Perinteiset hankaimet on tehty oksanhaarasta ja köysilenkistä, jotta airot joustavat aaltoihin ja kenties kiviin osuessaan. Meitä on kaksi soutajaa ja peränpitäjä Eero Alaraasakka, joka kertoo, että nyt on iso vesi. Iijoen rannoilla kasvaa kuusia, ja vielä niiden latvojakin korkeammalla lentää pilviä. Tumma vesi virtaa huikaisevan nopeasti ja lyö koskessa laitojen yli. Välillä pitää äyskäröidä. 

Osallistun Elävä Iijoki -soutuun, koska kerään täällä ihmisten suusta sanoja runoon tai peräti runoelmaan, jonka olen luvannut kirjoittaa joesta Oulun kirjailijaseuran Sanan ja runon malja -hankkeelle. Hankkeen tekstit puolestaan ovat osa Oulun kulttuuritapahtumayhdistyksen Delta Life -kokonaisuuden tuotantoja. Kulttuuripääkaupunkivuosi tarkoittaa kaltaiselleni sana- ja yhteisötaiteen freelancerille, että virrassa kelluu ohi paljon pieniä työtilaisuuksia. Tämän perään halusin kahlata.

Metodini on koota runoa pelkästään ihmisten kertomista tarinoista, lauseista ja yksittäisistä sanoista. En saa lisätä omiani, en edes taivuttaa sanoja. Minä vain siirtelen lahjaksi saamaani kallisarvoista puhettta: valikoin, leikkaan ja punon. Arvostan murteita ja myös turhina pidettyjä välisanoja ja empimistä. Minusta on kiinnostavaa, jos kirjoittaja ei yritä keksiä itse mahdollisimman hienoja ilmauksia vaan kysyy toisilta ihmisiltä. Silloin kirjoittaja ei ole tärkeä vaan kommunikaatio, ja se on minusta kiinnostavaa. On itse asiassa outoa, että ihmiset kirjoittavat niin paljon enemmän omasta kokemuksestaan kuin toistensa kokemuksista. Minä en ole arjessani hyvä kuuntelija ja siksi asetan itselleni taidetehtäviä, jotka auttaisivat kuuntelemaan.   

Aiemmin olen kirjoittanut samalla metodilla erityisesti muistisairaiden vanhusten kanssa ja kutsunut tekstejä korvarunoiksi. Olen halunnut osoittaa, että muistisairaankin puhe voi olla ihmeellistä ja viisasta. Korvarunoja on julkaistu yhteisötaidekonteksteissa esimerkiksi kortteina omaisille, lauluina, tanssivideoiden ääniraitoina ja suurina kyltteinä geriatrisen sairaalan pihalla. Olen koonnut niistä ja metodiikasta kirjan Korvarunoja (ntamo 2019) yhdessä Veera Vähämaan kanssa. 

Täällä Iijoella en ole varsinaisesti ryhtynyt korvarunolle, koska korvarunoon kuuluu, että se kirjoitetaan valmiiksi keskusteluhetken aikana ja se saa hyväksynnän (tai hylkäyksen) puhujaltaan. Nyt minua kiinnostaa useamman ihmisen juttujen yhtyminen samaan uomaan. Minua kiinnostaa, mitä tapahtuu, kun mahdollisimman monen erilaiset ajatukset joesta virtaavat toisiinsa sekoittuen. Haluaisin oppia joelta rytmiikkaa: kirjoittamaan koskia ja suvantopaikkoja, leveitä ja kapeita kohtia. Tämä kaikki tuntuu jotenkin todella merkitykselliseltä, vaikka (ja koska) brittiläinen runoilija Alice Oswald onkin kirjoittanut pitkälti samalla idealla palkitun kokoelmansa Dart Devonissa virtaavasta Dart-joesta.

Alunperin ajattelin, että lähtisin vain kävelemään jokivartta ylös, keskustelisin vastaantulijoiden kanssa ja soittelisin ovikelloja. Mielessäni häälyi kuvia Lönnrot-henkisestä tuohikontista ja -töppösistä. Samalla olin huolestunut idean epäkäytännöllisyyksistä. Delta Lifen taiteellinen johtaja Jukka Takalo ehdotti, että tulisin soutamaan. Ehdotus oli hyvä: Olen heti lähempänä sitä, miten ihmiset elävät joen kanssa.

Limisaumavene on pysynyt melko samanlaisena satoja vuosia. Veneessäni on ihmisiä, joita voi jututtaa, ja lähellä joessa ui seitsemän muuta venettä ja parikymmentä kanoottia. Taukopaikoilla Taivalkosken ja Pudasjärven Kipinän kylän välillä pääsen kirjoittamaan muistikirjaani myös monen paikallisen puhetta. 

Täytän joella 41 sivua tiheällä ja suttuisella kaunokirjoituksella. Olen kiitollinen monista veden kuvailuista, legendoista, lapsuusmuistoista ja veneenrakennustiedosta. Haluaisin silti kerätä lisää sanoja. Minulla ei ole vielä ollenkaan teinien puhetta ja pienemmiltäkin lapsilta hyvin vähän. Heitä oli mukana soudussa, mutta en ehtinyt tai tajunnut haastatella heitä. Ehkä minun pitää tehdä vielä jokin sanojen hakumatka. 

Mutta entä oma kokemukseni Iijoella? Soutamisen rytmi tunti kehossa ja mielessä sitä paremmalta mitä useamman tunnin ja päivän sitä jatkoi. Se sopi minulle. Se oli kuin vaeltamista mutta veden kantamana ja jaetussa rytmissä toisen soutajan kanssa. Pitkät suvannot tekivät kirjoittamiselle vähintään yhtä hyvää kuin pitkät kävelyt. Olin syvästi vaikuttunut siitä, että monet osallistujista olivat suorittaneet omaa Iijoen elinkautistaan soutamalla 80-luvun puolimaista joka vuosi, ensin lapsina, nyt omien lastensa kanssa. Soutu oli selvästi suomalaisille sopivat tapa olla yhdessä. Mukana oli lisäkseni muitakin ensikertalaisia, jotka sopivat kukin omalla tavallaan joukkoon.  

Joki oli hurja elävä olento. Ihmiset haluavat siltä kaikenlaista: sähköenergiaa, vaelluskaloja, hyvinvoivia jokihelmisimpukoita, kulkuväylän ja kalenterin. Joki vain virtaa koko ajan. Se muuttuu jatkuvasti ja kuitenkin on jollain tavalla sama Iijoki.