Tommi Melenderin kolmas esseekokoelma on nimeltään Onnellisuudesta, mutta mistään self-help-kirjallisuudesta siinä ei ole kyse. Melender kirjoittaa, kuinka jo onnellisuusoppaiden äänensävy aiheuttaa hänelle ”esteettistä kuvotusta”. Ne edustavat hänen mukaansa ”spirituaalista esperantoa, jossa yksinkertaistetut toimintaohjeet kehystetään lukijaa alentavalla tsemppihömpällä sekä Dalai Laman, Desmond Tutun ja Bonon kaltaisten hyvän mielen lähettiläiden pseudo-aforismeilla.”

Kokoelman esseet käsittelevät onnellisuutta, mutta mutkan kautta ja pikemminkin harhaillen kuin opastaen. Kirjailija koukkaa aiheeseen milloin runouden, milloin penkkiurheilun, markkinafundamentalismin tai taksituskin kanssa käydyn keskustelun kautta.

Melender on taustaltaan taloustoimittaja ja pitkän linjan kirjailija. Hän on julkaissut aiemmin kolme runokokoelmaa, neljä romaania ja kaksi esseekokoelmaa. Hänet tunnetaan myös Antiaikalainen-blogistaan. Monet Onnellisuudesta-teoksen teemoista ovatkin jo blogiteksteistä tuttuja.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: talous, kulttuuri ja urheilu. Lisäksi kirjassa on aloitusluku ja epilogi nimeltä ”Melankolian puolustus”.

Talous-osiossa Melender käsittelee onnellisuusbisnestä sekä rahan ja vapauden suhdetta. Analyysi kapitalismin niukkuutta ja haluja luovasta luonteesta on osuva, joskaan se ei tuo ainakaan yhteiskuntatieteitä seuraavalle lukijalle kovinkaan uutta ja tuoretta sisältöä.

Esseiden idea ei taidakaan varsinaisesti olla sisällön yllättävyydessä tai uutuudessa vaan pikemmin melankolisen elämänasenteen kuvaamisessa ja sen perusteiden henkilökohtaisessa pohtimisessa. Tässä esseekokoelma onnistuu, ja teos käsitteleekin oikeastaan yhtä lailla melankoliaa kuin onnellisuutta.

Tekstien sävy sopii aiheeseen. Teos jatkaa Melenderin mannereurooppalaisesta esseeperinteestä ponnistavaa tyyliä, joskin esseiden kertojanääni on asteen verran aiempaa tuotantoa seesteisempi. Paikoitelleen Melender innostuu revittelemään esimerkiksi juuri onnellisuusoppaista, mutta pääasiassa teksti on tyylikkään hillittyä asiaproosaa.

Kulttuuri-osio on teoksen vahvin kokonaisuus. Ainakin kaltaiselleni aloittelevalle kirjailijalle Melenderin pohdinnat lukemisesta, kirjoittamisesta, kirjoittajien motiiveista ja kirjailijan idioottimaisuudesta ovat kaikkein antoisimpia ja hauskimpia. Esimerkiksi kirjailijan omahyväisyyttä ja katteetonta uskoa itseensä hän kuvaa raadollisesti mutta humoristisesti.

Melender kritisoi myös osuvasti sitä, kuinka kirjallisuuden merkitystä perustellaan usein vain keinona esimerkiksi empatiakyvyn kasvattamiseen. Tällöin taide oikeutetaan puhtaasti hyötylaskelmin.

Empatiakyvyn merkityksen Melender kuittaa kuitenkin melko kevyesti. Hänen mukaansa pikemminkin normit kuin empatia on se tekijä, joka saa meidät toimimaan moraalisesti oikein. Tämä saattaa pitää paikkansa, mutta eivätkö muutokset ihmisten empatiakyvyssä sitten vaikuta normeihin ja päinvastoin?

Melender myös olettaa, että kirjallisuuden suurin kuluttajaryhmä – keski-ikäiset koulutetut naiset  – olisivat jotenkin automaattisesti kaikkein empaattisimpia. Perusteita hän ei väitteelleen esitä.

Urheilu-osio alkaa itseironisella miesihanteiden pohdinnalla: ”Minulla on pinttyneitä haaveita, jotka ovat naurettavia, eivätkä toteudu koskaan. Naurettavin ja epätoivoisin on haaveeni olla voimakas.”

Vahvuudenkaipuustaan Melender pääsee Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaan ja siitä taas omiin lapsuusmuistoihinsa. Hän käy läpi koulussa vastaan tulleita ”poikien juttuja” ja niiden luomaa ahdasta mieskuvaa.

Melender suhtautuu miesihanteisiin ironialla, mutta esseistä välittyy silti melko stereotyyppinen sukupuolijako ja mieskeskeinen näkökulma. Melender kirjoittaa paljon miehistä ja mieheydestä, ja hänen pohtiessaan sosiaalisia suhteita ne ovat useimmiten nimenomaan miestenvälisiä.

Jokseenkin nuivan miehen kertojanääni on paikoin hiukan häiritsevä mutta kuitenkin rehellinen: Melender ei peittele turhamaisuuttaan, joidenkin käsitystensä konservatiivisuutta, miesihanteidensa koomisuutta, aiempaa ihmisvihamielisyyttään, masennusjaksoaan tai ylipäänsä melankolista elämänasennettaan.

Ja vaikka esseissä on negatiivinen pohjavire, ne eivät kuitenkaan jumitu kyyniseen vasarointiin. Melender pyrkii myös rakentamaan: ”Solidaarisuus ja vuoropuhelu ovat sankaruutta ilman mahtipontisuuden painolastia. Ne ovat paras tapa protestoida eripuraisen maailmamme onnettomuutta vastaan.”