Hannu Mäkelä selventää, ettei hänen kirjansa ole vain matka Marcel Proustin vaikeana pidettyyn Kadonnutta aikaa etsimässä -teokseen vaan myös kirjailijan elämään. Näin siksi, että Proust on kätketysti kirjannut maallisen vaelluksensa romaaniinsa. Se on myös eräänlainen omaelämäkerta, Mäkelä tulkitsee.

Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla. Nyt kuuden vuosikymmenen vierähdettyä hän päätti syventyä kunnolla ranskalaismestariin.

Proust sai kotoaan hedelmöittävää tukea kirjailijan taipaleelle. Sivistynyt äiti luki Marcelille jo pienenä laatukirjallisuutta ääneen. Klassikot imeytyivät lapsen tajuntaan. Kun äiti kuoli, Proust oli 34-vuotias. Tämä masensi kirjailijan. Mäkelä huomauttaakin Proustin pysyneen äidin poikana koko elämänsä. Äidin kuoltua hän kirjoitti: ”Elämä on nyt menettänyt ainoan tarkoituksensa, ainoan rakkautensa.” Äiti luonnehti poikaansa sanomalla, että ”Marcel oli ikuisesti nelivuotias.”

Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta näyttää puuttuvan perinteinen juoni. Kerronta nojaa mielleyhtymien varaan. Ääni, tuoksu, maku ynnä muut aistimukset, jotka kertoja kokee, tuovat hänen mieleensä miljöitä ja ihmisiä menneestä. Kuuluisa on tilanne, jossa Proust kuvaa kyseisenlaista muistamisen tapaa. Siinä madeleineleivoksen maku panee liikkeelle kertojan assosiaatioketjun. Teoksen päähenkilö on nimetön Kertoja isolla alkukirjaimella, ”jokseenkin Proust itse”, Mäkelä huomauttaa.

Mäkelä vinkkaa, kuinka ajalla on Proustin maailmassa taipumus vekslata edestakaisin ilmiönä, jossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat. Proust liikuttaa aikaa kuin kehtoa, hän vertaa.

1900-luvun alussa Einsteinin suhteellisuusteoria pani aikakäsityksemme uusiksi. Proustin tulkinnan kannalta kiintoisaa on, kuinka einsteinilainen ajan suhteellisuus kumoaa klassisen uskomuksen samanaikaisuudesta. Myös Henri Bergsonin filosofian on sanottu vaikuttaneen tapaan, jolla Proust kuvasi ajan virtaa. Bergson erotti ajan subjektiivisen kokemisen ja mekaanisen ulkoisen ajan. Ensimmäisellä hän tarkoitti ”sisäistä aikaa”, joka koettiin ihmisen tajunnassa. Jälkimmäinen tarkoitti ulkoista kellolla mitattavaa aikaa.

Monet kirjailijat omaksuivat bergsonilaisnen aikakäsityksen 1900-luvun alussa. Suuntauksen tunnetuimpia edustajia olivat Proustin ohella James Joyce ja Virginia Woolf.

Proust ei ollut niin epäyhteiskunnallinen kirjailija kuin luullaan. Kadonneen ajan neljännessä osassa vilahtaa Mäkelän mielestä hieno kohtaus, jossa kovan työn uuvuttama työläisjoukko seisoo ulkona ja tuijottaa hienostohotellin valaistuun ruokasaliin. Proust kuvaa, kuinka proletaarit painautuivat ikkunaan pimeässä nähdäkseen vilahduksen elämästä, joka oli yhtä ihmeellinen kuin se, jota viettivät ”oudot äyriäiset”. Proust puhui ”suuresta yhteiskunnallisesta kysymyksestä, pystyykö lasiseinä vastakin suojelemaan ylhäisöä?” Mäkelä kommentoi, että Ranskan vallankumouksen haamu kummitteli Proustin kuvailussa.

Toinen Proustin kananotto, joka todistaa, ettei hän lymynnyt tyystin maailmalta piilossa korkilla vuoratussa asunnossaan, on hänen sekaantumisensa Dreyfus-juttuun. Hän puolusti ranskanjuutalaista upseeria, jota tekaistuin perustein syytettiin sotasalaisuuksien paljastamisesta viholliselle. Tapaus jakoi Ranskan älymystön kahtia. Emile Zola julkaisi kuuluisan ”Minä syytän” -artikkelin (”J’accuse…!”, L’Aurore 13.1.1898) Dreyfusin tueksi. Kadonnutta aikaa etsimässä kuvaa seurapiirien keskusteluja Dreyfus-jutusta.

Kertoja (Proust) käyttää romaanissaan valtavan sivumäärän neuroottiseen jahkaamiseen, kosisiko tyttöystäväänsä Albertinea. Kertojan ambivalenssi näyttää todella neuroottiselta. Väliin hän tuntee, ettei voi elää ilman Albertinea, väliin, ettei edes halua tätä ikinä nähdä. Kertojan jahkailu vertautuu Sören Kierkegaardiin sulhaskandidaattina, kun hän hylkää kihlattunsa.

Mäkelä ei sorru sielutieteilyyn, mutta arvelee Proustin biseksuaalisuudella olleen

oma osuutensa hänen ristiriitoihinsa elämänsä ja fiktion kuvaamissa ihmissuhteissa.

Proustin romaanissa piisaa todellakin ”sivukaupalla tyhjää puhetta”. Mäkelä arvuuttelee, että kirjailija halusi sillä ehkä osoittaa, etteivät seurapiirit olleet sen arvoisia, mitä tämä omissa nousukashaaveissaan otaksui. Toisaalta hän pohdiskelee, tahtoiko Proust jaarittelullaan isomminkin ironisoida aikansa yläluokan maailmankuvaa.

Mäkelä kiteyttää Proustin olevan yhden taidokkaimmista sanoilla maalaavista kirjailijoista. Tämä olikin eritoten kuvataiteista kiinnostunut. Tizian, Giovanni Bellini, Renoir ja Vermeer kuuluivat kirjailijan kotijumaliin.

Kadonnutta aikaa etsimässä on suomennettuna kymmenosainen ja käsittää 3 721 sivua. Jos haluaa Proustia lukea, se ottaa aikansa, Mäkelä muistuttaa. Jo teoksen ihmissuhteiden kavalkadi on niin sakea, ettei ammattilukijan opastus ole pahitteeksi, jotta tolkkua tulisi, kärrylle pääsisi. Mäkelä on Proustinsa lukenut useilla kielillä, eli hänellä riittää sivistyksellisiä rahkeita toimia meille Vergiliuksena läpi Proustin jättiläistyön.