Kotoiltujen koronavuosien jälkeen oli Väärän Rahan jälleen aika suunnata kohti Eurooppaa, minne saksankielisen Euroopan keikkamyyjämme oli organisoinut meille yhdentoista keikan ja neljäntuhannenkuudensadan kilometrin pituisen kiertueen. Itse hyppäsin yöjunaan pakkaskelissä Rovaniemellä tiistaina, marraskuun yhdeksäntenä, naputellen punkassani vielä viimeiset apurahahakemukset hiukan seuraavan päivän millimetrintarkkoja aikatauluja jännittäen – VR ei aina ole maailman luotettavin yhteistyökumppani.

Tällä kertaa aamuvaihto Tampereella viiden aikaan meni kuitenkin nappiin ja ehdin ajoissa Turkuun, missä trumpetisti-buzukistimme Ilkka Arola sekä ääniteknikkonamme toiminut erikoismusiikin legenda Pentti Dassum nappasivat minut kyytiin ja hurruttelivat meidät huolettomasti Viking Amorellan autokannelle. Katkarapuleipiä nautiskellessamme kerroin Ilkalle tuoreita kuulumisia Portugalista ja portviinien monipuolisesta maailmasta ja hän esitteli minulle – tuoreelle yrittäjälle – yrityksenpyörittämisen perusteita.

Linköpingin motellissa värkkäsimme yömyssyiksi port-tonicit valkoisesta portviinistä. Jääpala ja sitruunasiivu jäivät olosuhteiden pakosta puuttumaan.

Aamupalaksi nautin muun muassa pajalalaisen eli keitetyn kananmunan mätitahnakruunulla. Jatkoimme alas kohti Kööpenhaminaa, mistä nappaisimme loput sankareista kyytiin.

Monenlaisia huolestuttavia uutisia kuitenkin kantautui viestimiimme. Janne Hast, jonka oli määrä astua remmiin häntä tuuraavan rumpalimestari Eeti Niemisen tilalle sunnuntaina, ilmoitti loukanneensa pahasti selkänsä kuukauden intensiivisen sävellys-sovitus-rupeaman päätteeksi. Hast ei ollut kävely- saati rumpujensoittokunnossa. Kontrabasistimme Juho ”Mane” Kanervo oli puolestaan saanut hirvittävän ruokamyrkytyksen nautittuaan ilmeisesti pilaantunutta riisiä thaimaalaisessa ravintolassa Göteborgissa.

Ilmoitimme Manelle hammasta purren pärjäävämme ilman häntäkin, jos tauti vaatisi toipumista Götanmaalla, mutta sankarillinen Kanervo päätti koronatestin tehtyään lähteä vaativalle bussimatkalle kohti Kööpenhaminaa.

Poimimme superhaitaristi Jukka Ojalan, Niemis-Eetin sekä ruokamyrkytyksen jälkijäristyksistä kärsivän Manen kyytiin Kastrupin lentokentältä ja suuntasimme länteen kohti Føllensleviä ja Kulturhus Gimleä. Ehdimme torkahtaa maatilamajoituksessa tovin, minkä jälkeen ohjelmassa oli luvassa vanhaa kunnon roudausta ja soundcheckiä kylän konserttitalossa.

Tanskalaiset olivat järjestäneet esityksemme kunniaksi suomalaiskansallisen moniaistillisen kulttuurielämyksen: musiikkimme lisäksi tarjolla oli kahta suomalaisen keittiön maineikasta mössöä (vastaavan koostumuksen ulkomaisista ruoista käytetään nimitystä mousse tai pyree) eli vorschmackia ja mämmiä, jotka tarjoiltiin vaarallisesti juuri ennen keikkaa. Vältimme kooman pyytämällä saada nauttia mämmit keikan jälkeen.

Keikka oli kaksi settiä ihanaa hulppeutta. Tanskalainen maaseutuväestö eli vahvasti mukana tanssahdellen, kiljuen ja taputtaen. Keikan jälkeen möimme oheistuotteita sekä nautimme hyvin hautuneen mämmin, joka nyt teki kauppansa erinomaiselta maistuen. Ihmeellistä, että suomalaisen keittiön mahtavimmat mousset kuten mämmit ja lanttulaatikot kuuluvat kattaukseen vaan tarkasti rajattujen juhlapyhien verran! Sama, jos perunamuusia saisi syödä vain karkauspäivänä

Majoitukseen palattuamme avasimme laivalta ostamamme Svenska nubbar -akvaviittilajitelman. Poikkeuksellisesti nautimme ensimmäisenä ärmäkän Bäska droppar -juoman, joka Ilkan mielestä oli mainio ja Eetistä hirveä. Itse tiesin sen julmaksi jo etukäteen.

Seuraavana päivänä olimme suuntaava ulos Pohjoismaista Saksaan. Reittivalintoja tutkiessamme viisaimmaksi vaihtoehdoksi paljastui Gedser–Rostock-lautta, jolla oli myös mahdollisuus nauttia merellinen buffet.

Laivaravintolan sisäänkäynnillä tapahtui hetkellinen moduulinen repeäminen, kun en ollut älynnyt ladata koronapassia talteen puhelimeeni ja rupesin kirjautumaan OmaKantaan siinä tanskalaisen 4G-verkon merellisissä rippeissä. Lopulta nettiyhteys onnistui, ja EU-hyväksyttyä QR-koodia vilautettuani pääsin nauttimaan äyriäisistä ja muista itämerellisistä herkuista.

Ajo Rostockista Oranienburgiin oli tiukka, mutta ehdimme nippa nappa soundcheckiin. Tämän lähemmäksi emme Berliiniä päässeetkään, joten osa Väärän Rahan superfaneista oli vaeltanut S-Bahnilla 36 kilometrin matkan pääkaupungista meitä katsomaan.

Konsertin jälkeen yleisössä lirkutellessamme havaitsimme demografisen oranienburgilaisyllätyksen: moni paikalla olijoista oli poliisi. Kaupungissa sijaitsi kuulemma poliisioppilaitos, mikä selitti vahvan virkavaltaedustuksen konsertissammekin. Varsin rempseää oli saksalainen poliisikunta – ilman uniformuaan ainakin.

Kolmastoista marraskuuta osa matkustusmoduulistamme valitsi nukkumisen, osa lähti tutustumaan Sachsenhausenin keskitysleiriin. Lähtö oli aikainen, koska välimatkaa seuraavalle etapille Baijerin ja Svaabien välimaastossa sijaitsevaan Augsburgin kaupunkiin oli kuutisensataa kilometriä. Edessä oli tuntikausia raakaa istumista autobahnia pitkin kiitävässä pakussa.

Alkuperäisen matkasuunnitelman tarkoitus oli tipauttaa Nieppi-Eeti jo Berliiniin ja yhyttäytyä Augsburgissa Müncheniin lentäneen ja sieltä Baijerin paikallisjunalla pendelöineen Janne Hastin kanssa, mutta Simpon selkä ei näyttänyt paranemisen merkkejä. Kävimme tiukkoja mutta hyvähenkisiä neuvotteluja Eeti Niemisen kanssa hänen alkavan viikon suunnitelmistaan ja mahdollisista muutoksista niihin. Lähitulevaisuuden näyttäessä muutoin Väärän Rahan rumpuosastolla hämärältä saimmekin suostuteltua hänet tuuraamaan Hastia muutaman keikan yli alunperin sovitun.

Tuoniltaisen mainion keikkapaikan City Clubin olimme löytäneet vuonna 2017 Näennäinen-levyn julkkarikieltueella etsiessämme Augsburgissa keikan jälkeen paikkaa iltaoluille. Kapakka oli sinä iltana ainoa avoinna, baarimikko valitteli olevansa juuri sulkemassa paikkaa eikä näin ollen voisi meille tarjoilla. Hän kuitenkin heltyi, kun kerroimme olevamme muusikoita kaukaa Suomesta asti ja haluavamme vain mahdollisuuden nauttia yhdet oluet ja pikkujuomat pikaisesti viehättävässä kapakassaan.

Oluet ja pikkujuomat nautittiin, ja baari laitettiin kiinni. Mutta me, kourallinen asiakkaita ja baarimikko jäimmekin sisäpuolelle ryyppyhommiin. Välillä ovensuuta raotettiin ohikulkeville koputtelijoille. Lopulta viihdyimme paikassa aamuviiteen.

Edellisen, Börek-levyä julkaisseen kiertueen viimeinen keikka oli tapahtunut Augsburgissa, eikä seuraavan aamun horror-herätyksen takia bailaus ollut tuolloin ollut mahdollista. Tällä kertaa latasimme Augsburgin City Clubiin kovat odotukset, ja ennakolta olimme arvioineet lauantaita kiertueen pääpäiväksi. Saimme nyt kuulla monesta suusta, että kiristyneiden koronarajoitusten takia lysti loppuisi lyhyeen, koska kapakat, baarit, discot ja muut rentoutumispaikat sulkisivat ovensa varhain. Tämä tieto herätti syvää levottomuutta seurueessamme.

Baari ja ruokailupuoli sijaitsevat City Clubin ensimmäisessä kerroksessa, konserttiosasto seuraavassa ja bäkkäri kolmannessa. Kannoimme soittokamppeet kapeassa portaikossa konserttikerrokseen, henkilökohtaiset kamat kolmanteen. Bäkkärillä oli vahva tupakanhaju ja pöydillä tuhkakuppeja, mutta myös voileipiä ja olutta sekä seinän takaa kantautuvaa bassonjytkettä. Kävi ilmi, että takahuonetilojen lisäksi kolmannessa kerroksessa sijaitsi studioita ja asuinhuoneita, joiden asukkaille ja käyttäjille bäkkärihuone toimi tupakkakoppina.

Valtasimme julmasti klubin kolmoskerroksen, piilotimme tuhkakupit ja kohteliaan jämäkästi epäsimme talon vakiväeltä tupakointimahdollisuuden takahuoneessamme. Meitä kuitenkin hieman myös huolestutti kalliiden kamppeiden jättäminen tuntemattomien tupakkaramppaajien armoille.

Keikka oli suurenmoinen! Olimme kuulemma ennen koronarajoituksia olleet klubin viimeinen, ja nyt rajoitusten höllennyttyä ensimmäinen bändi. Uudet biisit ”Lapikasta lattiaan” ja ”Minä soin!” hakivat ihanasti muotoaan sekä paikkaa keikkasetissä. ”Lapikasta lattiaanin” rempseys tuntui kerta kerralta vähemmän teeskennellyltä, ja ”Minä soin!” valui ja muuttui kuin elohopea. Hurmoksellisista keikoista kuululle bilebändillemme oli tavallaan hirvittävääkin antautua jälkimmäisen kappaleen vaativiin meditatiivisiin mielentiloihin, mutta sen häpeämätön viipyilevyys toimi kerta kerralta varmemmin.

Konsertin jälkeen iloitsimme hyvästä vedosta, mutta olimme hieman lannistuneita edessä siintävästä bileettömyydestä ja pääpäivä-suunnitelmien kariutumisesta. Otimmekin keikanjälkeis-oluet sen kummemmin aikatauluja miettimättä. Nuorekas DJ soitti menevää bilemusiikkia, kunnes kello yhdeltä tilanne muuttui tiskijukan poistuttua ja jonkinlaisten mörisevien noise-äänimaisemien otettua haltuun klubin akustisen ilmatilan.

Yllättävää musiikkilinjausta tervehdittiin seurueessamme hämmästyksellisellä ilolla. Kävi ilmi, että Saksan tiukentuneen koronatilanteen takia baareissa ei enää yhden jälkeen saanut soittaa menomusiikkia, mutta matalilla taajuuksilla vellovat noise-äänimaisemat olivat yhä sallittuja. Tämän soisimme Krista Kiurun ja kumppanien vaativan myös osaksi suomalaisia koronarajoituksia. Yöllä yläkerrasta kamppeet kyytiin hotellia varten napatessamme bassorytmi jytkyi yhä bäkkärin naapurihuoneesta. Siellä joku tuottajavelho hioi biittejään ja droppejaan pikkutunneille asti samalla, kun Lapland–Balkan-muusikot olivat jo hiipimässä yöpuulle.

Sunnuntaina ajomatkaa oli edessä vain 140 kilometriä, joten isänpäivän kunniaksi nukuimme myöhään ja etsiydyimme baijerilaiseen ravintolaan. Weissbierit, hapankaalit, spätzlet ja makkarat tekivät kauppansa, mutta näin raskaiden herkkujen vaikutus on lamauttava. Puolikoomassa köröttelimme kohti Nürtingenissä majapaikkanamme toiminutta yhteisöasuntoa, missä edellisillä yöpymisillämme ihastusta herättänyt kameleontti oli nyt poissa – kenties siirryttyään autuaammille värinvaihtomaille – joten jälleen saatoin lisätä yhden pienen pettymyksen elämäni pettymysten kirjaseen. Tässä iässä en anna kuitenkaan vastoinkäymisten masentaa, vaan pistin tunniksi vuodesohvalleni ihanaan vaaka-asentoon nauttimaan unen, tuon kuoleman sisaren hellästä huomasta.

Nürtingenin Alte Seegrasspinnereissä eli vanhassa meriruohokehräämössä oli bändille tarjolla gnoccheja, pastan ja perunamuusin upeaa välimuotoa. Kävi ilmi, että seurueessamme kaikki eivät antaneet tuolle italialaiselle erikoisuudelle sen ansaitsemaa arvoa, mutta tällaiset erimielisyydet ovat elämän suola: maun eroavaisuudet ihmisten välillä on se kipinä, joka vaaditaan erilaisten taidesuuntausten ja esteettisten tyylien repeämiseksi kauneuden monimuotoisuuden todellisiksi tulipaloiksi.

Isänpäiväillan yleisölle oli tarjolla suomalaista lihapiirakkaa, ja juomalaulujen aikana klubi-isäntä kiersi kansan parissa tarjoamassa alkoholittomia schnappseja. Vaikka olimme svaabien huonoksi mielletyllä viinialueella, kysyimme väliajalla isännältä, olisiko lähistöllä vierailukelpoisia viinituottajia seuraavaksi aamuksi. Tämä suositteli ja maistatti meille Helmut ja Hedwig Dolden tuotoksia, joista varsinkin valkoviinit totesimme erikoisiksi mutta erinomaisiksi.

Maistelimme viinejä siinä määrin, että Nürtingenin-keikan toinen setti alkoi hiukan hervottomissa tunnelmissa. Ammattimiehenä olimme tilanteen päällä, ja pieni pöpelikön pöliseminen antaa joka tapauksessa musiikkiimme mannermaista makua uskoakseni miellyttävän vivahteen.

Aamulla osan valitessa nukkumisen hajotimme jälleen moduulin, ja osa revohkaa pistäytyi noutamassa valikoiman svaabialaisen viinin ja tisleen parhaimmistoa kotiin vietäviksi. Päivemmällä sain Helmut Doldelta instagram-tilini pikaviestilaatikkoon terveisiä sekä lehtileikekuvan Nürtingenin paikallislehden ylistävästä keikka-arvostelusta.

Nyt saatiin ratkaistua myös Janne Hast -kysymys: hän arveli pystyvänsä liittymään kokoonpanoomme kipulääkkeen voimalla maanantaina. Aikamme karttoja ja lentoaikatauluja tutkiskeltuamme päätimme vaihtaa Eetin Janneen Frankfurt am Mainin lentokentältä – ylimääräinen mutka ei ollut aivan mahdoton.

Sain tehtäväksi kartanluvun, mutta antauduin kiihkeään keskusteluun musiikkikritiikistä: vertailimme yhtäältä Oskari Onnisen ajan ilmiöitä ruotivaa sekä dissailussaan verbaalisesti briljeeraavaa tyyliä ja toisaalta Pekka Laineen hyvää hehkuttavaa sekä kiinnostavia unohtuneita aarteita nostavaa otetta. Argumentoinnin polveillessa epäonnistuin tiedottamaan kuskia Karlsruhen liittymästä, sössin myös korjausyrityksen, ja menetimme yli puoli tuntia ruokailuun suunniteltua sekoiluvaraa. Googlailimme matkan varrelta logistisesti viisaimman kebappilan ja – onni onnettomuudessa – pääsimme Heidelbergissä herkuttelemaan reissun ensimmäiset rulla-dönerit ja ayranit. Nieminen vaihtui Hastiin, ja matka jatkui entisen Itä-Saksan Weimaria kohti.

Edellisillä reissuillamme Goethen kotikaupunki ja C-kellerin maanantai olivat olleet pettämätön yhdistelmä ja monien odottamattomien pääpäivien pulppuava lähde. Tällä kertaa odotukset olivatkin piipussa Augsburgin hieman lässähtäneiden pääpäiväsuunnitelmien haaksirikkouduttua.

C-Keller on pieni, mukavasti parisenkymmentä ja enimmillään puolensataa ihmistä vetävä vanhan liiton kulttuurikapakkiluola: jengi bailaa raivokkaasti, tubangit röyhyävät, meininki on rajua ja majoitus keikkapaikan yläkerrassa. Luolan pylväisiin oli kuitenkin kiinnitetty lappuja, joissa kiellettiin hullu tanssiminen. Saksan koronatilanne oli huonontunut ja aprikoimme, miten se vaikuttaisi väen liikkeellelähtöön.

Porukkaa ilmaantui paikalle aivan kivasti, ja tunnelma oli rempseä. Hajuaistini kuvitteli tunnistavansa ilmassa leijailevien savujen seassa muitakin yrttejä kuin tupakan. Eturivissä tanssi intensiivinen kaksikko, joista toisen paidasta tunnistin ensin tekstin ”skinhead”, sitten ”original” ja ”Trojan Records”. Päättelin kyseessä olevan vanhan liiton vapaamielisen ska-skinheadin, jolta en saisi maihinnousukengästä nenää hipovaa hyppypotkua samaan tapaan kuin oikeisto-skineiltä nuoruuteni Rovaniemellä kulmaa kiertäessä.

Oikean seinustan lavan etummaiselle penkkirivistölle oli linnoittaunut kovaääninen seurue, joka ei paljon keikkaa seurannut mutta antautui toistuvasti keskenään kiihkeille keskusteluille. Muiden kuulijoiden piti käydä monta kertaa pyytämässä heitä olemaan hiljempaa ja seisomatta näkökentän edessä.

Keikka hoidettiin, oheistuotekauppa avattiin ja keikanjälkeisoluet otettiin. Janne Hastin, Juho Kanervon ja Jukka Ojalan seuraan baaritiskille lyöttäytyi sloveeni, joka ilmoitti arvostavansa orkesteriamme mutta toivovansa meidän lakkaavan sotkemasta itäeurooppalaista paskaa puhtaisiin balkanilaisiin vaikutteisiin. Hän myös arveli, etteivät ukkelimme tunne Balkanin historiaa. Harmi etten itse sattunut keskusteluun mukaan; olisin kysynyt hänen mielipidettään Saban Bajramovicin laulamista ja musiikkiinsa sotkemista venäläissävelmistä.

Ennakoitu pääpäivittyminenkin kuihtui kasaan, kun ukkelit olivat lopulta aika väsyneitä pitkistä ajomatkoista ja varhaisista heräämisistä. Olivatko Väärän Rahan loisteliaimmat bailaamisvuodet jo takana päin?

Tiistaina heräsimme vaihtelevissa tunnelmissa. Olimme hengittäneet yön ajan tupakansavua, ja herkkäuniset olivat saaneet kuunnella toisten kuorsaamista ja muita ruumiinääniä. Väsymystä ja tukkoisuutta oli seurueessa, jolla oli edessä 490 kilometrin ajomatka takaisin Rostockiin.

Harmittelimme, ettei Rostockin keikka ollut Tanskan ja Oranienburgin välissä vaan jouduimme sahaamaan ympäri suurta Saksan maata. Voivottelusta ei ollut apua, vaan toimeen oli tartuttava. Auton jo liikkuessa havaitsin ikkunasta Pushkinin patsaan. Miten mielelläni olisin käynyt ottamassa yhteisselfien venäläisen runoilijamestarin kanssa!

Ajomatkasta en muista mitään. Luulen, ettei kyse ole kovasta humalatilasta vaan siitä, että matkan varrella ei vain tapahtunut mitään mieleenpainuvaa.

Edelliskerralla olimme Rostockissa samassa suuressa salissa soittaneet varsin pienelle yleisölle, joten odotukset tiistaikonsertille eivät olleet korkealla. Yllätyimmekin, kun paikalle oli löytänyt varsin suuri joukko ihmisiä, jotka antautuivat villiin tanssiin! Huomasin myös ruumiinlämpöni aktivoivan eiliseltä pukuuni kertyneet tupakansavut ja ääneni olevan hieman käheänä savujen hengittelystä: sain karusti huomata, ettei Balkan-musiikille ominainen ”PTRIIIIIII”-kiljahdus enää Weimarin jälkeen äänihuuliltani onnistunutkaan. Mikä ilo toisaalta oli istumakonserttien jälkeen soittaa musiikin mukana hytkyvälle yleisölle.

Keikan mentyä hörpimme olutta baarihenkilökunnan kanssa sulkemisajan jälkeen kahteen–kolmeen, ja sitten konkoilimme kamppeinemme hotellille, jonka labyrintinomaisesta sisäpihasta saamani kartan olin lähettänyt seurueen whatsapp-ryhmään. Sisäänkirjautuminen onnistui ja heräsin aamulla yöpöydälläni melkein täysi avonainen olut – mitä haaskuuta!

Keskiviikkoinen keikkamme oli tapahtuva vain kuudentoista kilometrin päässä, joten meillä oli harvinaisesti skäbbäilyaikaa koko päivä. Pentti Dassum oli selvitellyt muutamien levykauppojen sijaintia, joten päämoduuli lähti tiedustelemaan kävellen annettuja koordinaatteja kohti. Mane ja minä irtaannuimme moduulista, koska isossa porukassa päätöksenteko on vaivalloista ja hidasta, ja kahvilan etsiminen tai matkan varrella ilmestyvissä mielenkiintoisissa kohteissa piipahtelu saattaa olla yllättävän hankalaa – kaipasin pienen porukan ketteryyttä.

Kuljailimme ympäri kaupunkia, odotin tuntevani kohta sielussa samaa kiehtovaa poltetta kuin nuoruuteni päivinä uuden kaupungin kujia köyhänä kulkiessani. Tätä mieltäkiehtovan, syntisen suurkaupungin tuhansien lupausten paloa en kuitenkaan löytänyt ja ymmärsin, että vuosi vuodelta tuo tunne on vaimentunut, oliko nyt peräti jo sammunut. Olinko jo nähnyt kaiken, vai olivatko kaupunkien sielun synnyttävät mielenkiintoiset kivijalkakaupat ehtineet kadota maailmasta ketjujen ja internet-shoppailun tieltä?

Harhailimme oudossa kaupungissa, Mane osti kirpparilta kaulahuivin, minä torilta pientuottajan makkaran kotiin viemisiksi. Kahvilassa ilmoitin haluavani kahvin mustana, jolloin myyjä suositteli minulle ”cafe cremeä”. Puhelimeltaan havahtunut Mane ihmetteli, miksi otan neuvotun ”cafe cremen”, kun yleensä suosin mustaa kahvia. Kerroin myyjän ilmoittaneen minulle cafe cremen olevan juurikin sitä. Ihmettelimme neuvotun juoman kermaan assosioituvaa nimeä, mutta niin vain cafe creme olikin musta.

Kahvittelun jälkeen yhytimme muun seurueen lopulta samasta libanonilaisesta ravintolasta, jonka vanha ruokapaikkasilmäni valitsi meillekin ateriointiin. Päämoduulin iedusteluretki oli ollut epäonnistunut, tuntikausien vaelluksen seurauksena olivat vain kipeytyneet jalat ja selät. ATK-karttapalvelun näyttämästä pisteestä oli löytynyt vain lähiötä kerrostaloineen.

Ajoimme viisitoista kilometriä poispäin seuraavasta keikkapaikasta toisen levykauppavinkin perässä. Ihastelimme viehättävässä merenrantakaupunginosassa Itämeren aaltoja, ja nyt todelliseksi ilmenneestä levykaupasta löysi kuka mitäkin kotia viemistä: omaan kassiini sattui Aphrodite’s Child -yhtyeen kokoelma, joka kotona paljastui laadultaan kovin epätasaiseksi, Dassumin Penalle vinkkasin laareista sormiini osuneen, hänen aiemmin mainitsemansa Magma-progebändin livelevyn. Penan kysyessä modernia klassista musiikkia myyjä ilmoitti kaupasta löytyvän vain tavallista klassista.

Tuijottelin tovin rantakatua, ja levykasseinemme lähdimme hurruttelemaan kohti Bad Doberania. Keikkapaikkamme oli jonkinlaiseen raunioituneeseen luostariin rakennettu kulttuurikeskus, ja ehdimme nauttia hieman lepoa ennen soundcheckiä ja keikkaa. Unemme keskeytti salaperäinen hälytysääni ja arvelimme zombi-apokalypsin jo koittaneen, mutta YLEn uutiset eivät ainakaan näyttäneet mitään tietoa Saksaa kohdanneesta katastrofista.

Joku tiedon henkilökunnalta saanut ilmoitti muulle ryhmälle kyseessä olleen vapaapalokunnan hälytysmerkin, joka tarkoitti vapaapalokuntaan kuuluneiden paikallisten roudareiden ja ääniteknikoiden lähtöä sammutustehtäviin. Saimme itse selvitellä, missä laarissa on mikäkin kampe, ja ehdimme nippa nappa kasata kamat ja tehdä soundcheckit ennen maksavan yleisön saapumista.

Bäkkäriltä löysin myös pesukoneen, minkä kunniaksi keräsin kasan vaatteita keikan jälkeen pestäväksi. Ruoaksi meille annettiin kurpitsakeittoa ja tortellineja sekä perinteistä lihamössöä laardilla leivän päälle laitettavaksi. Vaadittiin erityistä tarkkuutta sekä mielen ja ruumiin hallintaa, jottei syönyt itseään koomaan.

Keikka oli ihana. Soitimme jälleen istuvalle yleisölle, mutta eivät pohjoissaksalaisetkaan osanneet hytkymättä istua penkeissään, ja osa antautui tanssiinkin toisten tätä hieman paheksuen katsoen. Itse en liikehdintää oikein osannut kauhulla katsoa, kun kerran kaikilta oli koronapassit kysytty, ja luulenpa olevan melko sama istua pienessä huoneessa penkeissä kolme tuntia kuin pistää välillä tanssiksi, vaikka en epidemiologi olekaan. Ylipäänsä hyvin ja tarkkaan oli joka keikkapaikassa koronapassia yleisöltä kysytty, väliin meiltä artisteiltakin. Ravintoloissa, kapakoissa ja kahviloissakin sen sai näyttää, mutta pienemmissä kebuloissa ei monestikaan tarvinnut.

Konsertin päätteeksi tuottaja ojensi orkesterillemme paikallista Rostockin Lehment-mausteviinaa, josta kiittelimme vuolain sanoin. Pistin vaatteet pesukoneeseen pyörimään tuottajan vakuutellessa, että kuivausohjelma saattaisi vaatteeni rutikuiviksi ja että minun tarvitsisi huolehtia niistä vasta aamulla. Vaikka tiesin, ettei mikään ohjelma koskaan kuivannut vaatteita kokonaan, halusin uskoa nämä laiskuuden ja juopottelun mahdollistavat sanat ja menin ukkojen kanssa törpöttelemään.

Ennen aamupalaa kävin sitten nostelemassa märkiä vaatteita koneesta huoneeseeni kuivumaan. Aamiaistilassa kulttuuritalon keittäjätär ilmoitti saksaksi haluavansa ottaa yhteiskuvan meistä näyttääkseen miehelleen, minkälaisille uroille hän oli saanut kunnian tehdä aamupalaa. Suostuimme tietenkin ja voimme vain arvailla, mitä tunteita miehensä on tuntenut kiertueen kolhimat ja unenpöpperöis-rapulialaiset hahmomme nähdessään!

Luostarin puutarhasta ulostauduttuamme matkamme oli jatkuva kohti maineikasta Hampuria, missä aikoinaan Beatleskin aloitteli uraansa. Ajomatkaakin oli tällä kertaa ihanasti vain 170 kilometriä, ja laskujemme mukaan soundcheckiä ennen mukava tunteroinen elbailuaikaa. Itse en ehtisi levähtää, koska olin saanut edellisenä päivänä Musiikkituottajat ry:ltä viestiä, että meidän toivottiin asettavan Suomi Disco -livelevymme ehdolle Emma-gaalaan. Operaatiossa oli kuitenkin sen verran työvaiheita, etten osannut sitä tehdä puhelimella sekä maantien vaihtelevanopeuksisilla nettiyhteyksillä.

Hampurin hotellissa meitä odotti kuitenkin karmaiseva yllätys!

Pistin jo jonottaessani merkille, että minua edeltävien seurueiden sisäänkirjautuminen sujui melko viipyilevissä tunnelmissa. Jonon minun kohdalleni ehtiessä touhu oli erityisen hidasta ja epäonnekasta. Muiden seuruelaisten nimille tekemäni varaukset onnekkaasti olivat systeemiin kirjatut, mutta jostain syystä omaani ei löytynyt. Sitä etsittiin nimellä, varausnumerolla ja tuurilla paperisista varauslappusista – ilman onnea.

Päästin muut jo huoneisiinsa elbailemaan ja jäimme Ilkan kanssa ihmettelemään oman kuorsahuoneemme kohtaloa. Resepsuunisti lupasi tehdä uuden varauksen ja rupesi tulostamaan meille tarvittavia kaavakkeita, jolloin printteriä kohtasi jonkinlainen toimintahäiriö. Naamaltaan punastunut virkailija koitti sitä kopistella, availla luukkuja, repiä paperia ja tömistellä. Olin jo suutahtaa itsekin, mutta tunsin niin suurta sympatiaa kiusaantunutta asiakaspalvelijaa kohtaan, että päädyin suusanallisesti lohduttelemaan häntä.

Täyttelin kuulakärkikynällä tietoni kaavakkeeseen, kun se lopulta saatiin ulos ja edessä oli maksun aika. Kortinlukija kuitenkin simahti juuri silmieni edessä, ja hotellivirkailijan kasvojen puna sai taas uusia syvempiä sävyjä hänelle tästä ilmoittaessani. Hän lähti etsimään uutta kortinlukijaa takahuoneeseen, mistä pian etsintöihin liittyi lisää virkailijoita. Vihdoin väline löydettiin ja maksu mahdollistettiin minulle.

Ollessani jo huoneeseen lähdössä virkailija ilmoitti laskutuksessa tapahtuneen virheen: mitä nyt tehtäisiin? Minulta oli laskutettu 6 senttiä (0,06 €) ylimääräistä per huone! Ilmoitin, ettemme tee mitään vaan menemme huoneisiimme lepäämään. Tunnin elba- ja Emma-gaala-ilmoitusajasta oli kulunut yli puolet!

Lähetin muun moduulin tekemään roudausta ja tsekkiä edeltäkäsin, ja kirjauduin Musiikintuottajat ry:n Emma-ilmoittautumispalveluun levynkansikuvia vaadittuun pikselikokoon mallailemaan. (No, juuripa tätä kirjoittaessani tuli tietokin, ettei levyämme ollut taaskaan kelpuutettu Emma-ehdokkaaksi.) Skäbbäilin mukavan vartin satamaan Frau Hedi -ravintolalaivalle, missä piuhanveto olikin käynnissä.

Sopivassa välissä kävimme Manen kanssa naapurissa juomassa oluset; otin hiukopalaksi savumakrillivoileivän, joka oli suuri siivu savumakrillia sämpylän välissä. Olisin itse ehkä jonkun sörsselinkin laittanut, mutta enpä ollut leipää tällä kertaa ollut tekemässä. Meiltä kysyttiin koronapassit ja henkkarit. Näytin passia taskusta, vaan Mane oli omansa jättänyt hotellille. Onneksi Manen puhelimesta löydettiin valokuvan hänen passistaan. Hieman asiakaspalvelija pyöritteli silmiään, mutta hyväksyi passin kuvan ja antoi meille oluen. Oluen nauttijalle pieni silmien pyörittelyn sietäminen on vähäinen vaiva tuosta isosta ilosta!

Piuhat vedeltiin paikoilleen ja soundcheckissä saavutettiin olosuhteisiin nähden täydelliset äänenpaineet. Pena bondasi paikallisen noise- ja hc-punk-skenen tuntija–tietäjä-äänimiehen kanssa. Laiva täyttyi yleisöstä ja klubin pääjehu ilmoitti viimekertaisen keikkamme olleen niin mainio, että tällä kertaa hän halusi olla itsekin asiakkaana nauttimassa olutta eikä töissä. Lähdimme pärryyttelemään aaltoja päin kuin Jussi Björling ikään ja aloitimme maailmanluokan Lapland–Balkan-shown ravintolalaivan keikkuessa aalloilla!

Sanotaan, että merenkävijöillä on tasapainoaistin ahkerasta käytöstä johtuen hyvä core-lihaksisto, ja keikan aikana pääsimmekin hyvin vahvistamaan tuota ihmiskehon keskeistä voimatekijää pyrkiessämme heiluvalla laivalla pysymään pystyssä. Hyvin pysyimme ja hyvin pysyi tanssiva yleisömmekin.

Eräs suurimmista esikuvistani eli Blek Panters pyörittää Serbian Belgradissa saman nimistä ravintolalaivaa, missä he soittavat joka ilta. Jotenkin tämä tieto mielessä on aina erityinen ilo ja kunnia soittaa laivalla: tunnen olevani samojen vetten päällä kuin nämä Balkan-musiikin todeliset työn sankarit.

Hurmoksellisen keikan jälkeen koordinaatit olivat selvät: auto parkkiin, kalliit ja pienet työvälineet talteen hotellille ja ukot baariin bailaamaan. Parkkipaikan etsintä Hampurissa oli yllättävän inhottavan työn takana, ja kun se lopulta löytyi, tungimme parkkimittariin niin paljon rahaa kuin se vain suostui ottamaan, mutta silti kello kahden ja viiden välillä olisi parkkisakon saamisen vaara todellinen. Saimme ohjeet siirtyä annettujen koordinaattien perässä Komet-baariin, missä osa seurueesta jo olikin vieläpä kuulemma vinyylisinglehuutokaupan huumassa. Voin tunnustaa, että sänkykin näytti varsin houkuttelevalta huoneessa piipahtaessamme, mutta yhteistuumin Ilkan kanssa kielsimme unen, tuon kuoleman sisaren houkutuksen.

Jouduimme kieltäytymään myös toisenlaisilta houkutuksilta suunnatessamme bailauskohteeseen: paikalliset seksityöntekijät nimittäin yrittivät myydä palvelutuotteitaan meille varsin ponnekkaasti. Komet-baarin ovellasain vuorostani itse olla kieltämisen kohteena, koskapa olin epähuomiossa jättänyt passini hotellille enkä voinut todistaa koronapassini sekä fyysisen hahmoni yhteyttä ilman henkilöllisyystodistusta! Muu seurue eteni huutokaupan pyörteisiin, kun itse raahustin hotellille, missä elban houkutus vei lopulta voiton tahdonvoimastani enkä päässyt todistamaan Janne Hastin voitokasta vinyylisinglehuutokauppahuudantaa.

Homman nimi oli se, että tiskijukkien levylautasilta soittamia levyjä sai huutaa, ja yleensä ensimmäinen huutaja sen halvalla saikin. Monta kelvollista äänitettä vei Simpo eurolla kotiinsa, kunnes kovaäänisista kajahti viimein kiinnostava maailmanmusiikkiesitys kenties Lähi-Idästä. Janne oli haukkana huutokauppakepakkonsa kanssa, mutta niin oli joku toinenkin, joka oli päättänyt saman äänilevyn ostaa. Saksaa ymmärtämätön Janne korotteli menemään puku päällä ja pitkä tukka auki, kunnes kanssakilpailijan kantti murtui ja Hasti sai levynsä yhdellätoista eurolla. Katkera häviäjä mulkoili Jannea tunnin, kunnes tuli pyytämään Hastilta, eikö hän voisi saada levyn, tarvitsiko tämä sitä todella? Janne ilmoitti, että todellakin hän sen halusi, mutta kysyipä kuitenkin, miksi kilpahuutaja oli itse luovuttanut huutamisen. Tämä kertoi, että Janne Hast näytti mieheltä, joka olisi ollut valmis maksamaan singlestä satoja euroja, ja Hast ilmoitti arvelun osuneen oikeaan.

Janne ja Mane olivat vielä Komet-baarin jälkeen vierailleet tekno-yökerhossa, mutta aamupalalla olimme kaikki kärppänä ja haukkana, koska ajomatka oli pitkä ja aikataulu jälleen tiukka. Plauenin Malzhausin keikka olisi oleva kiertueen kenties tärkein, koska se oli osa Folkherbst-kilpailusarjaa, jonka voittaja pääsisi tammikuussa uudelle konsertille ja saisi hienon pokaalin!

Lähdimme ajoissa matkaan mutta ajauduimme valtavaan ruuhkaan. Lounaspaikan etsintämme oli epäonnekasta ja pysähdyimme ensin vasta sulkeutuneelle ravintolalle. Toisella stopilla löysimme paikallisen pikkukylän perinneravintolan, jossa ruoan valmistelu kesti vajaan tunnin. Ulkonäöltä ja suutuntumalta tämä 1700-luvulla perustetun ravintolan ruoka muistutti enemmänkin 1970-lukulaista!

Ensivaikutelman voi antaa vain kerran, mietimme saapuessamme rutkasti myöhässä keikkapaikkakunnalle, missä jouduimme kiertelemään vielä puolituntisen autolla keikkapaikkarakennuksen ympäristössä sisäänpääsyä etsien. Teimme näpäkän soundcheckin, tilasimme ruoat ja hyppäsimme lavalle.

Panimme totisesti parastamme, yleisö eli ja oli villisti mukana. Hybriksemme ja voitonvarmuutemme keikan jälkeen oli kova. Tilaamamme pizzat, gyrokset ja shawarmatkin saapuivat ja yllättivät runsaudellaan. Keikanjälkeisessä elämännälässä kukin meistä tuli ylittäneeksi kohtuuden vaatimukset syöden jokainen itsensä koomaan. Keikan jälkeen yritimme törpötellä yöpaikan upeiden puupanelointien paikalle Leipzigista saapuneen keikkamyyjämme kanssa, mutta elbaamisen vaatimus vei jälleen voiton.

Aamupalalla selvisi, että paikkakunta oli maineikasta haitarinrakennusseutua ja sen lähiluonto tarjosi upeita skäbbäilykohteita. Ilmeisesti osa moduulista oli luontomatkailua harrastanutkin, mutta itse valitsin aamupalanjälkeiselbailun.

Plauenista ajelimme hieman haikeissakin tunnelmissa Salzwedeliin kohti kiertueen viimeistä keikkaa. Haikeat tunnelmat kääntyivät rempseäksi, kun viimeisen ajomatkan kunniaksi päätimme ottaa pienet päivätumut. Availimme erilaisia autoon kertyneitä saksalaisia herkkuoluita ja matkustamon täyttivät iloinen puheensorina, laulunpurskahdukset sekä sakea huumori.

Syvällä entisessä Itä-Saksassa pikkukaupungin uneliaisssa tunnelmissa sijaitsi Hanseatin upea keikkapaikka, missä soundcheckit tehtyämme soittelimme menemään varsin pienelle kuulijakunnalle. Parinsadan kilometrin päästä meitä katsomaan saapunut nuorisojoukko kutsui meidät roudauksen jälkeen kadun vastapuolta olevaan baariin kanssaan juhlistelemaan, mihin kutsuun vastasimme ilolla. Kamppeet autoon kasattuamme ei kadun toiselta laidalta kuitenkaan baaria taikka joukkiota löytynyt. Katuja ja kujia harhailtuamme löysimme kuitenkin miellyttävän puupaneloidun anniskeluravintolan, missä saatoimme törpötellä kiertueen viimeisen keikan kunniaksi. Hommat pakettiin ja elbaamaan.

Aamulla Jukka ja Ilkka olivat häippäisseet Berliinin lentokenttää kohti vievälle junalle, kun taas me muut nautimme late checkoutista viimeiseen sekuntiin asti. Lähdimme hiljalleen ajelemaan kohti Travemündea, ja Rostockissa nautimme korealaisen päivällisen. Yöllä parkkeerasimme pakumme Finnmaidin autokannelle. Matka oli varsin pitkäveteinen, mutta koska vain tylsillä tyypeillä on tylsää, risteily meni miellyttävissä merkeissä saunaosastolla, baarissa, merellisessä buffetissa, samaan laivaan sattuneen Erja Lyytisen bändin kanssa kuulumisia vaihtaen.

Sauna teki sinänsä hyvää vaikka olikin vilpoinen. Ihmettelimme venäläisten rekkakuskien kanssa kielimuurin yli saunan viileyttä, ja eräs slaavi-rahtareista nosti nauraen kiuaskivenkin käteensä. Lopulta seinästä löytyi kytkin, jolla lämpötilaa saatiin nostetuksi ja ongelma ratkaistuksi.

Aikataulu Suomen päässä oli jälleen millimetrintarkka, minun tuli ehtiä Rovaniemen lennolle ja Manen Laura Närhen joulukonserttikiertueen treeneihin (joita varten hän oli harjoitellut sellolla joululauluja laivahytissään). Sain kyydin ystävälliseltä Erja Lyytisen bändiltä – mistä kiitos heille – ja Mane ehti pakullaan joululaulujen kimppuun.

Lisäksi haluaisin lähettää terveisiä tutuille sekä erityiskiitokset Suomen Kulttuurirahastolle liikkuvuusapurahasta!