Jere Vartiaisen kolmas runokokoelma Minuus | Miinus  kutsuu lukijan tunteiden temmellyskentälle. Identiteettikuvastoihin kietoutuvat häpeä ja paljastumisen pelko, mutta mukana kulkee mustaa huumoriakin.

Vartiainen on vuoden 2014 Lavarunouden Suomen mestari, joka tunnetaan vangitsevasta esiintymistyylistään. Lukukokemusta värittääkin mielikuva Vartiaisesta lavaroolissaan. Minuus | Miinuksen  runoissa meditatiivinen toisteisuus leikkaa raakoihin tilannekuviin ja kertojasubjektin, tutkittavan (tva), rehellisennurja äänirekisteri tulee Vartiaisen itsensä esittämänä vieläkin lähemmäs.

”Mietelauseita puristuksesta” -aukeaman aforismit sopisivat paitsi lavalle myös tiedostavan kansanosan huoneentauluiksi. Live, laugh, love -asetelmien sijaan ”Jos työttömältä leikkaa kädet, se juoksee lujempaa”, ”Kypsyttyäsi sinäkin vielä toistat itseäsi kuin lapsuuden traumaa” ja oma suosikkini ”Maailma palaa, mutta älä sinä, pikku nöpönenä, siitä huolehdi” toimisivat itsenäisinä sisustuksellisina teoksina.

En voi ohittaa Minuus | Miinuksen omistusta: ahdistuneille pojille. Vartiainen sanoittaakin kokoelmassaan rosoista tietä ahdistuksen läpi. Vaikka Vartiaisen runoja lukisikin tietynlaisen poikarunouden lasien läpi, säkeissä elävät kenen tahansa ihmisen elämään tunnistettavasti kuuluvat teemat: seksuaalisuus, rakkaus, luopuminen, suhteet vanhempiin, elämisen roolit, itsensä tunteminen ja kauhu itsestä löytyvien varjojen edessä. Miehuuden rooli, ”kuin mies”, ”tutkittava ei ole oikea mies” kulkee läpi tutkittavan pohdintojen ja tämä mieheyden äärelle etsiytyminen onkin eräs kokoelman leikkaava juonne.

Sukupuolen pohdinta on kiinnostavaa nykykeskustelun kontekstissa. Mistä puhumme, kun puhumme pojista? Tai miehistä? Voisiko naiseksi itsensä identifioiva lukea Minuus | Miinusta  sukupuolensa läpi?

Kertojana on vuoroin tutkittava, vuoroin häntä analyyttisesti tarkkaileva kertoja. Ehkä tutkittava ja terapeutiksi tulkittava toinen ääni ovat lopulta yksi ja sama hahmo. Kokoelmassa peilataan minuutta puuttumisen ja haluamisen kautta. Mitä on ollut, mitä on jääty vaille, mitä haluaisi olevan, mitä pelkää. Tutkittava kertoo itseään näkyväksi samalla kun vähättelee ja pelkää itseään piiloon. Hän riisuutuu alasti, luuhun asti, jotta ei olisi enää mitään millä palella.

Graafinen leikittely, vaihtelevat fontit ja säkeiden asettelu rinnastuvat tutkittavan ahdistukseen ja yritykseen rakentaa itsestään ja maailmastaan ehjä.

Kokoelma ei kuitenkaan latistu tapauskertomukseksi tai traumaluetteloksi vaan osoittaa, että Vartiainen kykenee tavoittamaan ihmisen syvimpiä tuntoja laajalla skaalalla – yksityinen laajenee yleiseksi tutkittavan kompuroidessa kohti itseään ja toivoa. Erityisesti ”äiti on” tavoittaa äitiyteen liittyvistä tunteista ja kokemuksista jotain kovin tuttua, haurasta, painavaa ja häpeällistä.

Voisiko Vartiaisen ahdistunut poikuus ollakin sukupuolen sijaan mielentila? Sellainen, ettei ole ihan valmis, eikä tiedä miten valmiiksi tullaan, etsitään kokonaista kuvaa johon hypätä ja olla sitten ehjä. Vartiaisen tutkittavalle haluaa sanoa: ei se haittaa. Minullakin on tuollaista joskus. Aika usein.