sitä ei voi käsitellä yhden miespolven aikana. Ennen ihminen oli osa luontoa, mutta nyt ihmisestä oli tullut luonnon herra, kasvoton markkinavoima, jonka edessä oli oltava nöyrä.
Esiin nousi suomalaisen miehen pärjäämisen pakko, työhulluus. Työstä tuli pakko, sitä tehtiin pärjäämisen eikä siis enää luonnon ehdoilla. 1950-luvulla kyläämme tuli palkkatyö voimalaitostyömaalla, jolloin mies menetti vapauttaan ja riippumattomuuttaan. Luonto työnantajana oli aivan eri asia kuin Kemijoki Oy. Maa- ja metsätaloudessa työtapa oli vielä luonnon rytmin mukaista ja toisaalta ihmisen luonnon mukaista. Palkkatyö muutti työn kurinalaiseksi vuorotyöksi. Työstä tuli väline jaavan tai auton hankkimiseksi. Ero työn ja vapaa-ajan välillä kasvoi. Kollektiiviset osuuskunnat katosivat kylältä.
Puimaosuuskunta, sonniosuuskunta ja lohipato-osuuskunta kuivuivat tarpeettomina kasaan. Siemennyksen hoiti kravattisonni, jos sitä siemennettävää kylällä enää edes oli. 1970-luvun alussa Lapin läänin poikien ammattitoiveissa maanviljelijän ammatti oli 18. sijalla, kun se koko maassa oli kolmannella sijalla. Toisin sanoen mitä lähempää luontoa on lähdetty sitä kauemmaksi siitä on haluttu päästä.
Peräpohjalaisen talollisen 1940-luvun ja 1950-luvun kosketus sivistykseen, yhteiskunnalliseen kehitykseen ei ollut välttämättä kovin myönteinen kokemus. Sivistys ajoi mustalla autolla ja ammatiltaan hän  oli tuomari tai sitten joku muu jokiyhtiön herra, joka tiesi hyvin peräpohjalaisen miehen heikot kohdat. Peräpohjalaisen miehen loukattua itsetuntoa voideltiin usein viinalla. Täytyy sanoa, että homma hoidettiin erittäin taitavasti, sillä jokivarren mies vaikeni esimerkiksi kalakorvausasioissa kolmeksi vuosikymmeneksi. Kemijoen rakentamisessa suurin insinööri oli sielun insinööri, joka pystyi ja kykeni patoamaan jokivarren miehen elämänvirran.
1950-luvulla kodissamme oli puhumattomuutta. Isästäni oli tullut mykkä. Keskuudessamme asui käsittelemätöntä, loukattua tunnetta, joka piti purkaa ankaraan työntekoon ja juopotteluun luppoaikoina. Sodan kokeneet miehet puristivat aina jotakin käsissään. Sylissä piti olla kättä pidempää. Sodassa se oli ase, sodan jälkeen kanki, talikka, kirves, tukkikoukku tai viinapullo. Miehet eivät pystyneet enää löysäämään tunne-elämän tasolla. Käytännössä se merkitsi sitä, että esteettiset arvot heidän elämässään menettivät merkityksensä. Kaikesta tuli arkisen harmaata. 1920-luvulla presidentti Relander oli ylistänyt vielä Jaatilan kylän kaunista vuosisatojen saatossa omaan muotoonsa hioutunutta maisemaa. Nyt joesta oli tullut vangittu virta ja pato kasvoi myös jokivartisten sydämiin.
Masentuneisuus, tunne-elämän järkytykset sekä vuosisataisten perinteiden katkeaminen jokivarressa näkyvät tulevaisuudessa vielä muutaman vuosikymmenen ajan, sillä maaseudun luonnonympäristössä eläneen miehen tunnusmerkistön nouseminen kiveksistä urbaanin kaupunkilaismiehen päähän ei tapahdu hetkessä.

Synnyin raiskattuun maisemaan ja miehen mallinani oli insinöörin raiskaama jokivarren miehen sielu, jonka henkinen tasapaino oli järkkynyt. Isäni jäi minulle lapsuudessani etäiseksi, sulkeutuneeksi omien ongelmiensa kanssa kamppailevaksi mieheksi, joka ei enää tiennyt millaiseen yhteiskuntaan minut olisi pitänyt kasvattaa. Imin itseeni mallin, jonka mukaan mies on etäinen työnarkomaani, joka saa hetken vapautuksen elämisen tuskastaan ainoastaan ollessaan humalassa muiden miesten seurassa yhteisellä valheellisella matkalla, jolla kukaan ei kuuntele minuuttaan, saatikka sitten muita. Kulttuurin painopiste muutti lohijoelta baarin kulmalle, jossa kadotetut sielut etsivät toisiansa halakaulassa.
Toisaalta holtittomassa ryyppäämisessäkin oli oma mielensä. Taustalla oli pyrkimys löytää ja ylläpitää itsetuntoa juopottelun avulla. Kysymys ei ollut epäonnistumisesta, vaan raju ryyppääminen oli joka suhteessa kallis hinta menetetystä identiteetistä. Tukka kasvoi 1960-luvun lopulla vapaan villin miehen mittoihin, jolloin mies oli vapaa ollessaan viinanhimonsa orja. Nykyäänhän sitä identiteettiä myydään baareissa jo litran pulloissa. Identiteetiksi muodostui pyrkimys orientoitua miehekkäällä tavalla sosiaaliseen todellisuuteen, jolloin miestä määritti viinanjuonti ja siihen liittyvä vastuuttomuus perheestä - jos perhettä oli - sekä toisaalta vapauden kaipuu, riippumattomuus. Vapaus oli vastuuttomuutta, jolloin esimerkiksi tuurijuoppous oli tapa jäsentää sosiaalisen ja sisäisen todellisuuden välistä ristiriitaa. Baareista muodostui nykyajan impivaaroja, vaikka ei siellä tainnut kovin paljoa impejä olla. Humalasta muodostui matka impivaaralaiseen, villiin vapauteen ja toisaalta yhteisöllisyyden kokemiseen.

Lestadiolaisuus oli tullut Kemijokivarteen 1800-luvun loppupuolella. Lestadiolaisuus muodosti suojamuurin väestön itsearvostukselle kulttuurin muutoksen aiheuttamia paineita vastaan. Ei liene sattuma, että lestadiolaisuus nousi kukoistukseen kylässämme vuosisadan alussa rautatien valmistumisen myötä. Suhde uskontoon oli suhdetta henkisyyteen, hengellisyyteen, elämää suurempiin voimiin, jota myös luonto  edusti.
Isoisäni oli uskonnollinen mies, joka oli mukana yhdessä vaimonsa Liinun kanssa järjestämässä seuroja kotikyläämme. Luppoaikoina seurat saattoivat kestää useita päiviä. Merkittävää on, että isoisäni oli kylän nokkamiehiä ja samalla hän oli uskovainen, menettämättä silti kasvojaan yhteisön silmissä. Hengellisyys kuului vielä tuolloin miehelle siinä missä  naisellekin. Herääkin kysymys, missä se miehisyys sitten oli ja mitkä olivat miehisyyden tunnusmerkit? Luulen, että miehisyys oli tuolloin työssä ja siinä että pirtti oli täynnä lapsia. Se oli isänä olemista ja vastuun kantamista siitä, että lapsille riitti ruokaa. Miehisyyden tunnusmerkkejä olivat puukko, pelto ja pullo.
Äitini oli hengellinen, tasapainoinen ja voimakas ihminen. Hän oli lähtenyt kolmekymmentäluvulla, parikymppisenä nuorikkona Sodankylästä kohti etelää, päätyen myymäläapulaiseksi Jaatilaan. Äidin äiti oli omaa sukuaan Pyhäjärvi, Sodankylän Pyhäjärveltä kuuluisaa porosukua, joten juureni ovat aika tiukasti tämän maakunnan kamarassa. Joskus olen sanonutkin, että kumman suulla puhuisin: lohen vai poronko lauluja laulaisin.
Kuljin lapsena äitini mukana paljon kirkossa ja meillä pidettiin seuroja myös kotona. Äitini istutti minuun vuosituhansia vanhan omantunnon äänen, jota sittemmin yritin kaikin keinoin tukahduttaa, se kun ei sopinut miesten maailmaan. Nuorten miesten maailmassa piti olla kova kaveri, täysi mies ainakin töiden suhteen jo toisella kymmenellä. Uskonnollisuus, hengellisyys ei sopinut sodankäyneille miehille, eikä se sopinut meillekään sodan käyneen sukupolven miesten pojille. Herkkyys, hengellisyys ja pehmeys olivat naisellisia ominaisuuksia, akkojen touhua ja jos mies pehmoksi ryhtyi niin hän menetti kasvonsa.
Kävin muutaman vuoden kansakoulua, jonka jälkeen pääsin oppikouluun. Elettiin kuusikymmentäluvun alkuvuosia. Minusta piti tulla herra, mutta minä häpesin koulunkäyntiä, koska lapsuudessani olin saanut herroista varsin kielteisen kuvan.
Toisaalta halusin olla lojaali taustani kulttuurille, halusin olla jokivartisten puolella, joten kävin ylioppilaaksi pitkin hampain. Oppikoulun tulo meidänkin naapurikyläämme merkitsi kylässämme suurta koulutuksellista isojakoa, joka jakoi myös perheenjäsenet kahteen kastiin. Kun vanhemmat lapset oli uhrattu palkkatyön alttarille, nuoremmat pantiin oppikouluun, ja tämä jako oli omiaan tuomaan jännitteitä myös perheiden sisälle. Jotkut kaverini itkivät sitä etteivät päässeet oppikouluun, minä itkin sitä että pääsin. Lukioaikana velipoikani oli jo Imatran Voimassa töissä. Hän oli vapaa ja itsellinen mies. Minä olin kotona, tein kodin töitä, elin autoritäärisen isän vallan alla ja kärsin. Elin ristikkäisten paineiden alaisena, elämisen hallinnan menettäneenä. Elin suurta yhteiskunnan murrosta, enkä tietenkään pystynyt hahmottamaan mielessäni sitä mistä oli kysymys. Vähitellen minusta tuli sulkeutunut, pelokas, arka, puhumaton, syrjäänvetäytyvä, intialaista filosofiaa lueskeleva nuorukainen. Humalassa olin kylläkin aivan toinen persoona. Esitin miestä siinä missä muutkin, joskaan muut eivät aina tahtoneet ymmärtää puheitani.
Muistan kun kerrankin nuorina miehinä menimme tansseihin Rovaniemelle. Olin tietenkin ottanut kiljua vapautuakseni peloistani, mutta siitäkin huolimatta minun oli vaikeata lähestyä tyttöjä. Tytöt seisoivat Valsalla rivissä, paino toisella lonkalla, naama puuteroituna, purkkaa jauhaen, katseessa etäistä kylmyyttä, amerikkalaisittain. Mitäpä sitä kiljua juonut maalaispoika olisi osannut tällaiselle maailmannaiselle sanoa. Kylällämme kuulemma eräs mies aloitti keskustelun aina sanomalla, että kyllä se miehinen mies hakkaa aika palijon päiväsä halakoja. Hän on vieläkin poikamies. Miehisyyden tunnusmerkit olivat muuttuneet. Kirves oli vaihtunut Jaava-merkkiseen moottoripyörään ja vaaleaan, väljään pukuun. Puhua piti osata jostakin muustakin kuin halon hakkuusta. Miehisyyden tunnusmerkeiksi tulivat pullo, pillu ja pirssi.
1940-luvun lopun turvallinen kyläyhteisö, lohenkalastukseen perustuva kulttuuri muuttui kymmenessä vuodessa lähtemisen kulttuuriksi, jolloin miehisyyden tunnusmerkiksi nousi Ruotsissa tehtaalla hankittu Volvo, jota käytiin kerran kesässä näyttämässä kotikylässä.
Minä jäin oppikoulun vangiksi. Kerran minun piti puhua koulun vanhempainillassa kodin ja koulun yhteistyöstä. En saanut sanaa suustani, koska tunsin, että koti ja koulu olivat niin kaukana toisistaan. Jotenkin häpesin maalaisuuttani. Niinpä sitten minäkin lähdin Ruotsiin seitsemänkymmentäluvun alussa. En lähtenyt tehtaalle, eikä minulla ollut kinthaita matkassa. Menin Uumajan yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Vuosi tätä opinahjoa riitti minulle. Muutin takaisin Suomeen, koska ruotsalainen yhteiskunta tuntui minusta liian sokeriselta, opiskelijatkin joivat bileissään vain viiniä, eivätkä näyttäneet humaltuvan ollenkaan. Tulin siis takaisin kotikylääni, menin rakennukselle töihin ja ostin pullon koskenkorvaa aina perjantaisin. Vuoden kuluessa huomasin, että kotikyläni oli tyhjentynyt ikäluokastani, olivat lähteneet maailmalle. Olin yksinäinen, en kuulunut enää mihinkään yhteisöön.
Muutin Turkuun ja ryhdyin opiskelemaan kirjallisuutta ja filosofiaa, aineita jotka eivät valmistaneet mihinkään ammattiin. Yritin ikään kuin itseltäni salaa herraksi. Opiskeluaikanani halusin säilyttää kosketuksen tosiolevaan, joten lähestyin akateemisuutta järjestöelämän kautta. Ensimmäisen kirja, jonka Turussa luin oli marxilais-leniniläisen filosofian perusteet. Seisoin useasti tehtaan portilla aamulla kello seitsemän haistelemassa työläisiä, jakamassa lehteä ja todistamassa itselleni, että en ole pettänyt kulttuuritaustaani, vaikka olenkin herrojen koulussa. Ajattelin, että estetiikkaa voi tarkastella myös työväenluokan kannalta, vaikka kirjallisuuden lehtori olikin asiasta täysin toista mieltä. Valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi ja päteväksi esimerkiksi kulttuurisihteerin virkaan, joita hainkin joskus 1980-luvun alussa Rovaniemen ympäristöstä, mutta minua ei koskaan valittu mihinkään, koska itselliset, talolliset poliitikot täällä Lapissa ajattelivat että olin myynyt maani, mennyt kaupunkilaisten palkkatyöläisten puolelle, että ikään kuin olisin tuhonnut vuosituhansia vanhan kulttuuritaustani muutamassa vuodessa. Ne ikäluokastani, jotka tänne jäivät selviytyivät, kuka mitenkin. Minun oli haettava uusia väyliä itsetuntoni ja identiteettini paikkaamiseksi. Yleensä sanotaan, että opiskelin itselleni ammatin. Minä opiskelin itseltäni ammatin, olemalla opiskeluaikanani kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Ajauduin vapaaksi toimittajaksi ja myöhemmin osa-aikaiseksi kirjailijaksi pohtimaan lähimenneisyyttäni, elämisen malliani.
Turussa luin joskus 1980-luvun alussa Helsingin Sanomia, jossa oli isästäni kokosivun juttu. Kuvassa isäni seisoi valtioneuvoston juhlasalissa salkku kädessään. Hän oli karvalakkilähetystön mukana peräämässä valtiolta kalakorvauksia, jotka olivat muutaman vuosikymmen myöhässä. Myöhemmin kysyin isältäni, että mitä siinä salkussa oikein oli. Isäni vastasi; konjakkipullo. Hän oli yrittänyt tarjota herroille ryyppyä, mutta herrat olivat kieltäytyneet työkiireidensä vuoksi. Isäni yritti käyttää asioidensa hoitamiseksi samoja voiteita, joita herrat käyttivät Lapissa 1940-luvun lopulla. Isäni yritti juottaa herroille heidän omat myrkkynsä. Nykyisinhän tällainen voitelu ei ole enää sallittua, kahvikuppikin on liikaa.
Elin siis miehen elämää, joka ei ollut minun elämääni, vaan miehisen roolin vetämistä, roolin johon en ollut sisäisesti lainkaan tyytyväinen. Kuvittelin olevani vahva kaikkivoipainen mies, joka menee läpi vaikka harmaan kiven. Vedinkin miehen roolini loppuun asti, näyttelin yli, riisuin roolipukuni ja ryhdyn miettimään mistä oikein on kysymys, kuka on kirjoittanut käsikirjoituksen tähän minun elämäni rooliin.
Jäljelle on jäänyt arka ja pelokas poika, jonka oli aloitettava elämänsä rakentaminen aivan alusta lähes keski-ikäisenä miehenä. Oman minänsä riisuminen ei tapahdu hetkessä. Vanhasta miehen mallista, narsistisesta persoonallisuudesta luopuminen, joka oli kasvatettu heikon itsetunnon suojelemiseksi, vie oman aikansa, jonka kuluessa on tehtävä raskas surutyö. Sisältäni on löytynyt paljon ahdistusta ja pelkoa, kipeitä tunteita, jotka eivät välttämättä ole olleet minun tunteitani, vaan sodan ja voimalaitosrakentamisen kokeneen peräpohjalaisen miehen tunteita. Lähihistorian haltuunottaminen tunne-elämän tasolla ei tapahdu hetkessä eikä kivuitta. Voin sanoa, että kaikki se tuska, jota olen kokenut kulttuuritaustani johdosta, on kannattanut kestää. Ajattelen, että mieheksi kasvaminen on esi-isien luontosuhteen ymmärtämistä, ihmisen pienuuden tajuamista maailmankaikkeudessa, omien rajojen etsimistä ja oman rajallisuutensa myöntämistä. Miehisyys on pienemmäksi tulemista ja vastuun kantamista omista tunteista.

" Haava on auki iholla, veretön haava. Veretön ajaton maa. Haava on auki ajassa, veretön haava. Veretön, veren tulla."  ï

"Sitaatit" Olli Tiuraniemen romaanista Mustan joen syke. Pohjoinen 1996.
 
 
 

JAATILAN KYLÄ