Äskettäin kuollut, maailmanlaajuisesti tunnettu ruotsalainen kirjailija Henning Mankell nosti ruotsalaisen dekkarikirjallisuuden valokeilaan kaikkialla, myös Suomessa. Hänen Wallanderista kertovat teokset sijoittuvat Ruotsin Ystadiin, mutta niiden pohdiskeleva luonne ja oikeudenmukaisuuden eetos voisivat olla ihan missä päin tahansa maailmaa.

Mankellin viitoittamalla tiellä ansiokkaasti jatkaa myös Lars Pettersson uudella rikosromaanillaan Verijäljet lumessa. Teosta tekee mieli luonnehtia nimenomaan rikosromaaniksi, sillä Ruijaan, erityisesti Koutokeinoon sijoittuva teos on paljon muuta kuin murhien selvittämistä. Se on vahva ajankuva vanhan poroelinkeinon ja kaivosteollisuuden törmäyskurssista taisteltaessa seudun ihmisten elämästä ja tulevaisuudesta. Pettersson antaa äänen tasapuolisesti molemmille osapuolille mutta myös kuvaa päättäjien moraalia ja toimintaa eturistiriitojen raatelemassa taistelukentässä. Samalla Petterssonilla on hallussaan kuitenkin tiukka tarinankerronta.

Sukusiteiden vuoksi ruotsalainen apulaissyyttäjä Anna Magnusson joutuu myrskynsilmään yhdessä koko sukunsa kanssa, sillä kaivos sattuu sijaitsemaan heidän ikiaikaisilla laiduntamis- ja vasomismaillaan. Poliittinen lainalaisuus kulkee ohi ihmisen tahdon. Pettersson kuljettaa tarinaa ovelasti kietoen lukijansa itse asiassa enemmän demokratian tematiikkaan kuin murhamysteeriin. Teos kuvaa vallankäyttöä niin mikro- kuin makrotasollakin, jopa Natoon saakka, Norjassa kun ollaan ja strategisesti vielä pohjoisessa.

Murha. Ammuttu mies, joka saa poliittista ulottuvuutta, kun henkilöllisyys paljastuu Ruotsin elinkeinoministeriön valtiosihteeriksi. Uhri vaikuttaa aluksi todella kovin kaukaa haetulta, mutta erinäisiä yhteyksiä alkaa löytyä. Petterssonin henkilögalleria on lavea ja siksi hieman hajanainen. Toisaalta se on myös hyvä, sillä ainakin jatkossa hän voi rakentaa yhtä syvällisiä hahmoja kuin tässäkin.

Koutokeino on suljettu ja sulkeutunut yhteisö, jonne sivullisen on vaikea päästä sisälle. Kaikki tuntuvat tietävät kaikista kaiken, mutta tietääkö lopulta kukaan toisesta yhtään mitään? Pettersson asettaa kyläyhteisön maailmaa vasten, mutta ei vastaan. Peili on aina kaksisuuntainen.

Arvattavasti ratkaisut jäävät loppuun. Loppujen lopuksi vastaukset kysymyksiin ovat hyvin yksinkertaiset. Loppuratkaisu jää hieman kalpeaksi, jopa vaisuksi. Olisi odottanut enemmän, kun Pettersson antaa kauttaaltaan niin hyviä viitteitä. Teoksen keskeisimmät ansiot ovat sen vallan syväluotauksessa sekä komeassa miljöökuvauksessa. Eipä silti, kyllä Mankell voi levätä rauhassa: ruotsalainen dekkarikirjallisuus voi edelleenkin hyvin.