”Laitoin Kuuhullun kasetin uudestaan soimaan. Sen kaunis haikeus sopii olotilaan, jonka veljeni tapaaminen jätti. Sisarukseni ja vanhempani asuvat puolisoineen kaikki etelässä enkä tapaa heitä kovinkaan usein. Alan ikävöidä heitä vasta silloin kun tapaamme, varsinkin jos he käyvät luonamme Oulussa. Heidän lähdettyään pois välimatka näyttäytyy pitkänä ja Oulu yksinäisenä.

Maahan jäänyt lumi valaisee maisemaa. Aamulenkillä jää rahisee kärryn renkaiden alla, syvemmät lätäköt ovat sulia, matalissa pinta riitteessä. Eläinten yölliset kulkemiset ovat luettavissa jäljistä. Pitääkin jo tänään suojata pihamme omana-, kirsikka-, luumu- ja päärynäpuut jäniksiltä. Ja vaihtaa Annan pyörään talvirenkaat, jatkaa autotallin siivoamista, asentaa uusi lämpöpatteri lapsen huoneeseen, kylvettää lapsi ja tehdä muistilista hänen uni- ja ruoka-aikatauluistaan – olen huomenna ensimmäistä kertaa yksin lapsen kanssa aamusta iltapäivään. Uskon pärjääväni aivan hyvin.”

Ote lokakuun kahdeksannen päivän aamulta tiivistää Pentti Järvelinin (s. 1987) kyvyn sanallistaa 24 viikon pituinen, arjentäytteinen isyysvapaa. Päivittäin säntillisesti kirjatut pörssisähkön noteeraukset sekä aamukuuntelussa olleet C-kasetit sulautuvat kiherryttäviin arjen huomioihin, syvälliseen itsetutkisteluun sekä vaikkapa oululaisen skeittikulttuurin dokumentointiin.

Matti Klingen (1936–2023) kaltaisesta, ylävireisestä eurooppalaisen intellegenssin rappeutumista käsittelevästä päiväkirjaesseestä ollaan liu’uttu rauhallisen varmasti erään toppilalaisen omakotitalon lattian pinnalle. Sieltä käsin vajaan vuoden ikäisen esikoisensa kanssa selkärappeuman riivaama Järvelin mittailee talonsa ilmankosteuden kautta omia tuntemuksiaan isyyteen.

Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista. Aiempaa elämisen pöhköyttään ja sanataiteellistamista Järvelin hyödynsi esikoisnovelliteoksessaan Kelmukansi (2022) – omakustanne sekin.

Järvelinin henkilökohtaisen elämän rullaaminen kitinöittä eteneväksi tekstiksi onnistuu, koska hän ei sorru liioitteluun, kerskailuun tai jälkiselittelyyn. Hänen tempauksensa ja osallistuminen erilaisiin seurueisiin mahdollistaa lukuisia havaintotasoja. Noin 170 vuorokauden aikana Järvelin tavallaan suorittaa monenlaista aina kansalaisaktivismista erilaisiin harrasteisiin ja puuhasteluihin. Monisyinen, aktiivinen elämä antaa vastapainon muuten kellontarkkaa toistuvuutta kumpuavalle vauva-arjelle.

Jos kipuilua isyysvapaa-arkeen ilmaantuu, ainahan järvelinmäisesti jooga-asentoja voi nimetä uudelleen tai kysyä esikoislapsen varjolla ihmisten ikiä, jotta olisi vielä enemmän arjen pyörteitä ihmeteltävänä.

Päivittäin kirjatut, keskimäärin puolentoista liuskan mittaiset pyörteet listaantuvat erikoisten asioiden sarjoina. Alkuun kerrotaan aamun soitossa ollut C-kasetti, päivän sen hetkinen pituus Oulussa sekä pohjoismaisen sähköpörssin noteeraus. Antti Hyryn Uunin kaltainen toistuvuus katkeaakin onneksemme tähän. Neljäsataasivuisessa teoksessa kohti ensimmäistä ikävuottaan porhaltavan taaperon kehitys tarjoaa primaarina juonentasona kiehtovia havaintoja. Lisätasoja seuraa vaikkapa Hiukkavaaran skeittihallin kävijämäärien tilastoinnista tai tulipesien kuukausittaisista täyttömääristä. Tässä kerrottuna seikat vaikuttavat banaaleilta ja vulgaareilta, Järvelinin kertomana suorastaan lumoavilta.

Teoksen altruismi savuaa lukijansa sisälle, ja hän pummaa Järvelinin arkea tupakan tavoin sivu sivulta. Kirjoittajan arkeen jää salakavalasti koukkuun. Järvelinkin kamppailee arjessaan ja parahtelee nikotiini- ja sokeriaddiktioistaan. Toisinaan hänkin pummaa arkeensa savukkeen ja kertoo näistä kerroista häpeilemättömästi, mutta myös itselleen reflektoiden.

Miksikään self-help-oppaaksi teoksesta ei ole, koska Järvelin ei tuputa kyseenalaistuksia tai vastauksia. Ja jos hän sortuukin muutaman pyhäpäivän merkinnän saarnaamaan, senkin hän tekee maanläheisesti polkien satulan selästä tai pötkötellen.

Omakustanteen sisältö ei rönsyile. Taitto kohtaa selkeydellään sisällön, virheitä ei löydy. Teos on muutoin kepeää luettavaa, mutta pienen pieni maininta on tehtävä erikoisesta fontin valinnasta ja tiheästä rivivälistä. Fontin pienen koon toki ymmärrän tekstimassan sanelemana – onhan pehmeäkantinen, 400-sivuinen nide jo kestävyytensä rajoilla – mutta mitäpä jos taitossa puolityhjiä sivuja oltaisiin karsittu tiivistämällä ja lisätty luettavuutta rivivälillä?

Oletin teosta aloittaessani tekstilajin hitaasti muuntautuvan: että väsymys ja aivosumu tekisivät tepposensa, ympäröivän havannointi kilpistyisi tai teoksesta tulisi konstruktioltaan monotoninen. Kirjailija itsekin pohtii moista teoksen päätteeksi. Omakustantanteena kai teoksen vahvuus onkin, että se on kasvanut omiin mittoihinsa hiukan kuin itsestään ja vahingossa, vailla pakottavia kustannustoiminnan vaateita.

Ja täsmälleen kuten kirjailija ja hänen jälkeläisensä monimerkityksellisesti 24 viikon aikana kasvavatkin, Järvelinkin on pärjännyt omakustantamisellaan versomaan hienon ajankuvan 2020-luvun arjesta kasvukipuineen.