Amarcordissa Fellini karnevalisoi fasismia ja näyttää sen sekä Italian lähihistorian naurettavuuden mutta myös julmuuden. Voimakkainta on seksuaalisuus, ja Amarcord toikin Yhdysvalloissa Fellinille neljännen parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.
”En tiedä mikä on unta, mikä muistoja”, laulaa keskushahmo Absoluuttisen nollapisteen ”Suvannossa ylpeä ilme” -sikermässä. Klovneissa (1970) Fellini puolestaan kyseenalaistaa dokumentarisuuden ja fiktion rajan yhä voimakkaammin.
Kaltion arvostelija ei lämpene aloittelevien suomalaisten stand up -koomikkojen matkalle tai vitseille uudessa kotimaisessa komediassa Naurun varjolla. Lue kritiikistä, miksi.
Perjantaina 13.11.2020 ensi-iltansa saavan, Veiko Õunpuun ohjaaman Viimeiset-elokuvan arvioi Matti A. Kemi: ”Känninen dialogi jankkaavuudessaan on ilahduttavan aitoa sössöttämistä.”
1960-luvun loppupuolella hengenvaarallinen keuhkopussintulehdus keskeyttää Fellinin fantastiset suunnitelmat. Vuoden 1969 Satyricon tuo kuitenkin jo kolmannen parhaan ohjaajan Oscar-ehdokkuuden.
Elokuvassa Giulietta ja viettelykset Fellinin fantasiat näyttäytyvät näkyinä ja henkinä – sekä väreinä selluloidilla.
Ihanan elämän jälkeen seuraava Fellinin ”suuri” elokuva on vuoden 1963 8½ (Otto e mezzo). Henkilökohtaisuuden rajat ylittyvät ja teos laajenee yleiseksi ja ihmeellisen koskettavaksi.
Vuoden 1960 elokuvassa La dolce vita eli Ihana elämä hajoavat niin kommunikaatio kuin kulttuurikin; koti, luonto sekä totuus ovat tästä maailmasta poissa. Mutta tulevaisuuden mahdollisuus jää.
Hamy Ramezanin ensimmäinen pitkä elokuva Ensilumi saapuu teattereihin perjantaina 16.10. Maahanmuuttotarinassa on ainesta suomalaiseksi klassikoksi.
Vuonna 1957 ensi-iltansa saaneeseen Cabirian öihin Fellini teki taustatutkimusta Rooman lähiöissä ja ilotyttöalueilla alakulttuurien asiantuntija Pier Paolo Pasolinin kanssa.
La strada eli Tie keräsi kehuja myös katolisilta kriitikoilta kristillisenä vertauskuvana. Fellinin seuraavassa elokuvassa Huijarit toivonkipinä vaihtuu ankaraan ristiriitaisuuteen.
Cesare Zavattinin episodielokuva Amore in città ei aloittanut ”tutkivan elokuvan” voittokulkua, ja Fellini jatkoi Tiessä karnevalisoivaa estetiikkaansa.
