Jan-Werner Müller: Pelko ja vapaus – Kohti uudenlaista liberalismia. 148 s. N&N 2021.
Jan-Werner Müller: Mitä on populismi? 134 s. N&N 2017.

Princetonin yliopiston politiikan professori Jan-Werner Müller (s. 1970) on noussut viime aikoina yhdeksi näkyvimmistä populismin analyytikoista läntisessä maailmassa. Saksalaisen Müllerin tuorein teos Pelko ja vapaus käsittelee liberalismin paradoksaalista luonnetta vapauden antajana ja ottajana.

Müller pyrkii palaamaan liberalismin historiassa taaksepäin, aikaan ennen konservatiivivetoisen ja kolmannen tien sosialidemokraattien peesaaman uusliberalismin läpilyöntiä George W. Bushin aikakaudella. Sivulauseista paistaa, ettei Müller juuri pidä amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston talousoppia liberalismina. Hän muistuttaa, että Yhdysvalloissa ihmisten tunne siitä, että on muiden armoilla, yhdistyy pikemminkin työpaikkaan kuin valtioon. Jo Alexis de Tocqueville huomautti, että ”teollisuusaristokratia” yhdisti aristokraattisen ja jälkiaristokraattisen kauden huonoimmat piirteet, ja että markkinoista voisi tulla ”orjamaisen vapauden” paikka. Näin epäilemättä Yhdysvalloissa on käynytkin, ja tätä on mainostettu liberalismiksi.

Müller ei ole pystynyt ennustamaan tuoreinta mustaa joutsenta, koronavirusta, joka muutti maailman talouspoliittisen ajattelun valtavirran takaisin elvyttävää suuntaan. Siitä tuskin voi syyttää Mülleriä, mutta juuri ennen covid-pandemian syntyä julkaistu kirja tuntuu vähemmän ajankohtaiselta kuin ilman pandemiaa. Se pohtii liberalismin mahdollisuuksia jälkitrumpilaisessa maailmassa.

Sen sijaan Müllerin edellinen teos Mitä on populismi? (2016, suomennettu 2017) on kirjoitettu juuri ennen Trumpin valtaannousua, ja se osaa ennustella tulevia tapahtumia täsmällisemmin. Müllerin pääväite on, että populistin paljastaa helpoiten siitä, että tämä väittää edustavansa kansaa. Tämä autoritäärinen kuvio rakentuu siten, että valittu populistijohtaja aistii kansan tunteen ilman vaalejakin ja kaikki, jotka vastustavat häntä, vastustavat kansaa. Rakennetta ovat käyttäneet Trumpin lisäksi niin Hugo Chavéz, Viktor Orbàn kuin Recep Tayyip Erdogankin.

Populisti, joka Müllerin ajattelussa nousee liberaalin vastakohdaksi, ajattelee olevansa kansan tahdon toteuttaja, jolla täten ei ole vastuuta teoistaan. Hän on kansan tulkki ja ukkosenjohdatin. Populistit puhuvat Müllerin mukaan aina kansan yhdistämisestä, vaikka hajottavat sitä ja julistavat kansalle vihollisia. Kuten Donald Trump ehti jo kampanjapuheessaan sanoa: ”Ainoa tärkeä asia on kansan yhdistyminen – koska muut ihmiset eivät merkitse mitään.”

Pelko ja vapaus -teoksen parasta antia on liberalismin sisäisten ristiriitojen paljastaminen. Toive äänestäjän ja kansalaisen oman sivistystason kasvattamisesta saattaa olla utopiaa, mutta liberaalin vastakohdan, populistin, valheet ja väärillä säännöillä pelaaminen pitää pystyä paljastamaan yleisölle. Vain ylimielisyyden kadottaminen ja loputon kunnioittava keskustelu saa asiat muuttumaan.

Liberalismia käsittelevässä kirjassaan Müller palauttaa esille riikalaistaustaisen amerikkalaisteoreetikon Judith Nisse Shklarin, josta tuli Harvardin yliopiston tunnettu professori paettuaan sitä ennen teini-ikäisenä toista maailmansotaa Japanin kautta Pohjois-Amerikkaan. Shklar edustaa kaksinapaisen maailman jatkuvaa pelkoa, mutta hänen oivalluksensa liberalismista ulottuvat kylmän sodan ulkopuolelle.

Shklarin voimakas liberaalin demokratian puolesta todistaminen on saanut Müllerin pohtimaan järjestelmämme perusteita. Shklarin keskeisin käsite pelon liberalismi kuulostaa konservatiiviselta käsitteeltä. Tuleehan siitä mieleen Thomas Hobbesin Leviathanissa (1651, suomennettu 1999) esittämä ajatus, että pelko on passio, jonka kanssa on tultava toimeen. Shklar sen sijaan viittaa pelon liberalismillaan siihen, että liberaalien on keskityttävä pääasiaan: julmuuden välttämiseen.

Yksinkertaisimmillaan pelon liberalismi tarkoittaa uskoa ihmiseen. Se on katsantotapa, joka kohdistuu ihmisen elämän keskeiseen rakennusaineeseen, pelkoon, ja tätä lietsovaan julmuuteen. Pelon liberalismi pyrkii vähentämään julmuutta ja siten pelkoa, koska julmat ihmiset etsivät julmuuden oikeuttavia psykologisia verukkeita ja pelon liberalismilla voidaan ampua näitä alas. Pelon liberalismissa keskitytään epäoikeudenmukaisuuteen eikä vain oikeudenmukaisuuteen.

Shklarin käsitteeseen kuuluu ajatus, että ihmiset ovat moraalisesti epätäydellisiä. Jos heille huomauttaa pienemmistä paheista, he kehittävät itselleen puolustusmekanismin, jolla he pystyvät puolustautumaan myös suurempien paheiden kritiikkiä kohtaan.

Shklarin mukaan pelon liberalismi ei ammenna voimaansa filosofiasta vaan historiallisesta muistista. Natseja ja kommunisteja paennut ajattelija koki, että mikäli haluaa herkistyä julmuuden kokemukselle, siinä auttavat paremmin romaanit ja historiankirjat kuin teoreettiset kuljetukset. Shklar sanoi, että kärsimystä täytyy oppia, jotta sitä voisi välttää.

Voidaan kriittisesti kysyä, pystyikö Latvian vallanneiden natsien tai kommunistien kanssa keskustelemaan tulevaisuudesta. Onko pelon liberalismin taktiikoilla jokin raja, jonka jälkeen puhe ei enää auta?

Müller palaa molemmissa kirjoissaan vuoden 2016 Itävallan presidentinvaaleihin, joissa hänen mukaansa alkoi näkyä jo käännös populismin voittokulussa, kun kohtelias viherliberaali asiantuntijaprofessori Alexander Van der Bellen kukisti trumpilaisessa kiimassa ja nousujohteessa olleen äärioikeistolaisen populistin Norbert Hoferin. Van der Bellenin kampanja oli inklusiivinen: se loi keskustelua ja jalkautti vihreiden liberaaleja kannattajia konservatiivialueille keskustelemaan konservatiivien kanssa.

Jan-Werner Müller painottaa samaa strategiaa. Illiberaaleiksi kääntyneitä populisteja ja kommunitaristeja täytyy käsitellä ymmärtävästi. He ovat usein epäoikeudenmukaisuuden uhreja, eikä heidän käsityksiään kohtaamistaan vääryyksistä muuteta voimakkailla hyökkäyksillä heitä vastaan.

Kun populistijohtajat kääntävät konfliktin kulttuurikamppailuksi, pitää pystyä muistuttamaan vapauden ja tasa-arvon kaltaisista jaetuista periaatteista. Valtio ei ole sitä varten, että se suojelisi enemmistökulttuuria ja loisi kollektiivisen merkityksen. Pelon liberalismi korostaa liberaalien instituutioiden merkitystä siinä, että ne vähentävät pelkoa ja julmuutta ja siten mahdollistavat kaikkien olla sellaisia kuin ovat.

Müller vääntää moneen kertaan rautalangasta: demokratia ei ole enemmistön valtaa vaan kokonaisuus. Liberaali neutralius ei tarkoita, että jokaista kohdellaan aina yksinkertaisesti samoin vaan että kansalaisille annetaan reilu mahdollisuus toteuttaa käsityksensä onnistuneesta elämästä.

Paradoksaalisesti he, jotka varoittavat ja pelottelevat kontingenssillä – elämän ennakoimattomuudella ja mahdollisella mielettömyydellä – ovat yleensä siihen eniten syypäinä. Tästä voisi päätellä, että irtautuminen populistisista suupäistä tarkoittaisi levollista elämää ja loputonta kasvua. Epäilen että näin olisi, sillä ihminen kaipaa draamallista jännitettä, jottei tylsistyisi.

Täydellisessä teknokraattimaailmassa aika pysähtyisi, ihmiset puutuisivat jännitteettömään elämään ja kehittäisivät jalkapallohuliganismin, ultimate fightingin tai ryyppäämisen kaltaisia vaihtoehtoja piristääkseen arkista huolettomuuttaan. ”Nämä kaksi ovat eriskummallisesti toistensa peilikuvia”, Müller kirjoittaa. ”Teknokratian mukaan on vain yksi oikea poliittinen ratkaisu; populismi väittää, että on vain yksi aito kansan tahto.”

Müllerin mukaan liberaali teknokratia ja populismi ovat jopa vaihtaneet ominaisuuksia. Teknokratiasta on tullut paasaavaa moralismia, kuten eurooppalaisissa pöydissä kreikkalaisten kehottaminen lopettamaan tuhlailunsa, kun taas populismista on tullut bisneshenkistä tilanteissa, joissa miljonääripääministeri lupaa johtaa maataan kuin yritystä.

Populismi on Müllerin mielestä edustuksellisen politiikan alituinen varjo: ”Populistit eivät vastusta poliittisen edustuksen periaatetta; he ainoastaan korostavat, että vain he itse ovat oikeutettuja edustajia.” Toiseksi Müller korostaa, että populistit vastustavat moniarvoisuutta siinä, missä he sanovat vastustavansa eliittejä. Jos populistit haluavat kansanäänestyksiä, he haluavat varmistaa niillä omat päätöksensä.

Siksi populismi voi olla perusteltu asia olla olemassa. Sen pitäisi vain olla huvittavan marginaalipuolueen kaltainen viihdearvoinen paketti, jota vastaan hyökätään ja joka puree hyökkääjiään hitusen ja luikkii sitten piiloon. Populismi on uhka demokratialle, kuten Müller kirjoittaa, mutta siitä voimme syyttää vain populismin helppoheikkejä, emme heitä äänestäviä ihmisiä. Itävallan vaaliesimerkin mukaisesti ihmisten kanssa täytyy jaksaa keskustella kunnioittavasti ja perinpohjaisesti. Parhaimmillaan populismi pakottaa liberaalin demokratian puolustajat pohtimaan, millaisia edustuksen nykyiset epäonnistumiset voivat olla.

Sillä populismin ainoa pitkäaikainen bensiini onkin liberalismin epäonnistumisessa.