Äidin ensimmäisestä aivoinfarktista tulee kymmenen vuotta. Muistan päivänkin, synnytin silloin neljännen poikani. Äiti oli silloin vasta 64-vuotias. Hänet diagnosoitiin masentuneeksi. Kuljin hoitokokouksissa kahden viikon ikäinen rintalapsi mukana. Äiti laitettiin pakkohoitoon ja pumpattiin rauhoittavia täyteen. Kuunneltuani yhdeksän kuukautta lääkäreiden ja hoitajien vakuutteluja karjuin: "Ei enää rauhoittavia. Nyt tutkitte äidin perusteellisesti."
Pää rönkättiin Kemissä. Kolme aivoinfarktia. Äidin silmät muuttuivat surullisiksi pakkohoidon aikana. Hän lopetti puhumisen. Piti piilottaa veitset ja vyöt.
Suutelen häntä, onko tämä viimeinen kerta? Laulan Tiedän paikan armahan. Äidin poskelle valuu kyynel.
Olen joutunut mahdottoman ratkaisun eteen. Minun pitää päättää elvytetäänkö äitiä, jos sellainen tilanne tulee. Elvytetäänkö minun äitiä, joka teki kaikkensa minulle kun olin pieni;  hammas-tapletit, kamferttitipat, venäjänsalvat, illotiinit, täystuhot, lämminvesipullot? Mikä on tämä maailma?

Lapsuuteni kodissa on puinen vihreä lääkekaappi. Oviin on maalattu rentukoita ja sen alaosassa oli naulakko pyyheliinoille. Naulakon peitoksi äiti kirjaili valkopohjaisen liinan. Sellaisen joka oli ennen vanhaan joka kodissa. Naulakossa roikkui raikkaalta tuoksuvia hantuukeja äidin nimikirjaimin varustettuina.  Sellainen oli ennen tapana. Myös äitini esiliinat roikkuivat naulakossa. Nyt siinä roikkuu äidin ruokaliina.
Kohta siihen naulakkoon saa ripustaa isän ruokaliinan.
Vieläkin aina mennessäni lapsuuskotiin, kiikun keittiön jakkaralla ja haen salaisuuksia vihreästä lääkekaapista.
Äiti hyräili keittiössä. Hummani hei, hummani hei, huputiti hummaniheii...  hän oli iloinen, ei ollut kipuja yöllä. Tiedän että minua rakastetaan, vaikka hyvin harvoin vanhemmilla oli aikaa ottaa syliin.
Lääkekaapin liukuovien takana pidettiin piilossa naisten ja miesten asioita. Aikuisten.
Hammastablettipurkki oli minulle tarkoitettu. Äitini antoi kourallisen valkoisia tabletteja aamuin ja illoin. Sanoi että ne tekevät rautahampaat. Ei niistä tapleteista hyötyä ollut. Äidin hoiva kuitenkin tuntui hyvältä.
Lääkekaapissa oli illotiinipullo ja kamferttitipat. Äiti laittoi kamferttia minun kipeään hampaaseen. Ja naapurin Elmiinalle annettiin kamferttitippoja sokeripalassa kun hänellä leikkasi rintoja.
Illotiinia ei kuulema saanut juoda. En ymmärtänyt miksi kylällä eräs Emppu ryyppäsi illotiinia pullosta. Kerran tiputin kuumemittarin lattialle. Tuli hoppu laasemaan lattia. Pieniä palloja virtasi pitkin keittiötä. Pyydystin niitä rikkalapioon. Kaksi palloa muuttui yhdeksi jos ne laittoi vierekkäin. Pikkuhiljaa ne katosivat parrenrakoon. Makasin keittiön pöydän alla ja firrauttelin niitä.
Äiti sanoi että kuolen jos kosken siihen. En voinut olla koskematta. Aloin odottamaan miltä tuntuu kun kuolee. Ei minusta miltään.

Äidin hengitys on pintapuolista. Keskustelen hänen kanssaan silmillä. Monet luulevat että äiti ei ymmärrä mitään eikä osaa edes puhua.
Isä töpsöttää tupakille jalassa pörröiset ruskearuutulliset aamutohvelit ja päässä hieman kallellaan oleva hailistunut tweed-lippalakki. Ja pörsi napillisessa takataskussa. Isälle oli vaikeaa viedä äiti vanhainkotiin. Väsyi hoitamiseen, kun äiti teki kaikki alleen. - Isä oota, tulen näyttähmään tupakkihuohneen. Isä ei koskaan viivy kauoa äidin huoneessa. Ei pysty.

Ensimmäinen kerran huomasin, että isällä ei ole kaikki kunnossa, kun olimme lomamatkalla Etelä-Ruotsissa. Isä nosti metelin vähän ennen Göteborgia. Menemme väärään suuntaan! Ja yksi silta on väärässä paikassa. Emme heti tajunneet asian laitaa ja jouduimme ilmiriitaan. Isä haukkui vävypojan ja mieheni haukkui appiukon. Lapset huusivat. Trollhättanissa veljen talon pihalle isä alkoi väittämään, että talo ei ole Reiman talo.
Kerran isää ei kuulunut takaisin tupakkihuoneesta. Isän jäljet harhailivat vanhainkodin ympärillä. Hän ei löytänyt ovea. Alzheimer oli hyökännyt isän päähän.
Pienenä isä antoi minulle koskenkorvaa kurkkukipuun. Jos minulla oli vähänkin kuumetta isä hoiti minua sänkyyn. Ylös ei saanut nousta kun vasta yhden kuumeettoman päivän jälkeen. Isä otti joka aamu yhden korkillisen koskenkorvaa. Hän ei tarvinnut 77-vuotiaana vielä mitään lääkkeitä. Poltti tupakkia ketjussa. Laittoi leivän päälle sentin kerroksen voita eikä suostunut niitä helvetin kissanrasvoja syömään, sillä niillä menee näkö. Puuron ja viilin päälle sentti sokeria. Eikä pottuihin mitään saatanan rehuja.
Isä jouduttiin viemään vanhainkotiin. Väkisin. Tunnin päästä isä karkasi. Pui nyrkkiä kirkonkylällä hoitajalle ja huusi, että on hän ennenkin saanut taksin soittaa, on sodat käynyt ja itse oman talon rakentanut,  miksi ei saa kotonaan asua. Edellisenä yönä oli nähnyt lehmiä porraspäässä ja yrittänyt vintiltä lypsykonetta hakea.
Mutta sen isä muistaa kuka hänet vei pois kotoa. Aina. Isä tumppaa tupakin tuhkakuppiin.

Viime kesänä hoidin isää viisi viikkoa yötä päivää. Isällä on päivä yöllä ja yö päivällä. Vessa oli jääkaapissa ja tekohampaat hän pesi vessanpöntössä.
Hän keräili kuivia syttöjä taskuihin ja sytytti pesän. Pesä oli keittiön astiakaapissa tai navetan höyläpenkillä. Isä pisti tupakan suuhun väärin päin ja kädessä roihusi malboroaski. Isä mullisteli eikä syönyt kaurapuuroa koska häiritsin hänen tupakkarauhaansa. Hän käveli tielle päin eikä pysähtynyt vaikka karjuin. Juuri kun sain hartioista kiinni, rekka sujahti ohi.
Painin isän kanssa useasti. Hetken päästä isä kysyi jaksanko vielä hoitaa.
Saunanlauteilla hän pesee hiuksiaan ja kaataa kaljapullon sisällön päähän. Lapset ja isä nauravat.
Raakkaan isältä parran, kampaan tukan, pesen hampaat ja taputtelen menneniä poskille. Hän keijaa keinutuolissa ja raaputtaa ässäarpaa väärältä puolelta. Katselee ikkunasta pellolle ja näkee siellä leikkuupuimureita.
Isä kysyy, olenko hänen vaimonsa. Mennäänkö naimisiin?
Peittelen hänet, annan hyvän yön suukon ja suljen oven. On ylellistä hörppiä kahvia ja katsella televisiota. Mutustan suklaata, jossain kolahti. Vintillä on hiiriä, ajattelen ja jatkan lukemista. Kuvittelen varmaan sillä taas kuuluu rapinaa. Pitää hommata killerö.
Isä ulisee kamarissa. Ryntään sinne. Hän on vetänyt kolmet teryleenit jalkaan, kalsarit on tungettu käsiin, peti hajoitettu lattialle, tuhkaluukku revitty auki ja nokikokkareita joka puolella.
Hän vapisee nurkassa naama noessa ja puristaa nahkapörsiään kourassa.
Nyt ne taas tulivat. Tuolta luukusta. Osoittaa mustana ammottavaa tuhkaluukkua.
Ne meinaa tappaa ja varastaa minun rahat. Tapan kaikki rosvot.

Kokeilen äidin rintaa, kuuntelen hengitystä. Äiti ei paina enää kolmeakymmentä kiloa. Käännän hänet toiselle kyljelle. Hän sulkee silmänsä.
Äiti ilostui aina kun viisivuotias tyttäreni kiepsahti hänen kaulalle. Silitti poskea ja sanoi minun mummi. Tyttö lauloi aina mummille pimpelipompeli-laulun.
Vaikka äidillä onkin silmät kiinni tiedän että hän kuuntelee. Kerron hänelle että Roosa-Maria leikkii niillä hänen tekemillä nalleilla, nukeilla, kissoilla, koirilla, apinoilla, jäniksillä, hiirillä, niillä kaikilla joita  hän on tehnyt pojilleni kun he olivat pieniä. Kerron kuinka Roosa-Maria liihottaa saunapolulla hänen tekemä saunatakki yllä. Se takki jonka hän teki esikoiselleen, Jarille, kaksikymmentäkolme vuotta sitten. Ja yhdeksän vuotias Markus menee kuin patman ympäri pihaa hänen tekemä sininen saunatakkia niskassaan, se jonka hän teki Juhalle kaksikymmentä vuotta sitten.
 
Kaksi, ei, kohta kolmekymmentä vuotta sitten, äiti isä sisko veljet, sen ajan ideologia ja hippikulttuuri. Niillä eväillä siipiäni kokeilin. Minun siivet olivat kaksitoistasenttiset kiilapohjakorkokengät. Oikein Suomenlipun väriset. Ja äidin ompelemat punaiset jerseyhousut. Niin leveät lahkeet kuin kaksilevyisestä kirkonkylän Ullankaupan kankaasta tuli. Milloin halusin taiteilijantakin vohvelikankaasta, sellaisesta mikä ei ryppyynny, mutta missä oli ryppyjä, tai farkkupuvun johon hakattiin vasaralla tähtiä. Olin kuin Elvis Presley, minun takissa vain ei ollut hapsuja. Olin kuin pihapiirin pääskynen.
Ammattikoulussa kemian tunnilla minulla tuli yhtäkkinen pahoinvointi jota kesti kevättalvelle asti. Ei kukaan puhunut tai sanonut miltä se siemensyöksy näytti, miten olisin voinut varoa.
En oikein tajunnut edes sanaa lapsi. Lapsi minussa. Tuli mieleen keskikoulun terveysoppitunti. Siellä puhuttiin lapsen tekemisestä, mutta en oikein ymmärtänyt ja opettaja mumisi jotain punaisena ja pojat kähisi pulpeteissa. Ei silloin voinut kysyä mitään.
Istuin saunan alalauteilla. Äiti ja iso- sisko, Aini, keskustelivat ylälauteilla minun naiseksi tulemisesta. Tulivat siihen tulokseen että minulle ei vielä sovi tampaksit, vaan alan käyttämään siteitä.
Mietin enkö ole vielä kokonainen nainen. Minusta ajatus siteistä ei tuntunut hyvältä. Minusta tampaksit kuulostivat paljon hienommilta ja naisellisemmilta. Minusta ei tuntunut yhtään naisellisemmalta kuin edellisenä päivänä, kun en vielä ollut oikeasti nainen. Nyt oli hankalampaa. Piti ravata alati ulkovessassa eikä voinut lähteä uimaan. Täytyi yrittää olla nainen, vaikka halusin  poikien kanssa sammakkolammelle. Mutta oikea nainen ei tietysti enää pyydä sammakonpoikasia, eikä ota sammakonkutua käteen.
Siihen loppui lapsuus. Punainen merkkivalo.
Mikään ei ole enää johdonmukaista kun tulee naiseksi. Kaikki ei ole niin kuin on opetettu lapsena. Sillä jos kuukautisia ei tule, on se merkki siitä että tulee lapsi. Palaa vihreä valo. Todella monimutkaista. Kun olin itse pieni eikä ollut kuukautisia olin lapsi.
Äidin sukupuolivalistus minulle oli käsky pitää poikaneula taskussa.
Sain viimein itkun seasta kerrottua että odotan lasta. Olin valmistautunut haukkumisiin, karjumisiin ja kaikkeen mitä päässäni paisui niinä miettimispäivinä kun en uskaltanut kertoa. Äitini ei ollut koskaan huutanut minulla, mutta arvelin että nyt huutaa. Ehkä äitini olisi pitänyt huutaa. Lyödä. Ehkä. Äiti katsoi suoraan silmiin. Kysyi Rakastatko Sitä Miestä.

Isä tupruttaa tupakkahuoneessa kolmatta Marlboroa. Katsoo minua suoraan silmiin. Mikset ota minua mukhaan? Isä en mie voi, meilä on niin ahasta, et sie jaksais olla meän metelissä. Meilä on seittemänkymmentä varvasta ruokapöydän alla ja vain yksi tienaa, kyllä sie tiät isä. Niin, niin mutta vie minut kotia Ojalanpäähän.
Mies rullatuolissa tulee tupakkihuoneeseen. Ähisee. Hamuaa isän tupakkaa. Isä pistää askin taskuun. En mie ny voi antaa, on niin vähän... Isä viittelöi minulle että lähdetään pois. Nyökkii kuten ennen vanhaan. Ennenvanhaan... nyt... entä huomenna... äiti... isä? Kävelemme isän kanssa sairaalan pitkää käytävää pitkin. Valkotakkisen hoitajan askeleet kaikuu käytävällä.
Mietin miten äiti jaksaa vielä elää. Mietin olisiko äidille helpotus kuolla. En kestä ajatusta etten näkisi äitiä enää... entä äiti... onko tämä ihmisarvoista elämää... entä isä? Isälle joudutaan kohta laittamaan vaipat. Isä repii ne heti pois ja käskee heittää helvettiin.

Kaikista ikävintä on että vanhempiani käytetään niin vähän ulkona. Isää jonkun verran. Äitiä ei juuri ollenkaan. Äiti joutuu monesti makaamaan ulosteissa.
Kerran olin viipynyt tyttäreni kanssa äidin huoneessa toista tuntia. Jo tullessamme kasvoihin oli iskenyt ulosteen haju. Luulin että äiti oli juuri kuivitettu, tuuletin huonetta ja tarkastin ettei vessaan ollut unohtunut vaippaa.
Äidin silmät puhuivat. Kurkkasin peiton alle. Vaatteet ja sänky märkänä. Ryntäsin ulos oksentamaan. Tyttäreni jäi vain syöttämään mummille banaania. Menin etsimään hoitajan kahvihuoneesta, hän kurkkasi äitini peiton alle ja sanoi että eihän kaikki ole vielä edes tullut.

Äidin syöttäminen pelottaa. Jokaisen lusikallisen jälkeen hän meinaa tukehtua. Veden juottaminen pelottaa myös. En pysty syöttämään äitiä kuten hoitajat. En pysty puristamaan äitiä leuasta. En pysty.

Hyvästelen äidin suudelmin. Äiti tarraa käteeni. Äidin ainoa toive oli ettei joutuisi koskaan toisten hoidettavaksi. - Äiti antheeksi ko käyn liian vähän... on huono omatunto.
Äiti kuiskaa. Antheeksi.