Satunnaisesti antabus-kapseleita nappaileva isä arvioi kalastajaliivisen ja hapsutakkisen tyttäriensä kauppaamaa sahtia. Kalastajaliivinen tytär dokaa lomittajapaikkansa, hapsutakkinen kampaaja ei saa eilisen löyhkältään työtunteja tehtäväksi. Sahti virtaa. Välillä sahdin panemisesta tehdään Juhlamokka-mainoksien kaltainen, kansanmusiikilla ryhditetty musiikkivideo.

Juonellistukseksi tyttärille annetaan tehtäväksi tehdä sata litraa sahtia kolmannen sisaren häihin. Tyylilajiksi ehdotetaan komediaa, mutta sahtisaagasta kehkeytyy syvävireinen perhedraama. Alun kännisekoilu kypsyy ja mehevöityy puolentoista tunnin aikana monitasoiseksi, maukkaaksi keitokseksi.

Ensimmäinen puolisko elokuvasta on ilakoivaa sahdin pämppäämistä. Tragikoominen sukudraama syyllisyyksineen ja taakkoineen kehitellään hitaasti elokuvaan. Kalastajaliivinen kännitantta on Elina Knihtilä, hapsutakkinen sekoilija on räväkkä Pirjo Lonka. Heidän isänsä on Pertti Sveholmin karikatyyri alkoholisoituneesta sahtimestarista. Sivuroolissa kolmantena sisarusparven edustajana vilahtaa Ria Kataja.

Knihtilä osaa edelleen näytellä kännihärdäämistä uskottavasti, Lonka on edelleen ajoituksen mestari pienissä kihahduksissaan. Sveholmin tarvitsee vain myhäillä, ja hänen repliikkinsä ovatkin myhäilyn myötäisesti ilmaistuja.

Elokuvan alku on viipyilevä. Juonen koostaminen kestää ja alku vaikuttaa perisuomalaiselta kännikomedialta sössötyksineen ja sekoiluineen. Samalla tavoin kuin mäskinkin kanssa kuuluu tehdä, ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikin luomus luottaa hitaaseen käymisprosessiin. Spontaani käyminen vaatii varrontaa katsojaltaan.

Kun alun kolmannes ja sahdipanemisen odysseia on päässyt vauhtiin, näyttelijöiden luoma kemia tekee elokuvasta pirskahtelevan, tasapainoisen ja hitusen (Ria) katajamaisen keitoksen. Sata litraa sahtia katoaa ja on vuorokausi aikaa haalia kasaan uusi erä, jotta sysmäläiset häät eivät epäonnistuisi.

Juonenkäänteitä on riittämiin, muttei liiaksi. Knihtilän ja Lonkan keskinäinen näytteleminen viihdyttää.

Nikki onnistuu prosessoimaan näennäiskomediasta tumman ihmisdraaman. Näennäisesti nousuhumalaiset ihmiset alkavatkin näyttäytyä alkoholisoituneina ihmisraunioina. Longan ja Knihtilän tapa näytellä tärviöllä olevia ja ahdistuksen kanssa kamppailevia vanhojapiikoja on mestarillinen suoritus. Nousut ja laskut kumahtelevat tyhjän sammion tavoin ja elokuvan tunnelma kyseenalaistaa jatkuvan juopottelun ilokkuuden.

Lonka ja Knihtilä juovat ahkerasti. Häröilevät, hummaavat ja säätävät. Valehtelevat ja ryyppäävät lisää. Kesken komediaa katsoja alkaa sääliä pääkaksikon päätöntä menoa. Ripeästi ja ilakoivasti alkanut nousuhumala osoittautuukin sairauskohtauksiksi ja krapulan rajoittamaksi henkiseksi tyrmäksi.

Tunnelman muuttuvuudessa on samaa kuin muutaman vuoden takaisessa Hetki lyö -draamassa. Epätoivoiset sankarit vetoavat katsojan sympatiaan ja kyseenalaistavat päihdekeskeisen riehunnan. Käsikirjoitus pitää spontaanin käymisen tavoin elokuvan arvaamattomassa liikkeessä.

Puoleentoista tuntiin pullottuu hapokas tuotos, joka ei liiemmin ole sittenkään komedia, mutta ei kuitenkaan vakavahenkinen draamakaan. Elokuva on kuin suomalainen sahti konsanaan: omaleimainen, alkuun hiukan karvas ja lopulta hykerryttävä kokemus. Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla.