Jenni Toivoniemen ensimmäinen pitkä elokuva Seurapeli on draamakomedia pitkitetystä nuoruudesta ja rooleista. Leffan arvioi Kaltiolle Reijo Valta.

Maan tytär jatkaa Aslaugin ja Freydisin tarinaa rautakautisessa Pohjolassa. Katja Törmäsen teksti on hallitumpaa kuin aiemmassa Maan tyttäret -teoksessa.

Alakuloinen ja haikea perusvire, kaikkitietävä kertoja, maagisrealistinen vivahde. Marjo Jääskä arvioi Siina Tiuraniemen romaanin Jäämeri.

Matti Rinteen muistelmat toimivat johdatuksena suomalaisen yhteiskunnan henkiseen modernisaatioon 1950-luvulta alkaen. Näin ainakin näkee Juhani Rantala.

Marjo Jääskä kirjoittaa Tarja Leinosen Tuohitähtipuun olevan ”oudon rauhoittavaa luettavaa”. Lue, mitä muuta se on.

Matti A. Kemi arvioi Harry Salmenniemen viimeisimmän novellikokoelman rikastuttavaksi. ”Parhaimmillaan Salmenniemi on kuvatessaan nurkkaan ahdistettua ihmispoloa.”

Ensimmäinen inkeriläinen pitkä elokuva jättää positiivisen mielikuvan, vaikka henkilöiden ja draaman jännite ei kovin sähköiseksi kasva. Ohjaaja Lauri Randla onnistuu erillisissä kohtauksissa kiteyttämään jotain 1980–1990-luvuista, Jarno Mällinen kirjoittaa.

Keväällä, kun koronaviruksen takia kaikki lähikontakti oli kiellettyä, ilmestyi kaksi suomalaisen lavatanssin historiaa käsittelevää tietokirjaa. Risto Kormilainen luki molemmat.

Tanssin hyvinvointivaikutukset ovat helpommin fyysisesti mitattavissa kuin monella muulla taiteenalalla. Hanna Poikonen on kiinnostunut myös niistä vaikeammin havaittavista muutoksista, joita tanssin ja taiteen kokemukset aiheuttavat aivoissa. Kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä väitellyttä Poikosta haastatteli Kaltion Marlene Hyyppä.

Koronakevät sulki julkiset tilat ja keskeytti esittävän taiteen toiminnan. Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelujen suunnittelupäällikkö Olli Rantala on tarkkaillut, miten kulttuuria tuodaan kotieristykseen.

Oulun kaupunginvaltuusto vahvisti tammikuussa Oululle laaditun kulttuuristrategian. Tämän 20-sivuisen paperin on nyt Kaltiolle arvioinut Henri Malinowski.

”Römaanista olisi taidokkaalla editoinnilla saanut vajaan satasivuisen avoimen runokokoelman”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi kirjoittaa. Miksi Pontus Purokurun teos ei kriitikon mielestä toimi romaanina?