#kaltiomatkustaa

On varhainen aamu Valóság-residenssissä. Kuten monet muut aamut, tämäkin käynnistyy keskustelulla. Hanna kertoo olevansa liikkeellä matkalaukkumentaliteetilla. ”Se tarkoittaa sitä, että asioiden pitää mahtua matkalaukkuun niin tänne tullessani kuin kotiin palatessani.”

Värien, pensseleiden, lastojen ja muiden työvälineiden lisäksi Hanna on pakannut mukaansa erilaisia maalauspohjia. Ne ovat saaneet vielä uinua matkalaukussa, sillä taidetta on syntynyt aivan muille alustoille. ”Läheisen kaupan hyllyjä tonkiessani pienet kakkupaperit vetivät puoleensa. Heräsi ajatus, että kokeilenpa, miten ne imaisevat vesivärin.”

Paperi kesti työstämisen. Residenssissä on esillä viitisenkymmentä kakkupaperimaalausta. Hanna ei pidä niitä yksittäisinä teoksina vaan osina rakenteilla olevasta montaasista tai kollaasista. Teknisenä testinä alkaneesta jutusta on syntymässä jotain isompaa. Jotain enemmän.

Vatsa ei täyty hötöstä. Siinä yksi ajatus kakkupaperimaalausten takana.

”Niihin peilautuu tämä epävarma maailmantilanne. Se, miten vaikea yksilön on tulla kuulluksi, jopa sellaisessa yhteiskunnassa kuin Suomi. Minä, taiteilijana, tunnen eläväni marginaalissa, koska ei minun ääneni kantaudu päättäjien korviin”, Hanna sanoo.

Mutta miksi kakku ja kakkupaperi Unkarissa? Hannalla on tähän historiaan juontuva vastaus. Unkarin prinsessan, myöhemmin Ranskan kuningattaren, Marie Antoinetten (1755–1793) suhtautumista alamaisiinsa kuvaa lausahdus, jonka kuningattaren kerrotaan sanoneen, kun tämä kuuli kansansa kärsivän nälkää: Jos heillä ei ole leipää, syökööt kakkua. ”Lausahdus elää vahvasti tässä päivässä ja kuvaa hyvin hyväosaisten ja päättäjien suhtautumista heikommassa asemassa oleviin”, Hanna jatkaa.

Hänen mielestään kyse on myös huomion siirtämisestä tärkeistä ja vaikeista asioista toisaalle. ”Ihan niin kuin tämän päivän mediassa. Otsikoihin pitää repiä aina uutta. Aihetta käsitellään nopeasti ja siirrytään seuraavaan, minkä vuoksi oikeat asiat eivät tule kuulluiksi tai kunnolla käsitellyiksi.”

Ja tässäkin on yhteys Marie Antoinetteen: jos leipä on loppunut tarjoiluvadilta, ota jälkiruokatarjottimelta kakkua! Näin kiusallisesta ongelmasta päästään eroon elegantisti.

Pitsireunaiseen kakkupaperiin liittyen Hanna jatkaa, että byrokratian kiemuratkin pyritään muotoilemaan elegantisti niin, ettei niiden todellinen sanoma avaudu, minkä vuoksi moni jää altavastaajaksi.

”Vaikka meillä Suomessa vallitsee demokratia, eikös meillä edelleen ole myös jonkinlainen luokkajako?” Hanna epäilee.

Sadonkorjuuta

Maalaaminen pienille, somille kakkupapereille jatkuu. ”Kakuntarvitsijoita on joka maassa. Kansaa on todella paljon. Siksi minun on maalattava noita lisää. Aihe on ankea, mutta en halua aiheuttaa pahoinvointia enkä itkettää ketään. Vakaviakin teemoja voi käsitellä niin, että teosta on mahdollista katsoa nauttien sen visuaalisuudesta. Taiteeni ottaa kantaa huutamatta.”

Yhteiskunnallisen, universaalin aiheen lisäksi pitsireunaisissa kakkupaperitöissä on hyvin henkilökohtainen vire. ”Pitsihän on aika unkarilaista, ja sitä näkyy paljon täkäläisissä käsitöissä, kuten liinoissa. Pitsit yhdistyvät myös edesmenneeseen isoäitiini Mamiin. Minulla on kotona Mamin nypläystyyny, jossa on hänen aloittamansa pitsityö.”

Residenssin ikkunasta avautuu näkymä Damjanich Utcalle, kotikadullemme. Syksy on hiipinyt myös tänne, ja tuuli pyörittelee kuihtuneita lehtiä sateesta kiiltävällä kadulla. Kauppias asettelee kojuunsa sadonkorjuun antia, kuten punaisina hehkuvia paprikoita ja kullankeltaisia sipuleita. Sisällä majapaikassammekin kahisee, rapisee ja hehkuu.

”Maalaan kakkupapereita illalla ja jätän ne yöksi kuivumaan. Seuraava aamuna korjaan sadon. Osa hauraista töistä repeilee, niin kuin nuo syksyn lehdetkin repeilevät”, Hanna hymyilee.

Yksi alaosastaan revennyt kakkupaperimaalaus on erillään muista, ja siitä roikkuu lanka. Karannut ilmapallo? ”Siellä se leijuu korkealla, kun taas kansa on joukkona alapuolella. Siihen voisi yhdistää esimerkiksi Vladimir Putinin tai Viktor Orbánin kuvan, jolloin se olisi kuin muotokuva kehyksissään”, Hanna suunnittelee.

Kakkupaperimaalauksissa on myös puoli, joka Hannan taiteesta ei päällimmäisenä tule mieleen. Monille hän on ennen kaikkea vahvojen värien ja selkeiden rajojen toimintamaalari.

Mutta ei Hanna ihan uuden edessä pitsireunaisine vesiväritöineen ole, sillä esimerkiksi pyöreää muotoa on ollut hänen töissään jo jonkin aikaa. ”Olen kiinnostunut erilaisten tekniikoiden yhdistämisestä. Todennäköisesti tämäkin teos jatkojalostuu reissun jälkeen.”

Roiskimista selfie-museossa

Google Maps ehdottaa reittien lisäksi kohteita. Hanna tsekkaa sovelluksesta lähigallerioita ja museoita, ja kuinka ollakaan, puhelimen näytölle pamahtaa Fröcskölő, roiskehuone. Toimintamaalari kiinnostuu oitis paikasta, joka näyttää sijaitsevan Museum of Sweet and Selfies -museon kainalossa Budapestin ytimessä.

Lyhyt esittely selfie-museoiden ideologiaan: Selfie- tai Instagram-museo on kokemuksellinen galleria, jossa kävijä poseeraa sosiaalista mediaa varten rakennetussa miljöössä. Käynti jaetaan vaikkapa Instagramissa. Selfie-museoiden näyttelyissä on tyypillistä muun muassa överiksi menevä rekvisiitta.

Teemme netissä varauksen maalaussessioon, ja järjestäjä kuittaa todella nopeasti sen olevan ok. Kun saavumme paikalle, opas neuvoo jättämään takit ja kassit lukolliseen kaappiin ja johdattaa maalaushuoneeseen. Pukeudumme haalareihin. Sujautamme jalkoihin kenkiä suojaavat pussit. Suojalasitkin ovat pakolliset. Opas korostaa, ettei järjestäjä ota vastuuta vaatteiden eikä minkään muunkaan likaantumisesta.

Saamme kumpikin kolme 60 millilitran maalikuppia, joihin valitsemme haluamamme värit. Sen jälkeen meille osoitetaan työskentelypaikka. Muuta ohjeistusta ei anneta. Budapestin maalaustuokio on tarkkaan konseptoitu kokemuksellinen ja hullutteleva maalinroiskimishetki. Ehkä poikkeamme Fröcskölőn valtavirrasta siinä, että laskemme telineisiin laitetut valkoiset kangaspohjat lattialle ja maalaamme Hannan tyyliin hypellen niiden ympärillä.

Maali toimii, vaikka se on laadultaan ja koostumukseltaan ”hupimaalia”. Eli ihan passelia hassuttelemiseen. Pensselit sen sijaan ovat niin leluja, että ne hajoavat roiskinnan tiimellyksessä. Voisimme tietenkin luopua maalausvälineistä kokonaan ja paiskata maalipurkkeja kankaalle tai toistemme päälle.

Hanna suhtautuu tilanteeseen aluksi hieman epäillen, sillä maalaamiseen liittyvä hölmöily ja sekoilu eivät istu hänen ammattiminäänsä. Mutta kun roiskimisen ottaa leikkinä eikä ammattimaisena taiteen tekemisenä, Hanna hyväksyy sen, että lopulta maalit vain lilluvat toistensa joukossa.

Juuri kun olemme päässeet keskittymään liikunnalliseen ja taiteelliseen hullutteluun, huoneeseen ilmestyy toinen porukka. Hyvästi työrauha. ”Mistä sen tietää, miten ryhmien energiat kohtaavat? Voi tulla vaikka maalisota”, Hanna puhisee.

Ajallisesti 45 minuuttia on riittävä. Myös hinta, eli noin 30 euroa kahdelta maalarilta, tuntuu reilulta, sisältäähän se kuusi purkkia maalia ja neljä maalauspohjaa. Jätämme maalauksemme kuivumaan museon takahuoneeseen toivoen, että saamme omamme joskus takaisin. Koko hommassa on parasta kenties se, että Hanna, joka yleensä itse järjestää työpajoja, saa osallistua jonkun toisen järjestämään juttuun.

Hannan action painting -työpajakonsepti sai alkunsa vuonna 2014 yhteistyössä Kulttuuribingon kanssa. Hanna on kehittänyt siitä eri variaatioita, mutta yhteistä niille on se, että niihin sisältyy aina ohjaus. ”Vetämäni työpajat eivät edellytä taiteen tuntemusta tai kokemusta taiteen tekemisestä. Kerron osallistujille, miten maalisekoitus tehdään juoksevaksi ja valuvaksi. Sen jälkeen jokainen lähtee tekemään omaan sielunmaisemaansa sopivia värejä. On myös pajoja, joissa olen sekoittanut maalit valmiiksi. Yleensä ohjaan alussa harjoitustyön, jotta osallistuja pääsee kehonsa kanssa kiinni hommaan. Aihetta en määrittele.”

Viimeksi eli elokuussa 2022 Hanna ohjasi kaikille avointa muutaman tunnin kestänyttä yhteisötaidepajaa Hupisaarilla Oulussa. ”Olin miettinyt valmiiksi värimaailman ja sekoittanut maalit. Osallistujat maalasivat keraamisia laattoja, joista koostuva yhteisötaideteos on tulossa esille Dodo ry:n koordinoimalle Dammisaaren Rapumajalle.”

Kupsuksella kylässä

Ari Kupsus. Nimi, joka on noussut esiin, kun olemme jutelleet Paikkatunne taiteessa -projektistamme milloin Budapestin Suomen suurlähetystön ja suomalaista kulttuuria Unkarissa edistävän FinnAgoran, milloin taas täkäläisten ystäviemme kanssa.

Linnanherra, mesenaatti, liikemies ja galleristi. Sitä ja paljon muuta on tämä Unkarissa jo yli kaksikymmentä vuotta asunut ex-tamperelainen, luultavasti tunnetuin suomalainen Rubikin kuution, äänettömän tulitikun ja kuulakärkikynän syntymaassa.

Kohtaamme Kupsuksen Iszkaszentgyörgyn kylässä, jossa hän isännöi Amadé-Bajzáth-Pappenheimin linnaa. Kyseessä on yli kolmesataavuotias barokkilinna, jonka Kupsus on vuokrannut Unkarin valtiolta ja jota hän on kunnostanut hartaudella sen värikästä historiaa kunnioittaen.

Peruutetaan vähän. Emmehän me ihan tuosta vain linnaan tupsahda. Meille nimittäin tarjoutuu tilaisuus hypätä Oulun Suomi-Unkari-Seuran onnikkaan, jonka yhtenä kohteena olisi Kupsuksen linna, ennen kuin se jatkaisi Balatonille. Mutta jos olisimme tienneet, millainen matkasta tulee, olisimme valinneet toisen reitin, toisen päivän ja muut kulkupelit. Kilometrejä Budapestistä Iszkaszentgyörgyyn kertyy hieman alle 90.

Oululaisten onnikka, jonka kyydissä istumme, juuttuu liikenneonnettomuuden vuoksi ruuhkaan lähes neljäksi tunniksi. Tarkoittaa meille sitä, että aikataulumme pettää pahasti. Pitäähän meidän ehtiä vielä saman vuorokauden aikana julkisilla liikennevälineillä takaisin Budapestiin. Mielessä käy sekin, että oululaiset skippaavat linnareissun kokonaan ja jättävät meidät tienposkeen. Ja miten pitkään Kupsus voi odotella ryhmää linnassaan? Tiedämme, että seuraavana päivänä hänen on isännöitävä avajaisia galleriassaan Budapestissä.

Portinpieliä hipoen onnikka vihdoin kaartaa linnan pihaan, eikä Kupsuskaan ole tuskastunut odotteluun. ”Täällä tuoksuu kivikirkolta”, Hanna nuuhkuttelee.

Kiertelemme saleissa. Kuuntelemme, millaista aateliselo on ollut ja miten linnan asukkaat ajettiin maanpakoon. Kun Kupsus vuonna 2013 sai linnan haltuunsa, se oli rapistunut ja tyhjillään, villiintyneen puutarhan ympäröimä. Tänään rakennus on monilta osiltaan restauroitu, ja siellä asutaan. Se on Kupsuksen koti. ”Kylmimpinä kuukausina asun toisessa kodissani”, hän kertoo ja viittaa Budapestin asuntoonsa.

Linnaa ei lämmitetä. Kupsus vakuuttaa, että arvokas kalustus ja muu esineistö eivät kärsi koleudesta.

Marie Antoinette, täällähän sinä olet! Linnan lukuisten maalausten joukossa on muotokuva Marie Antoinettesta. Hanna hätkähtää ja riemastuu – kysymys, miksi tehdä juuri kakkupaperimaalauksia, saa viimeinkin vastauksen. ”Olen oikealla tiellä”, hän vakuuttuu.

Linna ei ole vain historian havinaa. Kupsus järjestää siellä maksuttomia kuvataideleirejä näyttelyineen, ja niille voivat hakea taiteilijat ympäri maailmaa. Niinpä linnan seinillä on myös nykytaidetta, kuten indonesialaisten taiteilijoiden värikkäitä maalauksia, jotka ovat syntyneet leirin aikana linnassa. ”Arvostan suuresti, että Kupsus tarjoaa taiteilijoille tällaisen loistavan tilaisuuden työskennellä, verkostoitua ja samalla edistää omaa uraa”, Hanna sanoo.

Muut oululaiset kiirehtivät onnikkaansa ja Balatonille, mutta me Hannan kanssa jäämme vielä hetkeksi jutustelemaan linnan isännän kanssa. Vaihdamme ajatuksia yhteistyöstä, keskustelemme myös Oulu2026-juhlavuodesta. Jotain kaikille osapuolille hedelmällistä tästä on kehitettävä.

Kahden gallerian keikka

Seuraavana päivänä osallistumme Nicoló Bottallan taidenäyttelyn avajaisiin. Paikkana on Ari Kupsus Gallery Budapestin ytimessä.

Kahden huoneen galleriassa nykytaidetta on esillä antiikki-interiöörissä. Huonekaluja ja koriste-esineitä on hillitysti siellä täällä, eivätkä ne varasta pääosaa itse näyttelyltä. Bottallan kymmenkunta teosta on ripustettu ilmavasti. Näyttely on esillä galleriassa kolme viikkoa. Ovet eivät suinkaan ole avoinna, vaan näyttelystä kiinnostuneiden on otettava yhteyttä galleristiin ja sovittava käyntiajasta tai online-esittelystä.

Budapestissä asuvan Bottallan näyttely ei ole sattumalta juuri tässä paikassa. Sisilialaislähtöinen taiteilija on galleristille tuttu, kenties jopa hänen ystävänsä. Bottalla on yksi Kupsuksen linnassa järjestettyjen taideleirien osallistujista.

Bottallan maalaukset ovat katunäkymiä hänen synnyinkaupungistaan Palermosta. Suuret, Sisilian valoa ja lämpöä hehkuvat teokset ovat tuoreita, tänä vuonna syntyneitä. ”Näissä teoksissa viiva ja keltaisen käyttö ovat ihailtavaa”, Hanna tuumaa ja ojentaa syntymäpäiväänsä viettävälle Bottallalle auringonkukan.

Suomalaisista avajaisista poiketen maljoja ei nosteta yhteisesti missään vaiheessa. Vasta kun näyttely on avattu ja juhlakalulle taputettu, Kupsus ohjaa viinilasien pariin, joita vieraat sitten kilistelevät pienemmissä ryhmissä toistensa ja Bottallan kanssa. Pikkusuolaiset tarjottavat ovat taiteilijan itsensä valmistamia palermolaisia herkkuja.

Tutunnäköinen mies puhuu kännykkäänsä suomeksi. Sadulla välähtää, että mieshän on opiskeluaikainen tuttu Tampereelta, Yleisradion kirjeenvaihtajanakin toiminut Risto Majaniemi. ”Asuin ja työskentelin pitkään täällä Budapestissä ja tutustuin jo silloin Ariin”, kertoo tarinankertoja-journalisti Majaniemi, joka tätä nykyä työskentelee omassa tv- ja mediatuotantoyhtiössään Cultfictionissa. Majaniemen syväluotaavia Unkari-aiheisia artikkeleita on julkaistu muun muassa Suomen Kuvalehdessä.

Dávid Merényi on Bottallan nuorempi kollega ja ystävä. Kiitämme häntä informatiivisesta ja muutenkin mielenkiintoisesta avajaispuheesta. Keskustellessamme paljastuu, että myös hän on ollut taideleireillä Kupsuksen linnassa ja saanut stipendin, jonka Kupsus vuosittain jakaa muutamalle lupaavalle Budapestin kuvataideakatemian opiskelijalle.

Merényi on hyvin kiinnostunut Hannan taiteesta ja mahdollisesta yhteistyöstä. Avajaisilta on kuitenkin sen verran kiireinen, että sen aikana ehditään lähinnä vain vaihtaa yhteystietoja.

Residenssiin palattuamme otamme selvää, millainen taiteilija tapaamamme Merényi on. Hänen näyttelynsä ”Up Close” sattuu olemaan esillä Klauzál6 Projekt Galéria -nimisessä esittelytilassa vain noin varttitunnin kävelymatkan päässä residenssistämme. Siis sinne!

Galleria kylpee Merényin impressionististen teosten väriloistossa. Maalauksissa näkyy ovia, portteja, ikkunoita, käytäviä, eteisiä, portaikkoja… Usein niin jokapäiväisiä, että niistä on paikkoina tullut näkymättömiä, jopa piiloutuvia. Mutta vahvojen värien Merényi tekee ne näkyviksi. Esimerkiksi hänen ovissaan on viestejä ja muita yksityiskohtia, jälkiä eletystä elämästä.

Hanna löytää Merényin voimakkaista maalauksista Berliiniä, missä he molemmat ovat käyneet. ”Etenkin teosten street art -yhteys muistuttaa minua omasta matkastani”, Hanna sanoo ja kertoo berliiniläisen katutaiteen vaikuttaneet myös häneen itseensä.

Hanna matkusti residenssigalleriaan Berliiniin loppuvuodesta 2017 täysin mustavalkoisen teossarjansa kanssa. ”Siellä nyrjäytin aivoni positiivisella tavalla. Saksan luonto ei ollut ajankohdan vuoksi vehreimmillään, sen sijaan nautin graffitikulttuurin runsaudesta. Myös katukuvassa rönsyilevä julisteilmoittelun villilänsi kiehtoi. Kotiin palasin hyvinkin värikkäänä”, Hanna jatkaa viitaten näyttelyynsä ”Grüße aus Berlin”, joka oli esillä Oulun Voimala 1889:ssä elokuussa 2018.

”Näyttelyn teokset saivat alkunsa Berliinissä, jossa maalailin iltaisin gallerian lattialla. Seuraavan kevään ja kesän riehuin värien kanssa silloisella työhuoneellani Hiukkavaarassa”, Hanna muistelee.

Merényin näyttelyn on kuratoinut taidehistorioitsija Rebeka Kovács. Kysymme teoslistaa, mutta sitä ei ole. Teosten myyntiäkään ei hoideta galleriasta käsin. ”Voitte ottaa taiteilijaan yhteyttä vaikka Instagramissa”, vinkkaa näyttelyvalvoja, joka osoittautuu Merényin talkoilevaksi ystäväksi. Samalla paljastuu, ettei kyseessä olekaan yksityinen taidegalleria, vaan eräänlainen omatoiminäyttelytila, jossa järjesteltävää jää paljon taiteilijan itsensä kontolle.

Korona kurittaa

Enemmän liikemieheksi kuin kokiksi esittäytyvä Péter Pordán isännöi pienehköä Lunch!-ravintolaa kivenheiton päässä residenssistämme. ”Olen pitänyt tätä noin kolme ja puoli vuotta. Voitte varmaan kuvitella, ettei se ole ollut helppoa aikaa. Sulkemaan en silti ole joutunut, toisin kuin moni muu ravintola- ja hotellialalla toimiva kollegani”, Pordán kertoo.

Korona tiukkoine rajoituksineen karkotti vakituisia kävijöitä ja matkailijoita myös Budapestistä. Energian hinta on täälläkin pilvissä, noussut kaksitoistakertaiseksi vuoden takaisesta, Pordán laskee. ”Ja kun kaikki muukin on kallistunut rajusti, niin ei puhettakaan, että voisin palkata henkilökuntaa. Pyöritän tätä yksin, eikä ravintolani todellakaan ole kultakaivos.”

Pordánin ravintola on erikoistunut platter-annoksiin sekä laatuviineihin ja pientuottajien oluisiin. Lähistöllä on runsaasti edullisia hotelleja sekä Airbnb-majoitusta, mutta hartaasti odotettu koronan jälkeinen sesonki ei Pordánin mukaan ole kunnolla alkanut. Asiakaskuntaansa hän kuitenkin kuvailee näin: ”Täällä käy kaikenikäisiä, etupäässä 20–40-vuotiaita. He ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, useimmat Ranskasta ja Saksasta. Vilkkainta on viikonloppuisin, jolloin hotellien hinnat ovat halvimmillaan.”

Tähän saakka olemme Hannan kanssa olleet ravintolan ainoat asiakkaat, mutta nyt paikalle pyrähtää espanjaa puhuva nuorisojoukko, todennäköisesti vaihto-opiskelijoita.

Pordán työskenteli pitkään Englannissa ennen kuin toteutti unelmansa omasta ravintolasta. ”Kaukaa saattaa nähdä asioita paremmin kuin läheltä. Onhan Unkari kehittynyt kymmenessä vuodessa. Kaikki on avautunut ja voimme kulkea hyvin vapaasti. Unkarilaisten kielitaidossa on vielä paljon parantamista.”

Aito innostus ja ilo välähtävät Pordánin silmissä keskustelumme aikana vain pariin otteeseen. ”Ravintolani on lounge-henkinen, mikä mielestäni tekee siitä ainutlaatuisen keskellä biletysaluetta. Visuaalisen ilmeen ovat toteuttaneet taiteilijat Tibor Ország ja Noémi Strider”, hän hymyilee. Pordánin mukaan Lunch!-ravintola on ilmeeltään Banksy-komediaa: annetaan vaikutelma jostakin nopeasti tuotetusta ja kuluvasta, tässä tapauksessa pikaruuasta, mikä on hämäystä.

Ravintoloitsijan hymy sammuu, kun puhe siirtyy politiikkaan. ”Nationalismia on Unkarissa ollut joka hallituksen aikana, mutta erityisesti nyt se on pinnalla. Ukrainan sota on vaikuttanut niin, että lomakaudet eivät pääse kunnolla käyntiin ja matkailuala kurjistuu entisestään. Omat rahat on pitänyt laittaa likoon vuosikausiksi. EU-rahaa ei ole näkynyt.”

Pordán jatkaa, ettei hän oikeastaan unelmoi enää mistään. ”On vain pakko keskittyä oleelliseen ja toivoa, että paikka on auki, kun seuraava sesonki joskus koittaa. Todellinen ongelma on siinä, että ihmiset pelkäävät elämistä!”

Orbán ei kiinnosta

Olemme tutustuneet toiseenkin kokkiin, joka tunnetaan myös residenssimme alakerran taiteilijana. Hän on György Horváth, tutummin Juri, jonka kanssa meillä on hieman kielivaikeuksia.

Taiteilijan toimeentulo on Unkarissa todella epävarma, sillä jaossa ei juurikaan ole apurahoja eikä taiteilijaeläkkeitä. Jos ei ole suhteita, ei ole tilaustöitä eikä näyttelyitä. Niinpä Juri työskentelee kokkina ja on tehnyt sitä työtä myös ulkomailla, muun muassa Saksassa. Näyttely hänellä on ollut ainakin vuonna 1997. Sitä hän esittelee meille koostamastaan portfoliosta.

”Jurin teoksissa on hyvin lämmin, oranssiin taittuva värimaailma. Jaaha, täällähän on myös yksi sininen”, Hanna hoksaa selatessaan portfoliota. Samaa lämmintä oranssia on Jurin vuokraamassa huoneistossa. Siihen hän remontoi pientä ravintolaa. Huoneiston kaasu on vaihdettu sähköksi. Paitsi että sähkö on vedetty vain yhteen kolmesta huoneesta. Kahdessa muussa huoneessa ja kylppärissä Juri painaa menemään otsalamppunsa kanssa.

”Jurin touhu on kyllä… aika utopistista”, sanoo päätään puisteleva Aristoteles (anteeksi, sukunimi jäi kysymättä) eli Ari, Jurin pitkäaikainen ystävä ja korjausrakentamisen sekä restauroinnin ammattilainen. Ari jatkaa, että Juri tekee paikasta omannäköistään ja että ”elämäntyöprojekti” voi hyvinkin saada onnellisen lopun ja ravintola avautua jo ensi kesäksi. ”Aion ulottaa ravintolan tuohon sisäpihalle, ja siihen liittyvää remonttia teen tulevana talvena. Tehän voisitte toimittaa minulle Suomesta lämpimän haalarin kokoa XL”, 185-senttinen Juri hoksaa.

Juri ei juurikaan piittaa politiikasta. Orbán ei Jurin mielestään ole tuonut hänen arkeensa mitään, ei hyvässä eikä pahassa. ”Sama se, kuka päättää. Paitsi että ovathan nyt asiat paljon paremmin kuin kommunistien kaudella. Saamme sentään matkustaa vapaasti.”

Hanna auttelee Juria remontissa. Tänäkin aamuna hän oli alakerrassa lakkaamassa ovia ja seinäkkeitä. ”Luottavaisesti minut päästettiin sähläämään. Tosin eivätpä nuo maaluuvermeet ole minulle outoja kapistuksia. Hyvät ohjeetkin sain, ja sitten vain hihat ylös ja heilumaan! Ilmeisesti suoriuduin assistentin roolistani jotensakin kunnialla. En ainakaan tainnut saada tuhoja aikaan”, Hanna nauraa.

Vieraanvaraisuutta piripintaan

Ennen Unkarin-matkaamme olimme sopineet, että käymme jossain vaiheessa reissuamme tervehtimässä Sadun entistä työkaveria. Hän on oululainen media-alan konkari ja jääpallolegenda Pasi Kalliokoski, jolla on Päivi-vaimonsa kanssa viinitarha Etelä-Unkarissa Zsíbotin viinikylässä lähellä Szigetvárin pikkukaupunkia.

Junailemme itsemme Szigetváriin. Asemalta Pasin naapuri Sándor Simon ottaa meidät autoonsa ja ajelee mutkaisia teitä pitkin perille. Ensin tarkastamme viinitarhan tilukset. Rypäleet, joista tehdään viiniä, odottavat poimimistaan. Muhkeampia syöntirypäleitä ja isoja omenoita on jäänyt naposteltavaksi, mutta muuten sadonkorjuu on ohi. Muutama hassu paprika ja chili nuokkuu jo lakastumassa olevassa varressaan.

Vanhan saksanpähkinäpuun juurella on kymmenittäin pähkinöitä. Kopina vain käy, kun viimeisetkin putoavat maahan. Pasi kertoo, että vähän ennen saapumistamme lähitilan siat olivat karanneet hänen tiluksilleen – juuri pähkinöiden toivossa.

Pasin paikka nostaa Hannan mieleen kesät Mamin luona Nauvossa, ja Satu alkaa muistella omien vanhempiensa siirtolapuutarha-aikaa Oulun Markkuussa. Molempien mielestä rauhoittava retki maalle Budapestin vilskeestä osuu oikeaan saumaan.

Pasi petaa itselleen pedin keittiöön, Satu saa makuukamarin, ja Hanna majoittuu vierasmajaan. Vierasmaja on jalasmökki, liekö ainoa koko Unkarissa. Pasi kertoo, etteivät paikalliset tahdo millään ymmärtää, miksi rakennuksen alapohjan kannattaa olla reilusti irti maasta.

Aamulla Hannan jäädessä peiton alle kuuntelemaan kattoon rummuttavaa sadetta ja suunnittelemaan kalebassien maalaamista Satu ja Pasi kyläilevät Sándorin ja tämän vaimon Katin luona. Eläkkeellä oleva pariskunta asuu Katin vanhaa kotitaloa suurimman osan vuotta. Kylmimmät kuukaudet he viettävät Szigetvárin-kodissaan.

Sándor ja Kati puhuvat vain unkaria, mutta se ei kommunikointia hidasta. Saapujat halataan ja käyttöön otetaan kansainvälinen elekieli. Tarvittaessa tulkkina toimii unkaria opetellut Pasi.

Sándor keskeyttää pähkinöiden perkaamisen. Hän nostaa pöytään kirkasta juomaa sisältävän pullon sekä pienet lasit. Kati kattaa lautaset ja lusikoi niille sienistä ja sipulista tekemäänsä muhennosta. Pasi mainitsee, että Katin ja Sándorin luota ei koskaan lähdetä tyhjin suin.

Kello on vasta kymmenen. Pasi varoittaa, ettei lasiin kaadettua juomaa kannata huitaista alas kerralla. Niinpä Satu hidastelee lasinsa kanssa, mutta heti kun se on tyhjä, Sándor täyttää sen piripintaan. Juoma on oman talon pálinkaa.

Kati ja Sándor elävät varsin omavaraisesti. Ylpeydellä esitellyn puutarhan antimet säilötään ja se, mikä jää kotitarpeen yli, myydään. Kati valmistaa myyntiin esimerkiksi hilloja. Hän kertoo saavansa eläkettä 250 euroa, Sándor 50 euroa enemmän.

Muun muassa sähkön ja monien elintarvikkeiden hinta on noussut Unkarissa huimasti samalla, kun eläkkeet ja palkat ovat pysyneet alhaisina. Bensiinin ja dieselin hintaa on subventoitu: Unkarin rekisterissä olevat ajoneuvot saavat tankata Euroopan halvinta polttoainetta. Elintarvikkeista ainakin kananlihan, suolan ja vehnäjauhojen osalta on määrätty, ettei niiden hinta saa nousta.

Jatkamme Pasin kanssa vierailukierrosta Zsíbotin viinikylässä tai täsmällisemmin viinimäellä (unkariksi Szölöhegy). Hanna liittyy seuraan ja katselee samalla, osuisiko silmiin jokin näppärä pikku talo vuokrattavaksi. Hänestä tuntuu, että työhuone Unkarissa ei olisi hullumpi ajatus.

Seuraava uusi tuttavamme on pitkänhuiskea virolainen Sander Liivak. Hänen puutarhansa on viehättävä kauniine ruusuineen ja makeine rypäleineen, mutta toisin kuin Pasin ja Päivin talo, Sanderin talo on liki alkuperäisessä asussaan eli hyvin vaatimaton.

Sander on ajanut Virosta Unkariin autollaan, joka on – kenties juuri edullisen bensiinin vuoksi – rekisteröity Unkariin. Mies kertoo, että asiassa on eräs ikävä puoli: kotimaassaan häneen suhtaudutaan vihamielisesti, koska häntä luullaan autonsa vuoksi unkarilaiseksi, ja Viron ja Unkarin välithän ovat varsin viileät. Sander täsmentää, että virolaisten mielestä Unkarin pitäisi olla nykyistä tiukempi suhteessa Putinin Venäjään.

Sander on palkittu kääntäjä ja puhuu hyvin suomea. Pasi esittää hänelle kutsun tulla istumaan iltaa, ja Sander tarttuu kutsuun oitis. Me sen sijaan jatkamme kyläkierrosta pirkanmaalaisten palomiesten yhteisomistuksessa olevalle tilalle maistelemaan heidän viiniään. Pasi kertoo, että myös hänen ja Päivin viinitarhurielämä alkoi kimppatalosta. Kalliokosket olivat osakkaina oululaistilassa vuodet 2006–2010, minkä jälkeen he hankkivat oman viinitarhan taloineen.

Ilta vierähtää melko saman kaavan mukaan kuin edellinen. Pasi kokkaa kasvissyöjä Hannalle unkarilaista paprikamuhennosta (lecsó) ja grillaa juustoa. Satulle hän lämmittää Kati-naapurin valmistamaa lihapataa pörköltiä. Lisukkeena olevat pikkelöidyt Alma-paprikat ovat nekin lähtöisin Katin keittiöstä. Jotta nälkä varmasti lähtisi, Pasi paistaa vielä pihvit. Pian seuraamme liittyy virolainen ystävämme sekä valtavan kokoinen (todistettavasti tuliaissalmiakkirasiaa suurempi) käärmettä muistuttava etana.

Lähtöaamu valkenee aurinkoisena. Valo välkehtii satumaisena ja paljastaa pensasaidan hämähäkinseittiverkoston. Hannan suunnittelema kalebassien maalaaminen saa jäädä, sillä meillä tulee kiire kauppa-autolle, joka kulkee kylällä päivittäin ja pysähtyy aina, jos joku tienposkessa viittelöi sille. Me viittelöimme, ja Kati saapuu huolehtimaan, että kaikki sujuu. Kuski pysäyttää pakettiautonsa. Tähän kauppaan ei mennä sisälle, vaan asiointi tapahtuu sivusta avautuvan luukun kautta.

Palataan vieraanvaraisuuteen. Ja pálinkaan. Käymme nimittäin pikavisiitillä Katin ja Sándorin luona, ja tänäkin aamuna olisi epäkohteliasta kieltäytyä isäntäväen tarjoiluista.

Satu muistelee edellistä aamupäivää, jolloin Sándor näytti, missä vaiheessa pálinkan valmistus sillä hetkellä on. Aprikoosit, omenat, päärynät, luumut ja kirsikat tekeytyvät viinaksi suurissa tynnyreissä puiden varjossa, ja Sándor käy hämmentämässä seoksia hellyydellä joka päivä ennen tislaamista.

Itselleen mies ei viinaa kaada, eikä Katille, vaan juomaa tarjotaan vain meille vieraille. Osasyy voi olla se, että Sándor istahtaa ratin taakse ja ajaa meidät asemalle.

Yhtä ja vähän toista

Viimeiset päivät Budapestissä vierähtävät nopeasti. Lähtöämme edeltävänä iltana Suomen suurlähetystö ja FinnAgora järjestävät kirjallisuuskeskustelun, johon olemme saaneet kutsun. Satu ottaa kutsun vastaan, Hanna jää residenssiin maalaamaan. Hän on jo aiemmin matkan aikana käynyt lähetystössä juttelemassa yhteistyökuvioista.

Keskustelutilaisuuden tähti on suomalainen kirjailija Meri Valkama. On kulunut tasan vuosi siitä, kun hänen kehuttu ja palkittu esikoisromaaninsa Sinun, Margot ilmestyi. Journalistitaustainen Valkama kertoo, ettei hän kirjaa kirjoittaessaan osannut kuvitellakaan, minne kaikkialle Margot hänet vie. Kuten nyt vaikka esikoiskirjailijoiden paneeliin Budapestin kirjamessuille tai kritiikistä poikineeseen selkkaukseen kirjallisuuslehti Parnasson kanssa.

Hienointa tässä muistamisesta ja vaikenemisesta kertovassa teoksessa on se, että Sinun, Margot on sekä-että. Ei joko-tai. Totuuksia on useampi kuin yksi. Valitettavasti voittajien totuus jyrää alleen muut totuudet ja sanelee, mitä ja miten on sopiva muistaa ja puhua. Entäpä kuvittaa, Satu miettii.

Viimeiseen iltaan Budapestissä liittyy seikkailu, sillä Satu kadottaa itsensä kartalta. Ilta on myös ainoa, jolloin ympäristö pelottaa. Kadut tuntuvat aiempaa pimeämmiltä, ja liikkeellä on enemmän tappelevia tai muuten aggressiivisesti käyttäytyviä henkilöitä. Onneksi Hanna löytää eksyneen matkakumppaninsa ja vie tämän tutuille kujille, tuttuun residenssiin.

Vielä pitää irrottaa seinältä Hannan kakkupaperiteos sitä repimättä sekä käydä hyvästelemässä alakerran remppaava taiteilija ja naurava talkkari. On hyvästeltävä myös naapurin näkymätön rouva, joka ehtii aina ennen Hannaa tyhjentämään tuhkakupin tupakkapaikalta.

Yhteinen matkamme päättyy Helsinkiin. Satu jatkaa yökoneella Ouluun, Hanna jää hetkeksi pääkaupunkiin ja miettii: ”Ei yhtään huvita lähteä kotiin. Ei ollut reilun kuukauden aikana ikävä kertaakaan muuta kuin tietyn tyyppistä yksinäisyyttä, jota koen Oulussa omassa elämässäni. Sitä toista yksinäisyyttä en kaipaa, vaan vain omaa napaa ja kallisarvoista aikaa, jossa ei ole läsnä ketään muita ihmisiä. Olen ihan omasta tahdostani yksinasuja mutta samalla sosiaalinen. Yksi on yhtä, toinen toista. Minä olen yhtä ja vähän toista.”