Arkangelista itään kertoo Lapin läänin maaherran työmatkoista Venäjällä, Alaskassa ja Kanadassa. Hannele Pokka toimi virassa vuosina 1994–2008. Arktisten alueiden välistä yhteistyötä pyrittiin tuona aikana tiivistämään etenkin Pohjoisen foorumin kautta. Lähialueilla henkilökohtaisemmat tapaamiset olivat tärkeitä yhteistyön edistämisessä. Pokka reissasi virkansa takia paljon Venäjällä. Varsinkin Murmansk tuli tutuksi.

Pokan virka-aikana tapaamisten toistuvia aiheita olivat Sallan rajanylityspaikan avaaminen, Murmanskin sataman ja muiden yritysten välinen yhteistyö sekä ratayhteyden rakentaminen Sallan kautta Venäjän rautatieverkostoon. Ympäristökysymyksistä keskusteltiin Pohjoisen foorumin kokouksissa. Lapissa vierailleet venäläiset olivat kiinnostuneita porotaloudesta ja infrastruktuurin kunnossapidosta arktisissa olosuhteissa. Joulupukki haki Pokan kanssa reissatessaan kansainvälistä mainetta Venäjältä ja Japanista.

Joulupukki on esimerkki tapaamisten ja matkojen käytännön merkityksestä. Olisiko Lappiin kehittynyt kansainvälistä turismia ilman Joulupukin markkinointimatkoja? Samalla tavalla Pokka edisti muun muassa yritystyhteistyötä matkoillaan, mikä ei tavan tallaajalle vain näy yhtä konkreettisesti kuin Joulupukki-turismi. Aina toimia ei noteerattu valtiotasollakaan. Pokka antaa ymmärtää, että Barents-yhteistyöhön liittyviin kutsuihin tai raportteihin vastattiin ministeriöstä usein hiljaisuudella.

Arkangelista itään on kiinnostavaa luettavaa nimenomaan arktisen alueen kansainvälisestä yhteistyöstä kiinnostuneille. Yhteistyöhön liittyi paljon seminaareja, kokouksia ja vierailukäyntejä. Valtavasta maasta löytyi monenluontoisia kuvernöörejä ja virkailijoita. Kaikille yhteistä oli aseman muuttuminen Putinin valtaan tulon myötä. Aluehallinnon rooli vedettiin alas, ja kaikesta piti alkaa kysyä presidentiltä.

Kirjan nimen ja ennakkotietojen perusteella odotin värikkäämpää kulttuurin ja Siperian tuntemattomien paikkakuntien kuvausta, mutta lukiessa työmatkapäiväkirja on paikoin kuivakkaa tapaamisten ja kokousten sarjaa. Kirjan lopuksi sain kuitenkin huomata imeneeni aimo annoksen tietoa eri kaupungeista, pitkien matkojen taittamisesta ja venäläisistä toimintatavoista: Aina on hyvä olla jotain allekirjoitettavaa. Aina pidetään paljon puheita. Ja syödään hyvin.

Parhaimmillaan Pokka onnistuu tekemään eläviä matkakuvauksia, kuten lopussa Kanadan kultakaupungin Dawson Cityn sijaintia ja menoa kuvatessaan. Myös Jakutian tuntemattomista alueista piirtyy laaja kuva.

Kirjan suurin ongelma on tekstin aikamuotojen sekavuus. Tekstissä on käytetty ajan määreitä ”nyt”, ”tänä vuonna” ja ”viime vuotena”, vaikkei tapahtumien tarkkoja ajankohtia ole ilmoitettu. Varsinkin alussa Pokka on yrittänyt luoda tunnelmaa kuvaamalla matkoja preesensissä, mutta käytännössä käytetään sekaisin kaikkia aikamuotoja: ”Saariselälle olin tullut jo edellisenä päivänä. Siellä jatkuu huumeseminaari. Osanottajia oli kaikista Pohjoismaista ja Venäjältä.” Kurskin uppoamista kuvaavassa luvussa ”Kursk on Venäjän sukellusveneistä nuorimpia”, mutta vielä uppoamistilannetta kuvatessakin siitä puhutaan jo menneenä: ”Se oli iso, varmaan yksi maailman suurimpia, ja siinä oli 118 hengen miehistö.”

Edelliset esimerkit ovat yksityiskohtia, mutta laajemmassa mittakaavassa ne aiheuttavat sen, ettei aina ole lainkaan selvää, onko asiat hoidettu jo 1990-luvulla vaiko vasta äskettäin tai toisaalta kuvaavatko annetut tiedot myös nykyään vallitsevaa tilannetta. Lopussa matkakuvauksetkin ovat vaihtuneet pääsiassa imperfektiin.

Pokka oli usein ainoa nainen kokousten pukumiesten joukossa. Se ei tunnu olleen ongelma, ainakaan asiaa ei mainintoja laveammin kuvata. Uranaisen ja äitiyden yhdistämisen ristiriitaa sen sijaan tuodaan esille koko kirjan ajan. Pokan tytär jäi jo vauvana kotiin isän ja lapsenhoitajan hoiviin, kun äiti reissasi maailmalla. Kotipuheluiden kautta tulee esille hauska pala käytännön teknologian historiaa. Vaihtelevat puhelinyhteydet ja kännykkämallit kuvaavat paitsi nopeaa kehitystä ja omaa aikaansa myös vierailukohteen taloudellista tilannetta ja kehitysvaihetta.

Arkangelista itään kuvaa monien nyt ajankohtaisten asioiden taustoja. Ilmastoraportteja ei otettu vielä Jakutian kokouksissa ihan niin tosissaan kuin nykyään, vaikka maahan ilmestyi railoja ikiroudan sulaessa ja talojen seiniä halkeili. Arkangelista itään päättyy vuoteen 2008, kun Pokka siirtyi maaherran tehtävistä ympäristöministeriön kansliapäälliköksi. Vuodesta 2008 nykyhetkeen jää kahdentoista vuoden aukko. Mitenköhän Murmansk-yhteydet ja yhteistyö ovat siinä välissä kehittyneet? Millainen asema on Pohjoisen foorumin kokouksilla? Aukon täydentäminen vaikka lyhyelläkin tiivistelmällä olisi tehnyt kirjasta ajankohtaisemman. Arktiset kysymykset ovat aina ajankohtaisia, nyt ja tulevaisuudessa. Pokan ura on osa niiden historiaa.