Sakari Huovinen: Isän kädestä. Lauri Huovisen ensimmäinen elämä. Teos 2020.

”Isäni kuolema ei minua suuresti satuttanut. Isä oli jäänyt minulle etäiseksi. Hän ei koskaan soittanut, eivätkä minun asiani häntä kiinnostaneet.” Näin kirjoittaa oikeustieteen tohtori, valtiotieteen maisteri ja yrittäjä Sakari Huovinen isästään, vuonna 1994 kuolleesta tuomiorovasti Lauri Huovisesta teoksessaan Isän kädestä. Isä Lauri oli jäänyt salaisuudeksi vuosikymmeniksi, joten Huovinen päätti selvittää asioita itselleen. Tuloksena syntyi persoonallinen teos, joka perustuu kirjeisiin, muistiinpanoihin, päiväkirjoihin, saarnoihin, lehtileikkeisiin, läheisten muisteluihin sekä biografiatietoihin.

Lauri Huovinen syntyi syyskuussa 1915 vaasalaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen äitinsä Saimi (os. Kinnunen) oli kotoisin Suomussalmen Vihtalasta. Sen pihapiirissä hänet oli vihitty Kalle Huovisen kanssa avioliittoon. Häissä oli myös kirjailija Ilmari Kianto.

Yksi käänteentekevä asia Laurin elämässä oli sairastuminen 16-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin, jonka seurauksena hän joutui Nummelan parantolaan liki puoleksi vuodeksi. Parantola-aika oli raskasta ja ahdistavaa aikaa nuorukaiselle. Isä valoi kirjeissään rohkaisua pojalleen, mutta silti Lauri tunsi elämänsä yhdentekeväksi.

Kotiin palattuaan Lauri koki irrallisuutta kaikesta, niin kavereista kuin vanhemmistaankin. Suhde tyttöihin askarrutti myös kovasti. Ylioppilaskesänä 1935 Lauri oli isänsä vesirakennustyömailla, ja syksyllä hän kirjoittautui Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.

Helsingissä Lauri löysi hengellisen kodin evankelisesta liikkeestä. Kiusaukset piinasivat alati häntä. Myöhäissyksyllä Lauri tapasi lääketieteen opiskelija Aili Virran, ja rakkauden tuli alkoi hiljakseen kyteä.

Talvisotaan Lauria ei keuhkotautisena kelpuutettu.

Seurustelusta Ailin kanssa tulee pitkä ja perusteellinen. Aili ei epäile omaa rakkauttaan mutta pohdiskelee, tarvitseeko Lauri hänen rakkauttaan. Jatkosodan alkaminen tekee elämästä jälleen epävarmaa, mutta syksyllä 1941 Aili ja Lauri rohkenevat kihlautua.

Pitkin teosta Sakari Huovinen kommentoi ja tulkitsee muistiinpanoja sekä saarnoja. Näissä tulkinnoissa tulee selkeästi esiin isän ajattelun ydin. Tämä väliin suorastaan ruoskii itseään. Itsetunto on lähes nollassa, vaikka monet asiat elämässä ovat kohdillaan. Kirjoittaessaan tekijä on kulkenut matkan myös syvyyssuunnassa oman elämänsä syövereihin.

Aili valitsee hammaslääketieteen opintosuunnan, sillä se on lyhyempi. Lauri vihitään papiksi kesäkuussa 1943 Mikkelissä. Pian sen jälkeen pitkä seurustelu saa sinettinsä, kun heidät vihitään avioliittoon saman vuoden heinäkuussa.

Jatkosodan aikaan Lauri on sotilaspappina ja Aili työskentelee sotasairaalassa. Kirjeet ja paketit kulkevat rakastavaisten välillä tiuhaan. Sodasta tullaan siviiliin ja elämä asettuu uomiinsa. Esikoispoika Eero syntyy lokakuussa 1944. Eerosta tuli Helsingin piispa vuonna 1991. Lauri valitaan evankelisten matkapapiksi, ja virka työllistää häntä valtavasti. Vuonna 1946 syntyy toinen poika Matti. Elämä on monin tavoin puuhakasta mutta palkitsevaa.

Lauri lähtee Roomaan tekemään väitöskirjaa Machiavellin ihmiskuvasta yhdeksäksi kuukaudeksi. Kirjeet kulkevat jälleen ahkerasti Ailin ja Laurin välillä. Roomassa Lauri vaipuu jälleen synkkiin, jopa itsetuhoisiin ajatuksiin ja piristyy vasta, kun Aili tulee muutamaksi viikoksi lomalle hänen luokseen.

Kotiin palattua työ matkasaarnaajana jatkuu kiihkeään tahtiin, ja Aili työskentelee hammaslääkärinä. Vuonna 1951 perheeseen syntyy kolmas poika Sakari. Mustat pilvet kasautuvat keväällä 1954 elämän ylle, kun Aili joutuu Auroran sairaalaan eikä enää parane vaan kuolee elokuussa 34-vuotiaana.

Sakari Huovinen on taitava kirjoittaja. Hän on onnistunut tuomaan isänsä sisäisen maailman sekä ajattelun rehellisellä ja alastomalla tavalla esiin. Hän ei kaihda kertoa isänsä synkästä ajatusmaailmasta, demoneista ja kiusauksista. Hän kirjoittaa analyyttisesti niin teologiasta kuin erilaisista fllosofisista suuntauksista, joita Lauri paljon pohdiskelee.

Huovinen suodattaa persoonallisella ja elävällä tavalla isänsä muistiinpanoja ja puheita. Teoksen intiimimmäksi osioksi nousee epilogi, jossa Huovinen hyvin henkilökohtaisesti avautuu suhteestaan isäänsä. Eikä se suhde ole totisesti ollut helppo. Isän varjo on ollut pitkä, mutta isä on antanut myös testamentin, joka tiivistyy Sakarin ylioppilaskeväänä 1971 isältä saatuun kirjeeseen: ”Minun testamenttini on se, minkä olet vuosien mittaan minulta kuullut tai minussa nähnyt.”

Sellaisen testamentin hyvässä ja pahassa itse kukin haluaisi saada. Toivottavasti myös antaa.