Yleisradion historiikin esipuheessa Ylen 100-vuotishistoriajulkaisujen koordinaattori Ismo Silvo viittaa median kamppailuun sensuurin ja vallankäytön ikeessä: ”Nykypäivän näkökulmasta poliitikkojen vaikutushalut eivät mitenkään sovi eurooppalaisen julkisen palvelun yhtiöiden ideaan. Silti monessa Euroopan maassa tänäänkin valtio ja vallassa olevat poliitikot haluavat ohjailla yleisradioyhtiöiden sisältöjä. […] Yleisradion kehitys riippumattomaksi mediayhtiöksi ei ole ollut suoraviivaista. Eri aikakausina Yleisradion omistajat ovat myös pohtineet riippumattomuuden ja ohjailun sekä sensuurin ja sananvapauden suhdetta.”

Tekijän esipuheessa itse kirjoittaja, eläköitynyt Yleisradion keskushallinnon päällikkö Martti Soramäki kertoo pitkästä suhteestaan Yleisradioon, sen julkaisutuotantoon ja kiinnostuneisuuteensa. Teos pohjaa pitkälti hänen kahteen tutkimukseensa Yleisradiosta. Julkaisu viivästyi reilulla vuodella, jotta ”Medialiiton jättämä kantelu Yleisradion tehtävistä ja sitä koskeva Euroopan komission ratkaisu sekä maan hallituksen asiaa koskeva lakimuutosesitys tulisivat kirjassa käsitellyiksi.” Kokonaan uudet jaksot Soramäki on kirjoittanut talvi- ja jatkosodan tiedotuksesta sekä istuvan toimitusjohtajan Merja Ylä-Anttilan ajasta.

Muutama mojova anekdootti sentään löytyy sitaattien muodossa. Soramäki käsittelee pikkutarkasti Yleisradion roolia talvisodan syttyessä. Silmään pistävät sodan aikana Maan Turva -järjestön aloitteesta tehdyt sanomalehtikatsaukset: STT:n uutiset ”ovat yleensä sen laatuisia, että sivistyneetkään henkilöt eivät aina käsitä niiden kuivaa sisältöä”, minkä vuoksi Maan Turvan ratkaisu oli, että ”joku pätevä henkilö lukisi sanomalehtiä radiossa ja sanomalla selittäisi omin sanoin eri uutisten merkitystä sekä miten ne on ymmärrettävä”. Suomen Tietotoimiston uutiset eivät siis silloinkaan ole olleet niitä hehkeimpiä.

J. V. Vakio nostetaan Soramäen teoksessa ensimmäiseksi käsiteltäväksi toimitusjohtajaksi, vaikka häntä ennen Ylellä oli väliaikaisia toimitusjohtajia. Yleisradion alku kuvaillaan pikkutarkasti ja paikoin jopa saivarrellen. Soramäen tyyli käyttää kuivakkaa ja ääriasiallista kieltä on niin hämmästyttävää, että jopa painomuste yrittää karata lukijansa näpeille.

Manööverit Hella Wuolijoen syrjäyttämiseksi jatkosodan jälkeen käsitellään lyhyesti, mutta sitäkin hätkähdyttävämmin. Soramäki toteaa hirtehisesti pitkän ja hallinnollisteknillisen vyörytyksensä jälkeen, että ”toimenpiteet Hella Wuolijoen erottamiseksi olivat kestäneet yli kolme vuotta. Wuolijoki ehti olla pääjohtajana vähän yli neljä vuotta”.

Sananvapauden kysymyksiä tarkastellaan Wuolijoen seuraajien, pääjohtaja Einar Sundströmin (1949–1964) sekä Eino S. Revon (1964–1969) kausilta kokonaisvaltaisimmin. Sananvapauskeskustelu on sekä Yleisradion sisällä että ulkopuolella ollut aika vaisua, minkä Soramäki pohdinnoissaan nostaakin esille.

Soramäki keskittyy sensuurissa vain parlamentaristisiin tai valvovan elimen tekemiin kanteluihin ja huomautuksiin. Paljon jää paitsi, koska populaariohjelmien soittolistakieltoja ei juuri mainita, kuten ei myöskään Ylen saksimien elokuvien kohtaloita.

Rumin Yleisradion harjoittama itsesensuuri lienee vuoden 1956 yleislakko. Yleisradio toki välitti Suomen Tietotoimiston uutisoinnin aiheesta, mutta kiistanalaiseen kysymykseen ei muutoin rohjennut ottaa toimituksellista otetta.

Eero Saarenheimo kuvailee itsesensuurin pahinta kautta 1950-luvulla: ”Yleisradion ohjelmakuri oli tuohon aikaan varsin tiukka. Voimasanoja ja kaksimielisyyksiä ei juuri sallittu ja turhanpäiväinen sinuttelu oli pannassa. Tahditonta leikinlaskua ei myöskään katsottu suopeasti. Yhteiskuntaa ei juuri sallittu nakertaa eikä ystävällisissä suhteissa olevia valtioita eikä niiden johtajia halventaa.”

Alaotsikon lupaama pohdinta Yleisradion sensuurista jää turhan vähälle. Enemmän keskitytään kuivahkosti komiteoiden kokoonpanoihin ja parlamentaariseen keskusteluun. 1960- ja 1970-lukujen sensuuritapauksia käsitellään yksitellen, mutta niissä lukijoita kehotetaan miltei poikkeuksetta syventymään jo julkaistuihin akateemisiin tutkimuksiin.

Tekstimäärällisesti Soramäki käsittelee Yleisradion johtajia johtajavuosien pituuteen verraten. Kappaleet alkavat yleiskappaleella johtajakauden sisä- ja ulkopoliittisista tapahtumista. Mielenkiintoisia ja aiheellisia nostoja ovat Suomen hallitusten määrä johtokausilla, ovatko hallitukset olleet enemmistö- vaiko vähemmistöhallituksia sekä Yleisradion henkilöstömäärän seuranta. Muutama oivallinen sosiologinen numeraalinostokin kertoo hurjista myllerryksistä bruttokansantuotteineen sekä Helsingin väkiluvun nykäyksineen.

Tiivistelmässään Einar Sundströmin johtakaudesta Soramäki nostaa hiljaisen, sikaria shakkipöydän äärellä tuprutelleen pääjohtajan merkityksen Yleisradion nykyiseen merkittävyyteen: Yleisradion televisiotoiminta alkoi kaikista kiistoista huolimatta; Tamvision ja Tesvision ostojen myötä syntyi Tampereelle TV2; radioverkossa alkoivat näihin päiviinkin saakka kestäneet ULA- eli FM-lähetykset. Näiden rinnalla Soramäki pitää kuitenkin tärkeämpänä Yleisradion hallintoneuvoston muuttumista ministeriövetoisesta parlamentaariseksi.

Eino S. Revon aikana sanavapautta koetteli muun muassa Pori Jazz -festivaaleilta taltioitu Alan Ginsbergin jazz-runo Huuto (engl. Howl). Vuonna 1969 peräti 83 kansanedustajaa kaikista eduskuntapuolueista TPSL:ää lukuun ottamatta teki ohjelmasta kirjallisen eduskuntakyselyn.

Ja vaikka Reporadioon nykyäänkin tiuhaan viitataankin, Soramäki toteaa vastoin yleisiä harhaluuloja, että ”Reporadio herätti voimakasta kritiikkiä, mutta Repoa ei erotettu, ja pääjohtajakausi päättyi määräaikaisuuden takia. Repo sai jatkaa SKDL:n mandaatilla radiojohtajana vuodet 1970–1975, minä jälkeen hän jäi eläkkeelle 55-vuotiaana.” Lisäksi Soramäki näkee, että Revon perintö jäi elämään pitkään ohjelmatoiminnan säännöstöissä.

Sensuuriin päästään lyhyesti vielä Reino Paasilinnan pääjohtajakaudella 1990–1994. Ruben Stiller haukkui tuolloin keskustalaista Tapio Siikalaa ”kökkötraktoriksi”, rikkoi jälkikäteen kirjallisen varoituksen ehtoja suorista lähetyksistä ja sai siten kenkää. Radio- ja televisiotoimittajien viestintäpoliittisen toimikunnan mukaan Yleisradion osalta sanavapauden rikkomus oli räikeää, vaikka oikeusasteet riittauttamisen toisin käsittelevätkin.

Mikael Jungnerin kausi sivutaan nopeasti, vaikka Ylen Elävästä arkistosta ja Areenasta olisi taatusti ollut pohdittavaa enemmänkin. Jungneria Soramäki vertaa Paasilinnaan: ”Miltei yhtä ärhäkkä ja kannanotoissaan varma. Mutta monipuolisempi, älykkäämpi ja taitavampi, myös pelurina, ja siksi häntä ei kyetty erottamaan kesken kauttaan, vaikka yritystä Yleisradion sisältä riitti.”

Lauri Kivisen (2010–2018) sekä Merja Ylä-Anttilan kaudet (2018–) on niputettu lähihistorian kannalta yllättävän isoin huomioin. Kivisen kaudella Terrafame-uutisointia ruodittiin Julkisen sanan neuvostossa. (Muutoin ansiokkaihin kuvateksteihin ja kaikkiaan virheettömään tekstimassaan on lipsahtanut poikkeuksellinen virhe, kun pääministerinä Terrafame-jupakan uutisoinnissa on ”Jukka Sipilä”, ei Juha.)

Soramäki linjaa, että Terrafame-tapauksesessa ja sitä seuraavissa Yleisradion toimissa oli JSN:n mukaan ”nähtävissä paljon piirteitä, joita voi tulkita siten, että päätoimittaja oli taipunut ulkopuoliseen painostukseen.” Seuraavat sivut ovatkin täynnä maukasta ja huomiorikasta päätelmää petollisesta Sipilän yrityksestä suhmuroida.

Viitteitä kirjassa on miltei 1 300 kappaletta 356 sivuun toimitettua tekstiä. Toimituksellisuus on muuten oivaa, mutta tietokirjalle ja nuivakkaalle akateemiselle toimittamiselle olisi suonut vähemmän Wikipedian hyödyntämistä. Viitteissä on myös hämmentävän paljon nettilinkkejä, muttei mainintaa, milloin otteet ovat olleet käytössä.

Maininnaksi nostan näin kookkaaseen teokseen onnistuneen kuvituksen. Kirjan valokuvat on valinnut kuvatoimittaja, valokuvaaja Seppo Sarkkinen yhdessä kirjoittaja Soramäen kanssa. Kuvatekstit ovat toimituksellisesti ytimekkäitä ja taustoitukseltaan tarkoituksen mukaisia. Yleisradion toimipisteistä on mainittu poikkeuksetta arkkitehti, kappaleissa mainitut sivuhenkilöt on mallikkaasti löydetty samoihin kuviin pääjohtajiensa kanssa. Päähenkilöistään kuvitus löytää ilahduttavasti muutakin kuin pönöttämistä työpöydän äärellä.

Iltalukemistoksi teos ei ole sovelias. Muutoinkin jo raskaslukuisena raskas ja kookas on nide itsekin. Kirjaa tultaneen hyödyntämään journalistisessa tutkimuksessa sen ensyklopediamaisen luonteen tähden. Kuivakka tekstiaines lukuisine viitteineen haukotuttaa toisinaan, toisinaan taas vaati lukijaltaan pinnistelyitä löytää lyhenteiden alkuperäismaininnat sanarykelmineen useiden sivujen takaa.

Tiivistelmät johtajista nivovat kaudet tiiviiksi kimpuksi ja harvinaisesti tarjoavat vielä Soramäen uusia pohdintoja jäntevöittämään aiempaa käsiteltyä. Varsinaisesta jaarittelusta ei voi syyttää, mutta näpäyttää voi virkamiesmäisen toisteisesta ja kliinisestä kielenkäytöstä.

Esipuheessa Ismo Silvo kopauttaa vielä jotain tuleville päättäjillemme: ”Julkisen palvelun tulevaisuuden kysymyksistä riippumattomuus on yksi tärkeimmistä ja kohtalokkaimmista. Sananvapautta vaalivan riippumattoman yleisradioyhtiön on jatkuvasti puolustettava tätä ideaalia mahdollisia ulkopuolisia vaikutusyrityksiä vastaan.”

Soramäki osoittaa, että Silvon mainitsema kamppailu on yhtä ikuista kuin Yleisradiokin. Kirjaa lukiessani ymmärrän myös, miksi teoksen alkuperäistä julkaisua pantattiin muutamalla vuodella.

Nykyisellä toimitusjohtajalla Merja Ylä-Anttilalla ja hänen joukkiollaan on vielä lukuisia haasteita selätettävänä Orpon hallituksen linjauksien kanssa. Vaikka perussuomalaiset haukkuvatkin Yleä vähän kaikesta, on hyvä muistaa, että etenkin pääjohtaja Sakari Kiurun (1980–1989) aikakaudella myös pääministeri Kalevi Sorsa kutsui yleisesti journalismia ”epä-älylliseksi infokratiaksi”.