Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa. Kesä tarkoittaa sukua. Ilta illan jälkeen kokoonnumme muistelemaan entisiä aikoja ja edesmenneitä läheisiämme. Samalla päivittyvät uusimmat tiedot.

Luonto on olennainen osa arkea. Vainiot sykkivät elämää. Tuolla viihtyvät kullerot, tuolla puna-ailakit, tuolla kissankellot. Entisen perunamaan paikkeilla on väinönputken valtakunta. Lapset oppivat tuntemaan kasveja, lintuja ja kylän historiaa. Hiljaisuutta kuuntelevat kaikki, vanhat ja nuoret.

Kevät on ihmeitten aikaa. Jokijää vetää puoleensa. Aurinko, joki ja maailmalta kotiin saapuneet kuuluvat yhteen. Poromiehet pysähtyvät porotöiden välissä juttelemaan. Kiire katoaa. Aurinko jakaa valoa tasaisesti kaikille.

– Lomalaiset luulevat, että Kutturassa paistaa aina aurinko, mutta arki täällä on monesti hyvin ankara. Viikkokaudet tulipalopakkasta, lumipyryä, pimeää. Mutta siihen tottuu, on vain totuttava, muuta mahdollisuutta ei ole.

Edesmenneen serkkuni viisaat sanat palaavat jälleen mieleeni. Hän oli täysin oikeassa. Muissakin edesmenneitten sukulaisten ajatuksissa on paljon opittavaa.

Lupaan itselleni, että en muutu koskaan sydämeltäni täysin kaupunkilaiseksi. En halua koskaan unohtaa, että pakkanen on veljeni, tuisku siskoni. 

Kesällä 2024 järjestettiin kolmannen kerran Kutturan kyläjuhla. Odotettuun sukutapaamiseen saapui yli 130 osallistujaa. Nuorin oli neljävuotias, vanhin reilusti yli yhdeksänkymppinen. Uusia lyhdynkantajia on kasvamassa. Niin on aina ollut.

Kuusitoistavuotiaan, kaupunkioloissa kasvaneen nuoren toteamus Ivalojoen rannalla kumpuaa sydämen pohjasta.

– Tämän parempaa paikkaa ei ole.

Nelivuotias on ensimmäisenä mökkiaamunaan samoilla linjoilla.

– Haluan herätä aina mökillä.

Tässä juhlassa oli kaikki, mitä toivoa voi. Laulettiin, naurettiin, syötiin, muisteltiin menneitä, pyyhittiin kyyneleitä, löydettiin uusia sukulaisia, verestettiin vanhoja siteitä.

Kun pääsin juttelemaan aikamieheksi kasvaneen serkkuni kanssa, tunsin suurta kiitollisuutta. Suku kantaa, kun voimat vähenevät, suku pitää huolen siitä, että tunnemme taustamme, kunnioitamme perinteitämme. Ennen menneitten lämmin käsi pitää kiinni lapsestaan.

Lapsuusperheessäni jälkikasvua oli kymmenen, talon toisessa päädyssä sedän perheessä kuusi. Meillä oli kaksi kotia, kotien välissä iso porstua, talvella hyytävän kylmä, kesällä suloisen lämmin. Olimme kuin sisaruksia. Melkein olimmekin. Isämme olivat veljeksiä, äitimme siskoksia. Kun sedän perheelle valmistui uusi koti vainion toiselle reunalle, itkimme Maire-serkun kanssa sydäntä särkevästi.

Kahdella perheellä oli pitkään yhteinen navetta turvallisen matkan päässä talosta. Vainion reunalla oli kesäkota. Ulkona tehtiin ruuat, ulkona syötiin. Nukuimme ladoissa ja aitoissa. Rankinen pelasti ötököiltä ja lämmitti kylminä öinä.

Navetassa pestiin pyykit kesää talvea. Jos pyykkinarut loppuivat, otettiin avuksi vainiota kiertävät puuaidat. Talvella pyykki kuivattiin pirtissä, vähitellen, aikaa oli. Navetan lähellä oli vinttikaivo, josta johti puuränni navettaan. Pata täyttyi, kun jaksoi vintata.

Navetan lehmämäärä oli rajallinen. Meillä oli enimmillään kaksi lehmää, Maaretta-tädillä yksi. Muistan Omenan, Mantelin ja Tähikin, sarvipään, joka potki silloin, kun joku lapsista yritti lypsää. Kesäaamuna herätettiin vuorollaan joku ajamaan lehmät metsälaitumelle. Illlan suussa veräjä avattiin. 

Joskus meillä oli lampaita, kanoja ja jouluksi teurastettava sika. Sen nimi oli joka kerta Hönö. Poroja oli vähän, paljon vähemmän kuin muilla. Porot merkitsivät ruokaa. Ilman ajoporoja ison perheen arki olisi ollut täysin mahdotonta.

Lapset oppivat erämaakylässä tärkeitä asioita. Erityishuolta pidettiin siitä, että lapsille ei satu vahinkoja, kukaan ei huku tai putoa vinttikaivoon, ei raavi tukitikkuja vintillä eikä lähde liian kauaksi metsään. Tiesin jo ennen kouluikää, että joessa asuu jokihirvi, kaivossa kaivoäijä, vintissä vinttikarhu, metsässä metsänäijä.

Ensimmäisellä luokalla Törmäsen koulussa opettaja tiedusteli tutulta näyttävän kasvin nimeä. Viittasin arasti.

– Se on kiekanjuoli, sanoin.

Luokkakaverit nauroivat. Opettajakin nauroi.

– Se on maitohorsma. Kiekanjuoli ei ole kasvin nimi, opettaja sanoi.

Navetan toisessa päässä oli kaksi latoa, isompi meidän, pienempi sedän. Syksyllä tila täyttyi vainiolta ja metsäjängiltä niitetystä heinästä. Erikseen oli paikka riivityille koivunlehdille ja lehtikerpuille. Ladot sykkivät kesän tuoksua.

Kun talvi oli ehtinyt kevääksi, heinät, koivunlehdet ja kerput olivat huvenneet. Piti lähteä hakemaan heinää metsäjängille jätetyistä heinähaasioista. Vasta 1960-luvun puolivälin seutuvilla meille hankittiin ensikertaa ostoheinää. Ei paaleja paljon ollut eikä niitä kipattu latoon, vaan Ivalojoen toiselle rannalle, autotien päähän.

Vasta myöhemmin ymmärsin, miksi isä pyysi lapsia apuun. Kuuttakymmentä lähestyvällä miehellä oli sydänvaivoja. Totuus paljastui 8.8.1969. Hillareissu neljän nuorimmaisen kanssa Ivalonjoen varrella jäi kesken. 64-vuotias Niila menehtyi sydäninfarktiin.

Hautajaiskuvat kertovat selkeästi, millaista aikaa Saamenmaalla on eletty. Äiti-Riitu ja kymmenen lasta olivat pukeutuneet isän hautajaisiin mustiin suomalaisvaatteisiin. Muistotilaisuudessa vain yhdellä saattovieraalla oli lapintakki, gákti. Äidin hautajaisissa kaksikymmentä vuotta myöhemmin arkun ympärille hiljentyneillä lapsilla oli yllään tutut, turvalliset saamen vaatteet.

Lähdin äidin muistotilaisuuden jälkeen käymään kaupassa. Ensimmäinen kerta synnyinkunnassani gákti päällä muualla kuin kirkossa. Tein sen pystypäin, ylpeänä siitä, kuka olen ja että kukaan ei kahlitse minua. Ylläni oli vanhimman siskon ompelema gákti, äidin tekemät kurekengät, serkun vaimon kutoma vyö ja äidin ostama musta silkkihuivi. Kannoin gáktiani ryhdikkäänä, silmissä kyyneleet.

Hautajaisista en selvinnyt kympin tyttönä. Maaliskuun alun paukkupakkaset merkitsivät  lakkiongelmaa. Minulla ei ollut siskon tekemään gáktiin sopivaa lakkia. Tunsin yllättäen uudenlaisen rohkeuden. Sovittelin päähäni punaisen, aidoin saamen hervanauhoin koristellun päähineen, suomalaismallisen ”baskerin”. Lakin oli tehnyt saamen käsityön taitaja.

Kirkossa ja muistotilaisuudessa lakki näkyi niin kuin lakin tulee näkyä, mutta hautausmaalla se piiloutui sinisen huivin alle. Punaisesta ”baskeristani” en selvinnyt puhtain paperein. Tuttu nainen antoi lyhyen, mutta terävän palautteen.

– Sinulla on päässä ihan väärä lakki, ja vielä oman äitin hautajaisissa!

Hautajaishuivistani ei sanottu mitään, mutta katseet kertoivat paljon.

Pääsin ripille Inarissa. Riisuin gáktin pois konfirmaation jälkeen. Sen paikka oli matkalaukussa.  Kotiin, Kutturaan, 120 kilometrin päähän, piti päästä nopeasti. Rippikoulu Inarin kirkonkylässä kesti kolme viikkoa. Asuin isän ja äidin väärtiperheen luona.

Kirjoitin ylioppilaaksi Kemissä, ylläni sama gákti kuin konfirmaatiossa. Rehtori kertoi, että olen koulun ensimmäinen saamelaisopiskelija saamen vaatteissa.

Vuonna 1981 muutimme Kempeleeseen. Seurakunnasta tuli ystävällinen tervetulotoivotus. Kanslisti-rouva kirjoitti sydäntä lämmittävän kirjeen. Hän kertoi, että olen siihen mennessä Kempeleen seurakunnassa ensimmäinen, joka ilmoittaa itsensä saamelaiseksi.

Toimittajana tutustuin muihin saamelaisiin. Pian opiskelimme kansalaisopistossa pohjoissaamea. Iso osa opiskelijoista oli kutturalaisia. Siskon tyttö, toisen siskon poika, veljeni, poikani ja mie, Kutturan Niilan Rita. Vuodesta jäi elämään paljon hyvää. Meillä viljellään saamenkielisiä tervehdyksiä ja pieniä arkipäivän sanontoja. Myös lapsenlapset ovat tässä mukana. Yksi pojista opiskelee Inarissa pohjoissaamea.

Elämään on mahtunut paljon. Olimme veljentytön kanssa Pohjois-Pohjanmaan Rahaston apurahajuhlassa. Olimme pukeutuneet parhaimpiimme, gáktiin, silkkihuiviin, riskuihin. Jonossa hieno rouva otti oikeudekseen kosketella kaksin käsin veljentytön upouuttta silkkihuivia. Se loppui, kun kohteliaasti huomautimme.

Juhlan kahvitteluosuudessa saimme seuraa miellyttävästä herrasta.

– Ovatko tytöt käyneet koskaan teatterissa, hän kysyi ja viittasi työhönsä kulttuurin parissa.

Tytöt, minä keski-iän taakse jättänyt, veljentyttö parhaassa naiseudun hehkussaan! Keskusteluhan siitä seurasi. Mies pahoitteli sanojaan aidon tuntuisesti. Tyttöjä hymyilytti!

En ole välttynyt nunnukanunnuka-vitseiltä. Ylivetokokemuksen sain 1980-luvulla toimittajien juhlassa Oulussa. Puolituttu toimittaja kiiruhti puhujapönttöön. Oli vapaan sanan vuoro. Hän oli puhuvinaan saamea. Sepä ihastutti kuulijoita. Naurunremakka ja taputukset innostivat jatkamaan. Minulle riitti. Lähdin kotiin itku kurkussa, omaan ammattikuntaani äärimmäisen pettyneenä.

– Näinkö toimittajat suhtautuvat vähemmistöihin? Julkilausumat tasa-arvosta ovat sanahelinää, ajattelin ja itkin ääneen.

Tänään, yli neljän vuosikymmenen jälkeen vedän Kempeleen seurakunnan Ovttas – Oovtâst -ryhmää. Ryhmäläisten syntymäkuntina vilahtavat Kempele, Inari, Sodankylä, Utsjoki, Enontekiö, Oulu, Tyrnävä, Temmes ja niin edelleen. Nuorin on vähän yli vuoden, vanhimmat liki ysikymppisiä. Suomen lisäksi illassa kuulee inarinsaamea ja pohjoissaamea. Murrosikäinen nuori osallistuu aktiivisesti keskusteluun.

Ovttas – Oovtâst merkitsee meille kotia, kerholaiset sukua. Yhdessäolo, oman kielen kuuleminen, tutut laulut ja virret antavat voimia.

Kun oululaisessa palvelukodissa asuva kerholainen soittaa kerhopäivän aamuna tutun puhelunsa, tunnen pulppuavaa iloa. Kokoontumisemme on hänelle silminnähden tärkeä. Viihdymme yhdessä, pienimmät leikkivät lattialla, aikuiset juttelevat. Laulamme suomeksi ja saameksi. Runojakin tarjotaan. Seurakunnan vastuutyöntekijä Leena-pappi opetteli ensitöikseen pohjoissaameksi Herran siunauksen. Seuraavalla kerralla taipui jo inarinsaame.

– Mie tulen taas. On se niin soma, ko saa laulaa ja puhua saamea. Mie ihan virkistyn, kiittelee Oulussa muutaman vuoden asunut kerholainen.

Illan päätteeksi taksi hakee hänet ja vie palvelukotiin. Tuttu gákti vilahtaa auton ikkunasta. Käsi nousee vilkutukseen. Poskella kimmeltää kyynel.

En puhu vieläkään pelotta äidinkieltäni. Ymmärrän hyvin pohjoissaamea. Iso kiitos siitä kuuluu paljon parjatulle somelle. Silti jännitän yhä, sanonko väärin. Edistystä on kuitenkin tapahtunut. Joskus huomaan ajattelevani saameksi, eniten Kutturassa, yhä useammin myös Kempeleen kaduilla, kaupassa, kotona.

Puolisoni ansaitsee suuren kiitoksen. Hän otti pitkälti toistakymmentä vuotta sitten tavaksi laittaa mökkiradion asetukset niin, että kuulen saamea heti, kun astun ovesta sisään.

Kesä 2024 tarkoitti kahta kuukautta hellästi hoivaavassa kielikylvyssä. Tähän mennessä paras koulu Ritakosken tytölle.