Anne Lukkarilan runoteoksen Kaikki ihosi kyyneleet kannen kuva ja runo pysäyttävät ennen kirjan avaamista. Pelkistetty valokuva taivaasta ja merestä. Kuvan alalaidassa muutama rantakallio, horisontissa häämöttää vastaranta sekä niemen tai saaren kärki ja sen takaa avautuva ulappa. Aurinkoiseen tuuleen pullistuva runonfokka johdattaa lukijan lempeästi mielenkiintoiseen ja koskettavaan kirjaan.

Toinen kirjan tekstiin johdattava tärkeä vihje on kirjattu sisällysluettelon jälkeen avautuvalle sivulle: päivätty omistus, jonka merkityksen oivaltaminen vaikuttaa runojen sisällön ymmärtämiseen. Jokainen runo tulkittuna isompaan asiayhteyteen kuuluvaksi luo lukijalle koko teoksen läpi kestävän jännitteen.

Runokirjan sikermät ja mielenkiintoinen rakenne on laadittu harkiten. Teoksen lukeminen on kuin tunkeutuisi sisimpään, hetkittäin iholla tuntien ja sen pinnalla leikitellen, hetkittäin ihonalaisiin maailmoihin penetroituen.

Sikermien nimissä tarkastelun kohde ihminen avataan kerros kerrokselta täsmällisin käsitteenmäärityksin kuin anatominen panoptikon ikään. Pintakudoksen epiteelin puhkaistuaan lukija näkee orvaskeden, marraskeden ja verinahan läpi ihmisen ytimeen. ”Näkisitkö sinä / sisimpääni”, teos kysyy.

Kirja alkaa syntymästä ja päättyy kuolemaan. Molemmat hyvin omakohtaisesti koettuna ja kuvattuna. Hieno avausruno ”Syli” toimii johdatuksena elämään, jota kirjan sivuilla moniaistillisesti erilaisissa mielen ja ruumiin tiloissa eletään. ”Entä jos pintamme / olisi läpinäkyvä // näkisin nälkäsi / ja rajut ulostulosi”.

Iholla leikitään, sen alle päästään, sen pintaa koristellaan, sen pinnan alta tullaan ja sitä monistetaan, sille kirjataan elämäntarina ja testamentti. Iho tuntee ja tunnustelee kunnes se nylkeytyy pois ja vapauttaa sielun.

”Orvaskeden” ja ”Marraskeden” runot ovat mielenkiintoisia ja jotkut niistä yksinkertaisen kauniita: ”Havupiikki havuhaude / se sama joka / se sama joka”. Mikään niistä ei esittele loppuun mietittyä totuutta, yksikään ei sanele kuinka ne olisi tulkittava. Jokainen on kurkistus runoilijan sisimpään. Jokainen viiltää kuin ikkunan johonkin koettuun, unohdettuun tai ennen kokemattomaan ja peilaa osuessaan lukijan omaa kokemusta.

Lukkarila hallitsee myös kepeämmän tyylin. Hänen leikittelynsä yhdyssanoilla synnyttää iloa läpi teoksen: ”Hittihästägit, jetsetpostaukset, terassihehku, korkokakofonia, soraserenadi, asfalttikurtisaani, karpalokuosi hikitrikoissa, hanurigaala, reviirirajatila, neitsytsiipi, antiikkimeri, lomavarpaat”.

”Verinahkaan” painetut runot tuovat runoilijan oman elämänkokemuksen ja asioiden tärkeysjärjestyksen takaumana uudelleen pintaan. Vaikka runokirja ei dokumentoikaan nuoruuden päiväkirjoista revittyjä sivuja luettavaksemme, osa niiden tunnelatauksesta välittää muistikuvia varhaisen aikuisuuden merkittävimmistä ihmissuhdekokemuksista.

Kirjan viimeinen runosikermä ”Lautuma” palauttaa nykyhetkeen ja vakavoittaa tunnelman. Kuoleva ja Kuolema ovat käsinkosketeltavasti läsnä. Ihon tuntuma säilyy, kosketus poismenneeseen välittää tärkeää viestiä; vain runo antaa viimehetken mahdollisuuden roolien vaihtoon: ”sivelet minua / minä en tunne / enää”.

Kaikki ihosi kyyneleet on huolellisesti kirjoitettua kuvausta koetusta elämästä. Omakohtaiset havainnot monista elämäntäyteisistä ja erityisesti syntymään ja kuolemaan liittyvistä hetkistä projisoituna tunnerekisterin kaikilta kanavilta ihon eri kerroksiin ovat sekä mielenkiintoista että nautittavaa luettavaa. Lukkarilan teos jää elämään lukijan mieleen, syvälle ihon alle.