”Dostojevski oli paskiainen.”
(Evan Shipman Ernest Hemingwayn kirjassa Nuoruuteni Pariisi (suom. Jouni Linturi), alkuteos A Moveable Feast 1964.)

On sanottu, että venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski (1821–1881) oli eräs modernin antisemitismin isistä. Hänen vihapuheensa juutalaisista äityi niin aggressiivisiin mittoihin, että Pietarin ortodoksihurskaan voisi vaivatta kuvitella avaamassa Zyklon B -suihkujen hanoja Auschwitzissa.

Vihapuheella diskursiivisena käytäntönä on historiassa tapana realisoitua, mikä johtaa poissulkevaan toiseuteen. Uuden Testamentin natsiprofetian, jossa ”Jeesuksen murhaajat” pannaan maksamaan syyllisyydestään yli sukupolvien (Matt. 27:25), omaksuminen teki tämän Jacques Derridan varoituksen Dostojevskin tapauksessa todeksi.

Miksi säälin saarnaaja iski yhtä kansanryhmää säälittä? Voiko Jeesuksen rakkain opetuslapsi Johannes esifasistisine näkemyksineen olla Dostojevskin juutalaisvihan pääideologi? Kirjoittiko Dostojevski Idiootin ruhtinas Myskinin moraaliseksi ihanneminäkseen padotakseen piilotajunnastaan nousevaa syntiliejua, tuota jo Augustinuksen kammoamaa monomaanisen seksuaalista halua, concupiscentiaa? Entä mitä roolia Hans Holbein nuoremman maalaus ”Kristus haudassa” (1521) näytteli Dostojevskin antisemitismin kiihkossa?

”Jos rakastaa Dostojevskia, mitä juutalainen voi tehdä tietäessään, että hän vihasi juutalaisia”, kysyy kirjailija Susan Sontag.

Eräs tällainen Sontagin tarkoittama juutalainen Dostojevskin rakastaja oli Leonid Tsypkin muinaisessa Neuvostoliitossa. Hänen idolistaan kertova romaani ei päässyt päivän valoon kirjoittajansa elinaikana. Iso D. oli lääkäri Tsypkinille pakkomielle: hän yrittää peilata juutalaisuuttaan masokistisesti Pietarin neron teksteistä. Tsypkin hortoilee romaanissaan mestarinsa jalanjäljissä talvipimeässä Leningradissa ja tuskailee: ”Kummallista ettei Dostojevski löytänyt ensimmäistäkään sanaa […] puolustaakseen tuhansia vuosia vainottua kansaa.”

Kaameimpana Dostojevskin natsilaisena temppuna on pidetty hänen Karamazovin veljesten Liza Hohlakovin suuhun panemaansa kertomusta, jossa ”jutskut” ristiinnaulitsevat kristityn lapsen ja katkaisevat tältä sormet. Kirjailija yleistää, miten juutalaiset kantavat ihmiskunnan alhaisimpia pyrkimyksiä. Tsypkinin mukaan Dostojevski yritti perustella juutalaisten pahuutta jopa teoreettisesti ja katsoi, ettei heille voida myöntää samoja ihmisoikeuksia kuin muille ihmisille. Näin kirjailija loksutteli tuhoamisleirien portteja jo hyvissä ajoin ennen kuin Euroopan sivistyskansa Saksa pani vauhtia Lopulliseen ratkaisuun teollistamalla homman.

Näiden antisemiittisten myyttien ja valheiden suoltaminen oli Dostojevskin pariskunnan arkista puheenpartta: he törmäsivät matkoillaan alituiseen ”vastenmielisiin jutkuihin”. Vaimo Anna Grigorjevna säesti papukaijana puolisonsa juutalaishalveksuntaa.

Kuten useimmat antisemiitit ja muut rasistit Dostojevskikaan ei täyttänyt rumahkona ja persjalkaisena arjalaisen valioyksilön ulkoisia kriteerejä. Tsypkin virkkoo saman sivistyneemmin: ”Kirjailijalla oli venäläisen maalaisukon kasvot, hän muistutti kirkon suntioita.”

Tsypkin luettelee kilometrisen litanian venäjänjuutalaisia kirjallisuudentutkijoita, joilla oli liki monopoli Dostojevskin kirjallisen perinnön setvimisessä. Hän lukee yöpymispaikkansa kirjahyllystä löytämäänsä Dostojevskin Kirjailijan päiväkirjaa, jonka artikkeli ”Juutalaiskysymys” puhuu syvästi halveksien ”jutkuista” ja viitoittaa osaltaan tietä Goethen ja Schillerin maan polttouuneihin reilun puolen vuosisadan päähän.

”Miksi tuo ihminen, joka halveksi minua ja kaltaisiani niin merkillisellä tavalla, kiehtoi ja veti minua puoleensa?” Tsypkin pähkäilee. Leningradin yöhön sataa lunta, joka valaisee pimeyttä. Taas Tsypkin kuvittelee, kuinka mestarinsa kulki täällä kerran, ja synkin ja vaitonaisin nukkuvista taloista on kulmatalo, jossa Dostojevski asui.

Mutta pääseekö Tsypkin oikeille jäljille miettiessään kirjailijan outoa kiinnostusta ”tyttösiin”? Hän kysyy: ”Ovatko nuo kaikki puolikasvuiset lapset, nuo pikku nymfit, joita Nabokov on vielä avoimemmin Lolitassaan ylistänyt, ovatko he pulpahtaneet kirjailijan alitajunnasta, jotta he vapauttaisivat sepittäjänsä omantunnon jostakin kammottavasta ja salaperäisestä?”

Tätä edemmäs Tsypkin ei rohkene. Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa Dostojevski pyrittiin kiillottamaan suureksi köyhien ystäväksi. On selvää, ettei lääkäri Tsypkin voinut diagnosoida jumaloimaansa pyhimystä pedofiiliksi, joten tässä kohdin hän lyö rukkaset tiskiin.

Neuvostovalheessa Dostojevskia luettiin vasemmalla silmällä, mutta myös vapaassa lännessä lukeminen oli monesti yksisilmäistä. Jopa juutalaisen älymystön eräs loistavimmista tähdistä, itsekin natsien leiritystä maistanut filosofi Emmanuel Levinas (1906–1995) ylisti Pietarin kynäniekkaa kirjailijana, joka ”kutsui meitä vastuulliseen suhteeseen toisiimme”. Selvästi Levinas oli jättänyt vähemmälle lukemiselle Kellariloukon Hitler-profetian sekä vihapuheisen Kirjailijan päiväkirjan.

Kesän Baden Badenissa esipuheessa myös Susan Sontag luovuttaa: ”Ahdistavaan kysymykseen Dostojevskin antisemitismistä ei löydy selitystä.”

Entä jos uskomme väitettä, että Dostojevski loi jokaisen romaaninsa keskeisen hahmon vereslihalla olevasta sielustaan nousevaksi omakuvakseen? Silloin hänen antisemitisminsä valaisun keskiöön pulpahtaa ruhtinas Myskin, tuo Idiootin aseksuaalinen Jeesus-ihminen. Rakensiko Dostojevski Myskinistä itselleen egoideaalin, minäihanteen, jonka kaltainen olisi halunnut olla: siveä, munaton mies, vailla idistä nousevia amoraalisia vietti-impulsseja?

Psykoanalyysin slangilla puliveivaten Dostojevskin saattaa olettaa projisioineen oman piilotajuntansa aineksia romaaniensa henkilöihin. Jumalaa pelkääväisen epileptikon mielen kellarista ryömivät paperille lapsenraiskaaja Stavrogin, Svidrigailon ja murhaaja Rogozin.

On kysyttävä se, mitä neuvostosensuuria pelännyt ja mestariaan fanittanut Tsypkin ei rohjennut rykäistä ilmoille: Oliko Dostojevskilla lapseensekaantujan vinkeitä? Hänen elämänkerturinsa Nikolai Strahov kirjoitti Leo Tolstoille katuvansa, ettei omannut moraalista selkärankaa sanoa totuutta: ”Hän oli paha ja kateellinen, hän oli raiskaaja.” Strahov väitti Dostojevskin käyttäneen lasta hyväksi saunassa.

Mutta Pietarin nero ei ollut taipumuksineen yksin. Etenkin köyhän kakara oli 1800-luvulla porvarin tavara. Lapset olivat tuolla kristillisen katinkullan hurkastuttamalla ajalla taloudellisen ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteita. Viktoriaanisen ajan Englannissa pikkulapset konttasivat orjina kaivoksissa. Illan tullen voitot laskettuaan tolkun kaivoskapitalisti saattoi suunnata hämärään kivijalkaporttolaan, jossa oli tarjolla lapsiakin. Idiootti on tämän kaksinaismoralismin zeitgeistin piilopoliittista pyhitystä. Dostojevski veisaa siinä tsaarinvallan ja ortodoksisen kirkon mustan taantumuksen hoosiannaa.

On pidetty outona, miksi Dostojevski ehtimiseen märehti alaikäisten tyttöjen raiskauksilla. Psykologina Nietzschen veroinen kirjailija kykeni hyytävän selvänäköiseen introspektioon, hän ymmärsi freudilaisesti tarvitsevansa korkean minäihanteen pitääkseen persoonansa kasassa. Häntä piinasi jatkuva hulluksi tulemisen pelko.

Tarinan mukaan maaorjat tappoivat heitä julmasti kohdelleen Dostojevskin isän ja vielä kastroivat tämän. Tätä voisi pitää jokaisen pikku-Oidipuksen unelmien täyttymyksenä, mutta murrosikäiselle Dostojevskille se oli jo liikaa, ja hän sai kaatumatautikohtauksen.

Tämä oidipaalisen unelman toteutuma aiheutti tulevalle kirjailijalle synkän syyllisyydentunnon. Hänen libidonsa takertuminen alaikäisiin voidaan näin selittää väistöyrityksinä insestisistä Oidipus-himoista esigenitaalisiin viettikohteisiin. Lopulta Dostojevski suurmiestyyliin avioitui itseään rutkasti nuoremman naisen kanssa, mikä myös juoruaa äiti-insestin kammosta.

Tammikuussa 1850 Dostojevski matkallaan vankeuteen Siperiaan sai dekabristivaimoilta lahjaksi Uuden Testamentin. Sitä hän piti hallussaan kuolemaansa saakka. Pyhässäkirjassa on parisataa alleviivausta, suurin osa eli 58 Johanneksen evankeliumin sivuilla.

Voisikin väittää, että kirjailijan antisemitismin teologinen aines on eräänlaista Johanneksen ilosanoman apinointia ja Idiootin Jeesus-hahmo Myskin samalta sylttytehtaalta. Johanneksen evankeliumi loihtii Kristuksesta jumalolennon. Hänen Jeesuksensa näyttäytyy tyyli-ihmisenä, joka tietää olevansa mahtiolento paremmasta perheestä. Tämä Jumalan suuren projektin Teräsmies ylvästelee, kuinka hänen hetken kärsimyksensä kruunaa voiton ikuinen kunnia: ”Minulla on valta antaa henkeni ja valta ottaa se takaisin” (Joh. 10:18).

Tämä pyhästä hengestä siinnyt johanneslainen himoton hippi on kristillinen versio Nietzschen yli-ihmisestä: ”Minä ja isä olemme yhtä” (Joh. 10:30). Johannes, Vapahtajan ykkösketjun oikea laitahyökkääjä paasaa natsahtavaa sanarieskaa, hän syyttää juutalaisia ”saatanan lapsiksi” (Joh. 8:44) ja ”saatanan seurakunnaksi” (Ilm. 2:9). Ja päälle päätteeksi: ”Te olette lähtöisin saatanasta. Hän on teidän isänne (Joh. 8:43-44). Vain Luther ja Hitler suurmiehistä vihapuhuivat yhtä iskevästi.

On ilmeistä, että Dostojevskin myskiniläinen egoideaalin rustaus tältä johanneslaiselta pohjalta oli alun alkaen tuhoon tuomittu. Tämä 1800-luvun Pietarissa kuuhaillut ”Jesus Christ Superstar” henkistyi seurakuntanuoreksi, jonka luiden ympäriltä puuttui syntinen liha. Myskin oli kuin Nietzschen karikatyyri Ristiinnaulitusta, jossa Jeesus on seksuaalinen nolla, ”esipuberteettiin pysähtyneen kehityksen tapaus”.

Lopullisesti Myskin-Jeesuksen savijalat murtuvat, kun Dostojevski näkee Hans Holbein nuoremman taulun ”Kristus haudassa”. Anna Grigorjevna Dostojevskaja kertoo muistelmissaan miehensä tuijottaneen taulua pitkään museossa Baselissa 1867 ja järkyttyneen syvästi. Vaimo pelkäsi kirjailijan saavan epilepsiakohtauksen. Dostojevski kuiskasi ahdistuneesti: ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmiseltä uskon.”

Nytkö antisemitismin lieju alkoi vyöryä kynän mestarin tajuntaan? Dostojevski kirjoitti tuolloin vuonna 1868 ilmestynyttä Idioottia. Romaanissa hän panee yliminä-samaistuksensa Myskinin suuhun kauhistuneet sanansa Baselin museossa. Ne Myskin lausuu syntisäkki Rogozinille, jonka talon salin oven päällä riippuu jäljennös Holbeinin maalauksesta.

On totta, että Holbeinin Kristus näyttää huonokuntoiselta. Taulussa näemme rumemman ilmestyksen kuin Matthias Grunewaldin torajyvätaudin jyrsimässä ristiinnaulitussa Isenheimin alttaritaulussa. Holbeinin Jeesuksen ruumiin lahoaminen on jo selvästi alkanut. Heikompiuskoinen ei saata luottaa, että tuohon tilaan päässyt toteuttaisi pääsiäisaamun ihmeen.

Kuten tunnettua Dostojevskin usko ei ollut ehyt ja jykevä kuten aikansa venäläisen maalaismummon. Hänessä piili Ivan Karamazovia, epäilyn kalvamaa ateismin myrkkyä. Idiootin Myskin tulee hulluksi, pyhä hyvis kuskataan mielisairaalaan. Tämä merkitsee moraalin symbolista luhistumista murhan, irstauden, metafyysisen pahan edessä, jota Rogozin edustaa. Se on myös merkki kirjailijan minäideaalin tuhoutumisesta.

Ketkä ovat saattaneet Jumalan pojan näin surkeaan jamaan? Dostojevskin johanneslaisessa esifasistisessa eksegetiikassa ja Raamattu-intertekstuaalisuudessa juutalaiset. Kirjailijalta jäi natsihöyryissään huomaamatta Jeesuksen olleen etnisesti ja kulttuurisesti syvästi juutalainen hahmo, vaikkei hänen arvovaltainen isukkinsa tiettävästi juutalainen ollutkaan.

Jo Freud pani merkille Dostojevskin ristiriitaisen asenteen väkivaltaisuuteen, jollain perverssillä tavalla kirjailija ihaili rikollisia. Kun Pietarin nero menetti Myskin-identifikaationsa, hän päästi vihansa irti Kristuksen murhaajia kohtaan. On sanottu Dostojevskin antisemitismin yltäneen pahimmillaan hitleriläisiin mittoihin.