Kirja lupaa paljastaa, miksi holokausti tapahtui. Mainoksen mukaan jopa kaikki syyt! Eikö siihen ole aiemmin kyetty? Jonkin verran alan kirjallisuutta lukeneelle ennen koetun tuntu lyö kuitenkin Polttouhreissa silmille miltei sivu sivulta.

Stanley Milgramin kuuliaisuuskoe, jossa opiskelijat intoutuivat antamaan kovia ”sähköiskuja” auktoriteettien käskystä, on psykologisista julkaisuista tuttua kamaa. Samat sanat Philip Zimbordan vankilademonstraatioista. Niissä tervepäisetkin löysivät itsestään sisäisen natsin. Koehenkilöt alkoivat toimia sadistisesti kuin Auschwitzin turvallisuusvalvojat.

Ei myöskään reservipataljoona 101:n jäsenten antaumus juutalaisten lahtaamiseen ole uutinen. Nämä Saksan armeijan reserviläiset olivat ei-natseja, silti he murhasivat ”ali-ihmisiä” tehokkaasti kuin SS-roistot.

Meidän jumalankuviemme kannalta vähemmän mairittelevaa on, että nämä ihmisteurastajat kuuluivat siviilissä kategoriaan kunnon perheenisät ja olivat äänestäneet sosialidemokraatteja ja kommunisteja. He tulivat Hampurin työläiskortteleista, joissa inhottiin Hitleriä ja fasismia.

Itselleni oli uutta, että natsi-Saksassa rivimiehelle kuului oikeus kieltäytyä rangaistuksetta teloituksiin osallistumisesta. McMillan kertoo, ettei ole kyetty osoittamaan ainuttakaan tapausta, jossa kieltäytyjää olisi rangaistu.

Kirjan parasta antia tarjoaa saksalaisen kiihkonationalismin setviminen. Pahiksen kruunun McMillan laskee Otto von Bismarckin (1815–1898) kaljulle. Rautakansleri jyrisi, ettei suuria kysymyksiä ratkaista parlamentissa höpisemällä vaan ”raudalla ja verellä”. Hitler otti opiksi.

Tuttua tarinaa, kuinka Saksan oikeistointelligentsija vääristi darwinismin yhteiskunnalliseksi ”syö tai tule syödyksi” -ideologiaksi. Natsi-darwinistien olemassaolon taistelussa piti alkajaisiksi hävittää juutalaiset ja nitistää Neuvostoliitto, missä juutalais-kommunistinen roskaväki pesi.

Kirja esittelee oikeistonationalisti Heinrich Classin (1868–1953) natsiaatteen älyllisenä siemenlinkona. Kiintoisaa, mutta missä luuraa Martti Luther? Uskonputsarimme yllytti germaaneja tekemään holokaustit jo 400 vuotta ennen itävaltalaista korpraalia.

McMillan on unohtanut uskonisän rasistisen raivon, mutta historian kausaaliketjun muisti ei pätki: Hitler repi mahtavia jytkyjä vaaleissa Saksan protestanttisilta alueilta.

Senkin McMillan lakaisee maton alle, että ilman Saksan suurpääoman sponsorointia Hitler olisi jäänyt (ehkä?) pelkäksi kylähulluksi. Ökykapitalistien yhteiskuntasopimusta fasistien kanssa onkin kehuttu kapitalismin turbovaihteeksi.

Saksan ruskehtavat isänmaanystävät marssivat valistuksen järjen soihtujen valossa kohti kollektiivista hulluutta. Theodor W. Adornon ”valistuksen dialektiikan” synkistelyssä tämän irrationalismin ja modernin suunnittelubyrokratian huipentumaa edusti Auschwitzin kuolemantehdas. Tätäkään aatehistoriallista juonta kirjassa ei suvaita pohtia.

Polttouhrit alkaa pidemmälle luettaessa maistua valitut palat -tyyppiseltä kiltiltä yhteenvedolta holokaustista. Kirja on teoreettisesti köyhä tragedian syiden suhteen.

Sen verran kirjantekijä vaivautuu analyysiin, että arvelee holokaustin olevan suunnitelmallisuudessaan ainutlaatuinen kansanmurhana. Hän ei tee vertailua reaalistalinismiin, mutta siinäkin moderni byrokratia toi tehoja murhakoneistoon. CCCP-riivaajien irrationalismin lähteenä on mainittu pappiskokelas Stalinin vainohulluus ja jo Leo Tolstoin merkille panema ”aasialainen barbaria”.

Pintaliippauksestaan huolimatta kirja pakottaa esimerkiksi kauhistelemaan kuinka yks kaks reservipataljoona 101:n miehet natsittuivat. Ja huolestumaankin, kun ajassamme hakaristiliput ottaa myötätuulta.

Mitä painaa edes korkea sivistys? Julkitulleet filosofisuuruus Martin Heideggerin Mustat vihkot juoruavat, ettei liikoja. Roomalaiskatolisen lukkarin pojasta siunautui Goethen maassa kerkeästi umpinatsi ja antisemiitti.

Kirjojen takakansien latteudet oksettavat. Etenkin niiden, joissa kollegat ylistävät toistensa tuotoksia. Niin puheenaolevankin. Polttouhrien takakanteen olisi paremmin passannut vanhan natsin, Nobel-palkitun etologin Konrad Lorenzin rehellinen rykäisy: ”Ihmisen estot lajikumppaniensa tappamiseen ovat höllät muihin eläimiin verrattuna.”