Tupakointi merkityssisältönä kirjallisuudessa

Mika Hallila: Savumerkkejä. Tupakointi suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulta 2000-luvulle. SKS 2019.



Suomalainen kirjallisuus haisee tupakalle. Sen todistaa FT, dosentti Mika Hallila mainiossa teoksessaan Savumerkkejä. Hän on perehtynyt tupakointiin suomalaisessa kirjallisuudessa alkaen 1800-luvun kansanperinteestä ja J. L. Runebergin runoudesta aina uusimpaan 2010-luvun kirjallisuuteen.

Aluksi Hallila selvitettelee tupakan semiotiikkaa. Tupakka on osa arkista merkkijärjestelmää ja sosiaalista todellisuutta. Kirjallisuudessa tupakka ja tupakointi ovat monitulkintaisia merkkejä, joita lukija tulkitsee oman viitekehyksensä läpi. Ajallisesti kirjallisuudessa tupakan merkitys on muuntunut positiivisesta kielteiseksi, sillä sen merkitys nähdään aikamme sairautena, joka edustaa kuolemaa. Siten tupakka on elämän päätöksen kuva entistä selkeämmin. Näin vaikkapa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanissa: “Tupakoivat ihmiset ovat epäonnistuneita.”

1900-luvun alkupuolen kirjallisuudessa näkyvät selkeästi tupakoinnissa sosiaaliset erot. Herrasväki polttaa sikareita ja alemmat kansankerrokset piippua. Naisten tupakointia kuvataan miehiä huomattavasti vähemmän. Kainuussa ja Koillismaalla piipunpoltto kuului vanhempien naisten tapoihin. Tästä esimerkkinä Ilmari Kiannon Ryysrannan Joosepin Karihtaniemen Amanta ja Kalle Päätalon kuvaus Riitu-äidistään Iijoki-sarjassa.

Piipunpolttajista yhtenä esimerkkinä Hallilalla on Veikko Huovisen Rauhanpiipusta (1956) filosofi Petro Pacpipo: “On jo kerrottu, että hänen päässään oli punainen myssy ja suussa riippui tuikeasti savua tuprutteleva piippu.” Huovinen kääntää Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden piipukuvaukset nurinniskoin. Pacpipon rauhanpiipun tupakka ei ole sen enempi hyvää tai laadukasta. Runebergilla tupakka edustaa yhteyden merkkiä, kun taas Huovisella se erottaa.

Kirjallisuus heijastaa aina syvällisellä tavalla elämän monimuotoisuutta. Hallila osoittaa, kuinka kirjallisuus on kerännyt ja varastoinut kulttuuriseen muistiinsa tupakointia kuvaavia asioita. Suomalainen kirjallisuus on kuvannut tupakkaa ja tupakointia hyvin tavallisena, arkisena ja myönteisenä asiana. Ehkä vasta parin–kolmen viime vuosikymmenen aikana tupakointiin kirjallisuudessa on liitetty kielteinen merkitys. Hallila sanoo, että “kirjallisuuden tupakoinnin esityksillä on monipuolisia ja monimutkaisia tulkinnallisia tehtäviä ja merkityksiä, joita ei voi korvata minkään muun aineen kuvauksella.”

Kirjallisuudessa on tupakoinnilla yhteys yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin asemiin sekä arvoihin, mutta myös sukupuoleen. Varhaisemmassa kirjallisuudessa korostuu tupakoinnin miehisyys, jopa patriarkaalisuus. 1930-luvulle tultaessa myös naiset tupakoivat kirjallisuudessa laajemmin, ja oikeastaan vasta 1980-luvulla feministinen minäkerronta tuo tupakan naisen suuhun.

Hallilan teos on aiheen perustutkimusta ja hyvä sellaisenaan. Toki mukaan olisi mahtunut runsaasti kirjailijoita, joilla olisi ollut paljon annettavaa. Esimerkkinä vaikkapa Pentti Haanpää ja Kalle Päätalo. Mutta mielenkiintoisella tavalla niin semioottisesti kuin nautinta-aineena Hallilla kirjallisuuden tupakkaa kuvaa.

Kommentit