Aamu Film Company: Hytti nro 6. 106 min, K7.
Ohjaus Juho Kuosmanen; käsikirjoitus Andris Feldmanis, Livia Ulman ja Juho Kuosmanen, Rosa Liksomin romaanin innoittamana. Kuvaus J-P Passi, leikkaus Jussi Rautaniemi, äänisuunnittelu Pietu Korhonen, lavastussuunnittelu Kari Kankaanpää, pukusuunnittelu Jaanus Vahtra, maskeeraussuunnittelu Liina Pihel.
Pääosissa Seidi Haarla ja Juri Borisov.

Ohjaaja Juho Kuosmasen ja kuvaaja J-P Passin yhteistyö toimii jälleen. Eräänlainen adaptaatio Rosa Liksomin Finlandia-palkitusta teoksesta Hytti nro 6 (2011) on kaunis, minimalistisuudellaan kaihoisa elokuva, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta muun muassa pokkaamalla Cannesin elokuvafestivaalin kakkospalkinnon Grand Prix’n. Elokuva on myös vuoden 2021 Suomen Oscar-ehdokas – eikä suotta.

Koska elokuva poikkeaa sisällöltään Liksomin kirjasta muun muassa miespäähenkilön muuttuneen iän ja junamatkan määränpään verran – kirja suuntautuu Siperiaan, elokuvan päätepysäkkinä on ”vain” Murmansk – tarkastellaan tässä kritiikissä elokuvaa omana artefaktinaan ja jätetään kysymykset adaptaatiosta ja varioinnista kokonaan pois.

Kuosmanen on kyennyt rakentamaan suhteellisen hienovaraisen tulkintansa, J-P Passi tuo hämäräotteisella kuvauksellaan oman ripauksensa ja venäjänkielinen dialogi tekee tekstistä muuta, mitä Liksom on ehkä alun alkaen romaaniinsa suomeksi sommitellut.

Seidi Haarlan ja Juri Borisovin tähdittämässä dialogivetoisessa draamassa seurataan junamatkaa Moskovasta Murmanskiin. Elokuva on alkujaan levoton: käsivaralta tehdyn kuvauksen lisäksi ääni- ja värimaailma ovat kolkkoa, tummasävytteistä kirskuntaa sekä levotonta huojuntaa. Yllättävän pian katsoja tottuu minimalistiseen ja pieneen maisemaan, jota elokuvan nimen mukaisesti hytti ja muut erilaiset huoneet lopulta karuudellaan tarjoavat katsojalleen. Ahtaus ja sen tuoma pimeys vangitsevat.

Jostakin syystä jo ensi minuuteilla mieleen juolahtaa Sofia Coppolan ohjaama kulttiteos Lost in Translation (2003). Samaa erkantuuneisuutta, vierastamista ja kulttuurieroja on havaittavissa, samankaltaista hienovaraista ihmisyyksien hankausta ja epävarmuutta valkokankaalla. Mutta sävy on slaavilaisen melankolinen sääolosuhteita myöden.

Nopea rytminen dialogi ja vaivaton näyttelijätyö sekä Haarlalta että Borisovilta toimivat kiitettävästi. Näyttelijöiden ilmeikkyys ja vaivattomuus välittyvät elokuvan alusta saakka. Jopa Borisovin vodkakänninen näyttely tenhoaa kaikessa hitaudessaan ja kömpelyydessään. Ja kun röökiä välillä poltetaan ketjussa, sitä poltetaan kireän hermostuneesti ja syvin henkäyksin.

Dialogi on venäläisen realismin kaltaista humanistista pohdintaa ihmisyydestä, yksinäisyydestä ja eksistentialistisesta kriiseilystä. Anna Ahmatovaa ja Marilyn Monroeta siteerataan maltillisesti. Haarlan hiukan töksähtelevä ja murteellinen venäjä antaa antoisan vastapainon Borisovin murahtelevalle ja säkättävälle natiividiktiolle.

Elokuvan äänimaisema on niin ikään paljas. Teemabiisiksi nousee Desirelessin esittämä ”Voyage Voyage” -hitti, mutta muutoin musiikkia kuullaan hämmästyttävän vähän, vain alle kymmentä kappaletta. Foley- eli jälkiäänitystyöskentely ansaitsee kiitoksensa: ei liikaa, ei liian vähän, vaan juuri tarpeeksi kirskuntaa, köhinää ja kumua. Ihanaa holtittomuutta ja ylipuskevia tuulen kohinoita raiteilta.

Kesken elokuvaa havahtuu pohtimaan, minkälaisen kuvan elokuva antaa muutoin niin russofobiselle kansakunnalle: onko elokuvan viesti ihmismyönteinen vaiko rokonarpinen, tuleeko ihmisen luottaa tuntemattomaan, mitä fyysinen etäisyys kertoo henkisestä etäisyydestä ihmisten välillä? Kulttuurieroja ei onneksemme ole alleviivattu, ja lopulta suomalainen pettää maanmiestään ikään kuin näpäytykseksi kaikille ennakkoluuloille ja ihanteille.

Omiin Venäjän-kokemuksiini peilaten elokuvan ränsistyneisyys ja ajattomuus herättävät kysymyksen, mitä aikakautta se esittelee katsojalleen. Lankapuhelimet ja puhelinkopit viittaavat johonkin menneeseen, kännyköitä ei tietenkään ole, mutta Sony PDX-10:n kaltainen videokamera hämmästyttää. Haarlan päähenkilö käyttää luontevasti säherölle mennyttä C-kasettia, valokuvat otetaan Polaroidin neuvostokopiolla. Tietysti elokuvassa ajatetaan Ladalla, koska muutenhan kyseessä ei voisi olla Venäjälle sijoittuva elokuva. Muutoinkin ajoneuvot ja kiinteistöt ovat lahoamispisteen loppupään saavuttaneita rotiskoja. Glamour on kiskaistu irti kaikesta, nuhjaantuneisuus ja ummehtuneisyys hyökyvät jopa hytistä.

J-P Passin kameratyöskentely pelaa niukalla valaistuksella. Käsivaralla kuvattu materiaali välittää junan huojunnan ja matkan vääjäämättömyyden. Elokuvan kirkkaat kohtaukset ovat maltillisia ja taidokkaasti suunniteltuja päähenkilöiden sisäisen maailman ilmentäjiä. Loppukohtauksien haloefektit ovat ihailtavia sommitelmia. Videokameralla otetut näytteet taustakohisevat kivasti ja tarjoavat muuten rauhattomaan kuvaukseen yllättävän huojumattomia hetkiä.

Koska katsoin elokuvan pressiesityksen sijaan julkisessa näytöksessä, reilun kolmenkymmenen hengen yleisöstä pääsi kerrankin aistimaan välittömiä reaktioita. Humoristisuus onnistuu muutamaan otteeseen kiherryttämään yleisöä, koska ajoitus ja banaliteetti kantaa näppärästi. Muutoin intensiivisen elokuvan pilaa vajaan parinkymmenen minuutin loppu, joka laahaa, matelee ja lopulta ei saa sittenkään aikaiseksi sitä suurempaa, mitä antaa luvata.

Kuten elokuva lopussa kauniisti toteaakin: ”Kaikki tuntuu olevan liian kaukana.” Kummallinen road trip -mäinen elokuva vakuuttaa niukkuudellaan ja huolitellulla sommittelullaan. On sanomattakin selvää, että Kuosmanen on onnistunut Hymyilevän miehen (2016) jälkeen luomaan suomalaiseen elokuvataiteeseen jo toisen merkkiteoksen.