Verevää fantasiaa rautakauden maailmasta

Katja Törmänen: Maan tytär. Like 2020.

Katja Törmäsen Maan tytär on itsenäinen jatko-osa kaksi vuotta sitten julkaistulle Karhun morsian –romaanille, joka voitti Like-kustannuksen ja Tähtivaeltaja-lehden järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. Voitto ei suinkaan tullut ansiotta, sen verran verevästi Törmänen kuvaa rautakautisen Pohjolan elämää.

Edellisen osan tapaan Maan tyttärissä seurataan kahden nuoren naisen Aslaugin ja Freydisin elämää. Molemmat naiset ovat lähteneet pois kotikylistään ja asettuneet muukalaisina asumaan vieraille seuduille, Aslaug Vehrytsaarelle ja Freydis kauas sisämaahan, Laaksokylään.

On jo selvinnyt, että naiset ovat siskoksia ja heille on yhteistä myös kyky parantaa ja nähdä ajan ja paikan tuolle puolen, tulevaan tai menneeseen. Näkijän taitojensa ansiosta siskoksilla on yhteys toisiinsa, vaikka he eivät koskaan ole yhdessä eläneetkään eivätkä varsinaisesti tunne toisiaan.

Sekä Aslaugin että Freydisin tarinoihin punoutuu loputtomasti uhkaa ja vaikeuksia. Aslaug odottaa lasta, joka jo vatsassa osoittaa yliluonnollisia kiivauden ja pahuuden merkkejä. Onko lapsessa Karhunnahkaisten verta, vai miten demonisuus on selitettävissä? Voiko Aslaugin näkemä karmea ennustus toteutua?

Freydis puolestaan saa vihiä siitä, että erityisen sotaisiksi tiedetyt tuhkaluotolaiset suunnittelevat hyökkäystä Laaksokylään. Päällikköä pitäisi varoittaa, mutta uskooko nälkiintyneenä kaukaisesta luolasta löydettyä Freydisia kukaan? Entä osaavatko aina rauhanomaisesti eläneet laaksokyläläiset puolustautua miekoin ja keihäin hyökkääviä vastaan?

Jo Karhun morsian esitteli naisten neuvokkuutta ja voimaa miehelle alisteisissa olosuhteissa. Maan tyttäret kehittelee teemaa komeasti eteenpäin. Naisillekin avautuu mahdollisuuksia ottaa elämä omiin käsiinsä ja hyödyntää voimiaan sekä omaksi että yhteisön hyväksi. Ja kuten kirjan nimikin vihjaa, nyt päästään kosketuksiin jopa naispuolisen jumaluuden kanssa.

Edellisessä osassa itseäni hiukan rasittanut rituaalien, uskomusten ja loitsujen kuvailu on Maan tyttärissä paljon hallitumpaa ja kietoutuu luontevammin juonen käänteisiin. Selväksi toki tulee, että viereisissäkin kylissä uskomukset, uhrit ja jumaluudet voivat olla täysin erilaiset. Kristinuskokin on jo valikoimassa mukana, mutta “ristiläisyys” ei kaikkia innosta: “vaikka hartaiden palvojien kasvot kirkastuivat kyllä ristin valossa, valo loi aina myös varjon.”

Maan tyttäret kaappaa helposti imuunsa, ja lukija tuntee oikeasti siirtyvänsä kaukaiseen rautakauteen. Ikiaikaiset kysymykset muukalaisuuteen suhtautumisesta, oman identiteetin rakentumisesta ja yksilön suhteesta yhteisöön nousevat romaanissa esiin ajatuksia herättävällä tavalla.

Marjo Jääskä on helsinkiläistynyt pohjalainen, joka kirjoittaa lehtijuttuja ja soittaa viulua.

Kommentit