Sveitsissä pitkään majaillut dissidentti Mihail Šiškin on kirjoittanut esseensä teokseksi jo vuonna 2019. Alkuperäisteos on kirjoitettu saksaksi. Esipuheeseen hän ehtii päivittää kauhunsa ja paheksuntansa Venäjän helmikuun 24. päivänä alkaneeseen hyökkäykseen.

Teoksen esipuheessa Šiškin pohtii myös Venäjän hankalaa polkua demokratian tielle – onhan jo kaksi yritystä luoda Venäjälle demokraattinen yhteiskuntajärjestys epäonnistunut.
”Synnyttävätkö diktatuuri ja diktaattori orjien populaation vai synnyttääkö orjien populaatio diktatuurin ja diktaattorin? Muna ja kana. Miten tästä noidankehästä pääsisi eroon? Mistä löytyy Venäjän uusi alku?”

Teos kimpoilee menneisyyden ja Šiškinin maalaileman tulevaisuuden välillä. Lukuisista 2010- ja 2020-luvun Venäjää pohtivista teoksista Šiškinin teos erottuu mielestäni edukseen muutamalla seikalla: ensinnäkin äänessä on dissidenttikirjailija, jonka havaintotasot ovat moninaiset ja kielenkäyttö soljuvaa; toiseksi teoksen on kirjoittanut emigrantti, joka 1960-luvulla syntyneenä joutui jonkinmoiseen toisinajattelijan asemaan jo vuonna 1995 muuttamalla Sveitsiin.

Syy korostaa teoksen kohdalla näitä kahtalaista poikkeusta piilee Šiškininin tavassa positioida itsensä lännen ja idän välille, mutta kumpaankaan oikeastaan sulautumattomana. Teos on kirjoitettu kaiken kukkuraksi saksaksi, jolloin venäläistä semantiikkakonstruktiota jäljitteleviltä kolmikkopisteen ja vaillinaisten, leijuvien käännöslauseiden tulvilta vältytään kiitettävästi.

”Jos haluaa oppia tuntemaan Venäjän, on paljastettava sanojen salaliitto. On koottava harhaanjohtavien käsitteiden sanasto. On löydettävä valheellisten, kuluneiden termien todellinen, salattu merkitys ja käännettävä väärennös selkeälle kielelle.” Kiteytyneet ajatuskimput ryhdittävät, käännös suomeksi on johdonmukainen ja viitteiden lisäykset tiiviisti jäsennettyjä.

Valhe on venäläisiin juurtunut syvälle. Nikolai Buharin loi maalle Stalinin mukaan ”maailman demokraattisimman perustuslain”, ja tämän perustuslain turvin Buharin lähipiireineen lopulta teloitettiin. Šiškin puhuu juuri läpileikkaavasta valheesta. ”Valta pelkäsi omaa kansaansa ja valehteli siksi. Kansa osallistui valheeseen, sillä se puolestaan pelkäsi valtaa. Valheesta tuli siten väkivaltaan ja pelkoon perustuvan yhteiskunnan olemassaolon tae.”

Kirjailijan, opettajan ja journalistin opein kirja vilisee vähemmän ummehtuneita anekdootteja sekä kirjailijalainoja: ”Aleksandr Herzen totesi aikoinaan: ’Kirjailijat eivät ole lääkäreitä. He ovat kipu.’ Hän teki elämästä Venäjällä murskaavan diagnoosin: ’Valtio on pesiytynyt Venäjälle miehitysarmeijan tavoin.'”

Šiškinin läpi esseiden viljelemä koherenssi toimii. Hän hylkää yleisesti lässytetyn ajatuksen ”venäläisestä sielusta” selittäen venäläisten valta-alistuneisuuden alkaneen jo Kultaisen ordan aikana 1200-luvulla. Tulkintaa ryhdittäkseen käydään toki historian ketjusta Aleksanteri Nevskin vallankaappaus, 1700-luvun vaillinainen valistusajan omaksuminen sekä 1900-luvun epäonnistuneet vallanvaihdot.

”Venäläisen sielun” loivat 1600-luvulla muuten saksalaiset. Šiškinin pyrkimyksenä on tuhota tällainen vääristymä. ”Lännessä etsittiin selitystä venäläisten erikoisuudelle, heidän käsittämättömälle kyvylleen sietää historian kauheuksia ja vastaanottaa kärsimyksiä. Heidän ainutlaatuista valmiuttaan alistua ja kärsiä ihmeteltiin ja arveltiin jopa, että venäläisillä oli siihen tarve. Kun Euroopassa ei löytynyt kunnollista selitystä ilmiölle, tulkittiin kaikki länsimaiselle järjelle käsittämätön johdonmukaisesti arvoitukselliseen venäläiseen sieluun kuuluvaksi.”

Hätkähdyttävimmän päätelmän Šiškin tekee Vladimir Suuren kasteesta kristinuskoon vuonna 988 jaa. Tällöin kielivalinta kohdistui kirkkoslaaviin, joka ei siirtänyt renessanssin tietoa slaaveille. Šiškinin mielestä väkivaltainen ja autoritaarinen yhteiskunta muodostui jo tällöin.

Šiškin väittää myös väkeviä ajatuksia 1800-luvun imperiumin noususta Nikolai I:n johdolla. Hän puhuu ”dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä” eurooppalaisten arvojen kanssa. ”Tässä yhteydessä kirjallisuuden merkitys kasvoi valtavasti. Venäläisen kirjallisuuden ensimmäisellä vuosisadalla tekstejä lähinnä käännettiin ja jäljiteltiin. Venäjän kielessä ei ollut vastinetta ihmisarvon käsitteelle tai ylipäätään sanoja ilmaisemaan yksilöllistä tietoisuutta, ne täytyi ensin luoda. Syntyi uusia käsitteitä kuten julkisuus, rakastuminen, inhimillisyys, kirjallisuus.”

”Tärkeimpiä syitä siihen, miksi neuvostovalta hävisi kylmän sodan, oli lännen uusi ja petollinen salainen ase, videonauhuri. […] Elokuvien juonet eivät erityisemmin kiinnostaneet katsojia, mutta vaatteet, huonekalut, ruoka ja autot tekivät nälkiintyneeseen, rutiköyhään neuvostokansaan järisyttävän vaikutuksen.”

Korkeintaan parikymmensivuiset esseet etenevät kronologisesti. Vaikka viitteitä kirjassa onkin niukalti, vain 25 reiluun pariinsataan sivuun, kirjallisuus- ja kulttuuriviittauksia on tekstissä sitäkin enemmän.

Šiškin näkee Luhanskin ja Donetskin tilanteen lohduttomana. Hän antaa analogiaksi Baltian maiden viidenkymmenen vuoden miehityksen, jona aikana Yhdysvallat ”ei de jure milloinkaan tunnustanut [alueita Neuvostoliiton] osiksi”, mutta joka ei kuitenkaan ”erityisemmin häirinnyt amerikkalaisten ja venäläisten kanssakäymistä”.

Vaikka muutoin hallitun teoksen pilaakin kaksi lyhyttä, makaaberia ja jälkiviisastelevaa jälkikirjoitusta, täytyy kehu ja arvo antaa soljuvalle ja vauhdikkaalle esseekokoelmalle. Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle.