Ohjaaja Antti J. Jokinen tähyää sairaslomajaksonsa jälkeen pirtein katsein kansainvälisen levityksen pariin. Tämä seikka käy selväksi alkukohtauksista lähtien Kullervon tarinassa. Lavasteissa, maskeerauksessa ja haastavissa lokaatioissa ei ole tarmoa ja vimmaa säästelty.

Vauhdikkaiden taisteluiden jälkikäsittelyyn on käytetty rutkasti aikaa. Elokuvan alkutahdit ovat jenkkituotantoja matkien savukoneiden ja erikoistehosteiden hyökyä. Rahaisa panostus luo kontrastin muutoin verkkaiseen rytmiikkaan nojautuviin kotimaisiin elokuviin. Elokuvan kokonaisbudjetti on hulppeat 4,9 miljoonaa euroa, jolla se sijoittuu vuoden 2026 kotimaisessa tarjonnassa Lapin sodan ja Sisu 2:n jälkeen kolmanneksi.

Ohjaaja Jokinen ja hänen käsikirjoittajaparinsa, paremmin näyttelijänä tunnettu Jorma Tommila sijoittavat Kalevalan saagan 1100-luvun alkuun. Rautakaudessa ollaan siis perin myöhäisessä vaiheessa heidän määritelmillään. Kullervon dysforinen tarinalinja alkaa Untamalasta Untamon ja Kalervon väen kahakalla. Lapsuuden traumajakso on alustukseksi vinha ja hurmeinen.

Kullervon roolissa nähdään Elias Salonen. Hänen vastaparinaan on hyytävän ilmeetön ja kireä Eero Aho. Naisrooleista Oona Airola onnistuu tilanteen keskelle ajautuneena Marjattana, Krista Kosonen Ilmarisen vaimona on kylmäkiskoinen ja alkuperäisteokselle uskollisesti ämmämäinen: säyskivä, kiivas ja vastahankainen.

Sivurooleistakin todettakoon loistetta ja onnistumisia: Wäinönä eli Väinämöisenä Ilkka Koivula, Johannes Holopainen Kalervona ja Olli Rahkonen Ilmarisena. Seela Sellakin vilahtaa luonneroolissa vanhan väen tietäjänä, Viidan eukkona. Kirvein veistetyt ilmeet yhdistettynä riutuneisiin, nälän riuduttamiin jänteikkäisiin kehoihin tukevat ilmeikästä tulkintaa. Puvustus on tahriintunutta ja kulahtanutta, uskottavaa sekin.

Roolituksesta elokuva ei jää kiinni. Myöskään metsäinen, kajoinen ja savuisa metsämaisema ei elokuvaa pilaa. Lokaatiot istuvat honkien tavoin sopuisasti taustalle ja vavahduttavat hitaissa kohtauksissa. Sisätiloissa ollaan harvakseltaan. Nurmeksen Bomban kylään on luotu uskottavat lavasteet puupirteille ja pihapiireille, mutta luonto on rakentanut vielä kauniimmat ja jylhemmät puitteet taustalle.

Antti Nikkisen lavastussuunnittelu on taidonnäyte, vaikka alkukantaisia savupirttejä ja sammalkattoja ei nähdäkään. Kuvausryhmän samoilu siirtolohkareilla on taatusti ollut työlästä, mutta katsojaa se palkitsee.

Toisinaan elokuvassa kuullaan kalevalaista rytmiä mukailevaa alkukirjainten soinnuttelua, allitteraatiota. Rytmiikassakin on tuttua poljentoa. Dialogi on mutkatonta, tenhoavaa sitenkin. Mutta kun sanotaan, ei toisteta. Kesuuraa ei ole osattu oikein rakentaa, mutta olkoon tämä sivuseikkaa. Tekstitys tukee nykyaikaistettua kieltä riittämiin.

Elokuva etenee ponnekkaasti, välillä jopa liiankin ketterästi. Ongelmaksi muodostuu sovitus: kahteen tuntiin ja kahteenkymmeneen minuuttiin survotaan koko Kullervon tarina. (Yhteensä Kullervon tarinalinja on Lönnrotin Uudessa Kalevalassa (1849) runot 31–36, sivumäärältään noin kymmenys koko eepoksesta.)

Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä. Kalevalaa tuntevallekin vaihdot ovat ripeitä ja hyökyileviä. Jatkuva miekkojen kalske ja säntäily kaipaisi vastapainoksi edes rauhaisampaa leikkausta, parempaa musiikkiteemoitusta tai ihan vain hiljaisuutta.

Juoni on reiluun kahteen tuntiin napakka, ketterä. Juoni ei pitkästytä. Välillä se sänteilee jopa liiaksikin. Elokuvan jälkeen kummallinen olo: ilman muistiinpanoja elokuvan juonenkulkua olisi haasteellista muotoilla. Tapahtumia on reippaasti.

Elokuva on juonnellistettu Kalevalan runojen jaksojen myötäisesti. Kivinen leipä ja sisaren turmelu ovat näistä onnistuneimpia. Viidan eukon tiedot ja emännän surma jäävät hätkähdyttävään paitsioon. Veronvienti Venäjällä jää irtonaiseksi osaseksi. Elokuvan loppujakso onneksemme onnistuu kutomaan saagan vähäeleisellä ja kirkkaalla kerronnallaan. Loppurunojen karmeudella ei mässäillä.

Kalevalaa tuntevalle käsikirjoitus pirskahtelee toisinaan hienoja viitteitä. Tieran, Kalevin ja Untamon välisessä keskustelussa vihjaillaan tulevia tapahtuvaksi, Kalevankankaan jättiläisiin viitataan tuon tuosta. Tähdistöt, Tuonelan myytit ja ennen Kullervon syntyä tapahtunutta sohitaan, muttei kuitenkaan avata. ”Taivaan äärellinen” pitää tuntea, jotta viittaukset ilahduttavat katsojaansa.

Ainakaan Jokinen ja Tommila eivät väännä asioita rautalangasta.

Juonen haastavuus vaatii kotimaiselta katsojaltakin rahtusta enemmän. Ulkomaiselle katsojalle epiikkakerrostumat näyttäytynevät ensikatselulla säntäilevälle ja sekavalle. Miekalle laulelu vaikuttanee lapsekkaalta, mutta pidän toteutusta kelpona.

Ensimmäiseksi valkokankaan päärooliksi Elias Salosen Kullervo on läpi elokuvan kiilusilmäinen, hullu ja maaninen. Hänen tarmokkuutensa ja päättäväinen pakkonsa näkyvät. Eero Ahon pälyilevä ja alati varuillaan oleva Untamo tasapainottaa Salosen vimmaista tempoilua. Parivaljakon onnistunut roolitus pitää juonta kantimissaan. Heidän keskinäinen viinanjuomisen hurmoksensa on taidonnäyte.

Kuvaaja Rauno Ronkaisen luontokuvaus on tasokasta. Talvimaisemat lumoavat jopa kotimaisen katsojan. Puunhakkeista välittyy kummallisesti pihkan tuoksu, syksyn koleus jäytää ja järven pintaan heijastuu merkityksen oloisia hattarapilviä.

Elokuvaa jäytää Lauri Porran mahtipontinen, liian eeppisiin mittoihin vyöryvä musiikkimatto. Näytännön tekstityksissä ylipaisuteltu musiikki saa kornit mittasuhteet tekstien alleviivaavuudellaa:n ”tarmokasta musiikkia”; ”pahaenteistä musiikkia”; ”kaihoisaa, jylhää musiikkia” ja niin sitä rataa. Vähäisemmälläkin nostatuksella ja kumulla olisi selvitty. Teemat ovat riittämättömiä, suorastaan mitäänsanomattomia. Sävellystä on väkisellä ympätty kohtauksiin, mihin sitä ei olisi edes tarvittu.

Ohjaaja Antti J. Jokinen työryhmineen toivoo elokuvalle menestystä. Kotimaiset katsojansa se kai saanee, mutta aihelmaan perehtymättömille kalevalaisen epiikan vivahteet mahtavat jäädä sotkuiseksi. Mahdollisen ulkomaisen menestyksen myötä suunnitteilla olisi jatko-osa Sammon ryöstöstä. Sen haluaisin kernaasti nähdä, joten loppusanani osoitankin poikkeuksellisesti Kalevankankaan ja Karjalankunnaan ulkopuolelle: Menkääpä katsomaan Kullervon iätön kamppailu kaikesta huolimatta!