FT Markku Soikkeli on laajasti ja monipuolisesti perehtynyt rakkauden tematiikkaan. Hän on kirjoittanut muun muassa rakkauskoodiston vakiintumisesta Euroopassa 1600–1900-luvuilla sekä suomalaisista rakkausromaaneista. Uudessa teoksessaan hän johdattelee rakkauskertomusten kerrontaan, historiaan ja filosofiaan. Aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen ja tulee tuon tuostakin esiin niin maailman- kuin suomalaisessakin kirjallisuudessa. Soikkeli on tehnyt aiheen parissa pätevää ja perusteellista työtä.

Ensimmäisessä osassa Soikkeli tarkastelee rakkaustarinaa taiteenmuotona. Rakkauskertomusten formula toimii muissakin kirjallisuudenlajeissa, kuten rikostarinoissa. Molempia yhdistää tarinan mysteeri, tunteet ja yllättävyys. Molemmissa lajityypeissä kiehtoo kätketty identiteetti, joka paljastuu vähä vähältä lajityypin pelisääntöjä noudattaen.

Romansseissa ylittyvät kaikki rajat rakkaussuhteen ansiosta. Rakastavaiset luovat toisistaan kohteen välittämättä muiden mielipiteistä tai omista sidonnaisuuksistaan. Se voi toki johtaa myös joidenkin yhteyksien katkeamiseen. Kirjallisuuteen se tuo tarvittavan jännitteen, joka sekä houkuttaa että koukuttaa lukijaa.

Toisessa osiossa Soikkeli paneutuu romanssin kulttuurihistoriaan. Ihmisyhteisöt ovat olleet romanssien suhteen joustavia, jopa kaksinaismoralistisia. Tapa puhua ja kirjoittaa rakkaudesta sekä sen ilmenemisestä voi romansseissa olla aivan toinen kuin mitä pidetään soveliaana arkielämässä.

Soikkeli tarkastelee mielenkiintoisesti agape- ja eros-rakkauden käsitteitä. Agape on lähimmäisen rakastamista, kun taas eros on kahden ihmisen välistä rakkautta, jossa on jo nimensä mukaisesti myös eroottisuus läsnä. Soikkeli korostaa, että uskonpuhdistaja Martti Luther antoi tarkoituksen myös maallisen rakkauden iloille.

Teoksen kolmannessa osassa Soikkeli valottaa syvällisellä tavalla romanssin filosofiaa. Hän avaa eri tieteenteorioiden valossa sitä, miten rakkaus erityisenä maailmanymmärtämisen tapana on koettu. Tämä poikkitieteellisyys tekee teemasta haastavaa mutta samalla myös uusia uria aukovaa ajattelua.

Rakastunut pari, olipa sitten kyse hetero- tai homoparista, voi täyttää lapsuudesta periytyvän unelman ikuisesta paratiisista. Äidin valta ulottuu ylisukupolvisella tavalla molempiin ja heijastuu näin ollen paratiisiin varjona. Kuviteltu äidin valta on voitettava yhä uudestaan ja uudestaan. Lapsuudessa saatu itseluottamus antaa perustan elämälle, ja tästä pysyvyydestä nousevat myös rakkauden eri ulottuvuudet.

Soikkeli tiivistää, että uudet rakkausromaanit ovat edellisten rakkausromaanien kohtalonuskon vahvistajia mutta myös kyseenalaistajia. Niin sodassa kuin rakkaudessa on vallittava samanlainen säännönmukaisuus. Romanssit ovat olleet realistisenkin kirjallisuuden ydinainesta, sillä ne kertovat sosiaalistumisen ja sivilisoitumisen perusedellytyksistä.

Markku Soikkeli on paneutunut huolella romanssien arkkityyppeihin ja tulkitsee niitä mestarillisella tavalla erityisesti filosofian ja historian näkökulmista. Kauttaaltaan teos on kuin puhdistava kylpy, virkistävä ja tuore, elähdyttävä ja antaumuksellinen.

Risto Kormilainen