Kun kaukaisessa nuoruudessani toimin freelance-toimittajana ja yritin kaupata saamelaisuutta käsitteleviä juttuja etelän kuvalehdille, huomasin aiheen vankan rajallisuuden. Uutispäälliköillä oli omat käsityksensä, mitä saamelaisuudesta pystyi sanomaan, ja jos suunnitelmani ei täyttänyt hänen ehtojaan, kieltävän vastauksen perustelu kuului: ”Meillä on jo tänä vuonna ollut yksi juttu saamelaisista – lukijat kyllästyvät, jos on liikaa!”

Hahmottelin taannoin tavallisen suomalaisen saamelaiskuvaa 1960- ja 1970-luvuilla tutkimalla neljän suomalaisen kuvalehden saamelaisartikkeleita tai -reportaaseja rajatulla ajanjaksolla eli vuosina 1965–1975. Selväksi tuli, että saamelaisuudesta ei silloinkaan pitänyt kertoa liian usein. Apu-lehti teki vuosikymmenen aikana yhteensä kahdeksan juttua eli alle yhden jutun vuodessa, Hymy-lehti vielä vähemmän. Viikko-lehti oli ahkerin: keskimäärin puolitoista juttua vuodessa.

Tutkin kiinnostuneena myös Kaltion vuosikerrat tuolta ajalta. Kymmenen vuoden aikana ilmestyi yhteensä yksitoista saamelaisaihetta eli noin yksi vuodessa – pois luettuna vuonna 1966 tehty teemanumero, joka käänsi asetelman: siinä oli kaikkiaan yhdeksän kirjoitusta saamelaisista. Sen myötä ajanjakson lopputulos oli noin kaksi kirjoitusta vuodessa. Myös kirjoittajakunnan koostumus vaihtui, kun teemanumeron kirjoittajista peräti kuusi oli itse saamelaisia.

Lappalaisista saamelaisiin

Kierros Kaltion julkaisuihin perustamisesta (1945) lähtien ei muuttanut asetelmaa. Kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä juttuja oli jopa erityisen vähän tyyliin saamelaisten poronhoidon vertailu samojedien perinteisiin tai Jaakko Fellmanin rooli lapinpappina. Kirjoittajista vain Aslak Outakoski oli saamelainen, joskin hänkin kirjoitti raskaasta teollisuudesta Pohjois-Pohjanmaalla.

Jotkin kirjoitukset Reino Rinteeltä tai Karl Nickulilta ottivat kantaa ”lappalaiskulttuurin” nykytilaan Suomessa. Lappalainen-termihän oli vallitseva suomalaisessa mediassa 1960- ja 1970-luvulle saakka, vaikka esimerkiksi saamelaiset ja saamenystävien järjestöt käyttivät nimitystä ”saamelainen” virallisissakin asiakirjoissa sotienjälkeisistä vuosista alkaen.

Lappalainen-käsitekin tuntui sitovan saamelaisuuden usein historian ilmiöksi. Kymmenvuotiskautena 1965–1975 teemanumeron ulkopuolella keskustelutti saamelaisten alkuperä (Nils-Aslak Valkeapää ja U. V. Halonen erikseen), pirkkalaisten ja saamelaisten suhde, Kemin-Lapin uudisasutus, tulkinnat saamelaisten käännyttämisestä sekä ”veljesmurhan anatomia” (Kyösti Julku). Nykyteemaa kuvasti enemmän ”eskimoiden ja saamelaisten tulevaisuus”, kielitilanne Utsjoella ja saamelaisen kirjallisuuden synnytystuskat.

Kirjoittajina oli Halosen ja Tuomo Itkosen kaltaisia saamenystäviä, kun taas tuore Oulun yliopiston historian professori Julku edusti nuorta polvea. Valkeapään lisäksi saamelaisia olivat Pekka Lukkari ja nuori Tuomas Magga. Henrik Forsius oli saamelaisten sopeutumista tutkivan kansainvälisen projektin johtohahmo, jonka otsikossa näkyi käsitteiden muutos: hän käytti inuiiteista vielä termiä eskimo, mutta Julkun tavoin nimitystä saamelainen lappalainen-termin asemesta.

Se, että saamelaisuus jäi vähäiseksi aiheeksi, voi yllättää, mutta asia palautunee Kaltion itsemäärittelyyn ”pohjoissuomalaisena” kulttuurilehtenä. Usein Pohjois-Suomen käsitteen ajatellaan viittaavan koko nykyiseen pohjoiseen Suomeen. Todellisuudessa vielä Ruotsin aikana se rajautui pohjoisessa lapinkyliin, kunnes Venäjän aikana Lapista tuli osa Oulun lääniä ja siten Suomea. 

Nykyistä Etelä-Lappia kuvaava termi ”Peräpohja/-pohjola” kuvaa asiaa hyvin: se oli pohjoisen Suomen perällä – etelästä katsoen tietysti. Kun Oulun lääni vuonna 1938 jaettiin kahtia ja syntyi myös Lapin lääni, Pohjois-Suomi jäi taas tarkoittamaan Lapista erillistä aluetta etelämpänä eli Pohjois-Pohjanmaata ja Kainuuta. Kaltion perustajat Oulussa korostivat lehden otsikossa tätä ”pohjoissuomalaista” asetelmaa, joskin Rovaniemenkin merkitys kasvoi vähitellen lehden sisällössä. Saamelaisuus jäi kuitenkin etäiseksi. 

Nuorten saamelaisten iskuryhmä

Vuoden 1966 saamelaisnumero oli raikas ja jopa radikaali tuulahdus Kaltion sisältöön. Sen toimitti 23-vuotias Nils-Aslak Valkeapää, joka oli juuri aloittamassa uraansa monella rintamalla. Samana kesänä hän joikasi julkisesti Ivalon maatalousnäyttelyssä ja toimi valokuvaajana 1966 Apu-lehden jutussa, jossa toinen tuleva saamelaiskirjailija Rauni-Magga Lukkari kertoi saamelaisnuorten pohjoismaisesta tapaamisesta. Kaltion avustajana Valkeapää oli aloittanut jo aiemmin.

Teemanumerossa nuoren saamelaispolven ääni alkoi kuulua ensimmäistä kertaa suomalaisessa julkisuudessa. Nykykulttuurin teemat näkyivät jo juttujen ylä- ja alaotsikoissa: ”Sortovuodet”. ”Satu ymmärtämättömyydestä”. ”Epäinhimillinen koululaitos – Älyn ja tunteen köyhyys – Vanhanaikaiset oppikirjat ja kirjoitustaidottomat opettajat – Epäinhimilliset oppilasasuntolat”. ”Yhdistyssaamelaisuudesta”.

Numero alkoi sitaateilla saamelaiskirjailija Johan Turilta ja sisälsi Lukkarin tekemiä suomennoksia Paulus Utsin runoista, mutta lehti esitteli myös nuoren Kirsti Palton runoja. Väliin iskettiin katkelmia viimeisemmän pohjoismaisen saamelaiskonferenssin päätöslauselmista. Pääkirjoituksessa Valkeapää valotti saamelaisten osuutta maailmanlaajuisessa liikkeessä, jossa alistetut kansat nousivat taistelemaan oikeuksiensa puolesta.

Hän päätyi puhumaan saamen kielen asemasta Pohjoismaissa ja Suomessa: ”Monet saamelaiset opettavat lapsilleen vierasta kieltä, jotta lasten ei tarvitsisi kokea ainakaan kielen takia muita huonompaa lähtöasemaa. Tämä on huomattavaa järkevyyttä, eikä sitä saisi tuomita. Sen sijaan pitää tuomita tilanne, joka asettaa saamen kielen käyttäjiä huonompaan asemaan.” Kirjoittaja kehotti kuvittelemaan tilannetta, jossa suomen, norjan ja ruotsin kielet korvattaisiin koulussa englannin kielellä.

Oula Näkkäläjärvi syvensi teemaa koulun ja asuntoloiden rooliin etäännyttämässä lapsia omasta taustastaan: ”Vieläkin koen kauhuntunteita, kun ajattelen tuota aikaa. Palvelu armeijan kasarmeissa oli kodikasta verrattuna koulunkäyntiin Riutulan ja Inarin asuntoloissa. Olen vakuuttunut siitä, ettei sellainen laitos ole lapsen kehitykselle suotuisa.”

Myös Iisko Sara aloitti saamen kielen asemasta, jossa hän näki kansainvälisenä aikakautena myönteisiä kehityskulkuja. Hän kuitenkin varoitti: ”Kieli on saanut suhteettoman suuren aseman saamelaisasiain hoidossa, niin että sellaiset asiat kuin saamelaisten sosiaalinen turvallisuus ja elinkeinoelämän kehittäminen ja oikeudenmukaiseksi saattaminen on syrjäytetty.”

Suopunki ja Kaltio

Itse toimitin Kaltion saamelaisteemanumeron kuusitoista vuotta Valkeapään jälkeen eli vuonna 1982. Tunnustan, että en tiennyt Kaltio-lehdestä tai edellisestä teemanumerostakaan juuri mitään. Kaltiossa ei edellisinä vuosina löytynyt kovin montaa saamelaisaiheista kirjoitusta, ja kirjoittajistakin vain Veikko Holmberg (1980) oli saamelainen.

Ajatus teemanumerosta syntyi osana oman aikani nuoren saamelaispolven aktiviteetteja. Olimme vuosi-pari aiemmin perustaneet opiskelijajärjestön Suohpan (Suopunki), jolla oli vireää toimintaa Oulun yliopiston ja Lapin korkeakoulun saamelaisnuorten kesken. Erityisen tiiviisti seurasimme niin sanottua Alta-kiistaa eli Alta-Koutokeinon vesistörakentamisen aiheuttamaa konfliktia, jossa saamelaiset joutuivat näkevästi vastakkain valtion kanssa. Monet meistä osallistuivat mielenosoituksiin paikan päällä ainakin jossakin vaiheessa.

Tammikuun 1981 lopullinen yhteenotto paikan päällä jäi minulta väliin, mutta kirjoittelin kantaaottavia artikkeleita Oulun ylioppilaslehteen. Matkustimme myös Helsinkiin osoittamaan mieltä Norjan suurlähetystön edustalla. Suohpan oli aktiivinen pohjoismaisen Sámi Álbmoga Nuoraid Searvin (SÁNS) perustamisessa ja toiminnassa.

Suohpanissa nousi ajatus saada ääntämme kuuluviin toimittamalla teemajulkaisuja sopivissa yhteyksissä. Saamenkielisen Sápmelaš-lehden erikoisnumero oli vahvasti oman joukkomme aikaansaannos, kun taas Kaltio perustui pääosin muilta tilattuihin artikkeleihin. Se tuli vuonna 1981 minun vastuulleni päätoimittaja Martti Asunmaan ja toimitussihteeri Jorma Westerlundin alaisuudessa.

Ajattelin, että teemanumero ei ole kuin lässäyttää, kuten entinen esimieheni Johan Nuorgam Inarin saamelaismuseolla tapasi sanoa. Saamelaisten oppineiden ja kirjoittajien määrä oli kasvanut, joten otin kunnia-asiakseni sen, että teemanumerossa olisi mahdollisimman paljon saamelaisia kirjoittajia. Jopa ihmettelin, miksei kukaan muu ollut keksinyt tätä, kun usein saamelaisista kirjoittivat pääasiassa muut kuin saamelaiset itse.

Minua rohkaisi, kun kaikki mukaan pyydetyt olivat halukkaita ja innokkaita osallistumaan – ”sehän valmistuu hetkessä.” Optimismia ruokki rovasti Nilla Outakoski, jota pyysin puhelimessa kirjoittamaan esimerkiksi saamelaisten sotienjälkeisestä järjestötoiminnasta. Hän oli usein kertonut siitä tyyliin ”nykyisessä saamelaispolitiikassa ei ole mitään uutta – me keksimme kaiken jo sotien jälkeen”. 

En vieläkään tiedä, miten se onnistui, että kun soitin Nillalle illansuussa neljän–viiden aikaan, sain häneltä artikkelin kirjeessä jo seuraavana päivänä – käsin kirjoitettuna tosin. Ensimmäinen juttu oli saatu!

Siihen kaikki pysähtyikin ainakin puoleksi vuodeksi. Sain soitella toisen ja kymmenennenkin kerran kirjoittajille, jotka olivat edelleen innoissaan ja juuri saamaisillaan valmiiksi tai ainakin aloittamassa. Tarvitsi vain istahtaa ja se olisi sillä selvä.

Itse kirjoitin hilpeän ja poleemisen artikkelin vanhojen matkakuvausten saamelaiskäsityksistä otsikolla ”Tietämättömyyden historiaa”. Suohpanilainen ystäväni, myöhempi juristi Esko Aikio aloitti sen pohjalta kirjeenvaihdon kanssani aiheesta, miten välttyä itse stereotyyppisyydeltä stereotyyppisten näkemysten tulkitsemisessa.

Olen jälkeenpäin toivonut, että kukaan ei viittaisi artikkeliini ”professori Lehtolan” tekemänä julkaisuna, sen verran yksipuolisena olen sen itsekin nähnyt. Joskin vauhdikkaita sanankäänteitä riitti ”kummallisuuksien markkinoista”, kun ”yhtenä hyväkkäänä” ranskalainen Aubry de la Martiniere ”hortoili” Lapissa, Jean-Francois Regnard ”ramusi Lapinperille” ja Giuseppe Acerbi ”könysi” pohjoiseen.

Monimerkityksisesti yli rajojen

Muiden kirjoituksia odottaessani tein itse matkan Outakoskelle Tenojokivarteen, jossa asuva Eino Guttorm oli juuri julkaissut ensimmäisen saamenkielisen romaanin Árbeeatnan luohti (1981). Olin kuullut, että hän saattaa olla aika äkkiväärä, mutta hän suhtautui minuun myötämielisesti, ehkä hieman huvittuneesti, kun tassuttelin karvakengissäni postiautolta tammikuun pakkasessa lehtiö ja lyijykynä mukanani.

En tiedä, kuinka paljon häntä lienee huvittanut myöhempi artikkelini ”Saamelainen kirjallisuus murrosvaiheessa – Eino Guttorm, rajatun elämän kuvaaja”. Siihen aikaan ei ollut tapana lähettää juttua luettavaksi haastatellulle, joten en tiedä, kuinka hyvin se vastasi miehen omaa käsitystä. Kun minuakin myöhemmin haastateltiin, lueskelin sitten lehdestä punehtuvin poskin, mitä olinkaan muka sanonut.

Teemanumeroa toimittaessani tein kaksi löytöä, joiden myötä sain tahditettua kahden saamelaistaiteilijan uran alkua. Kuulin, että koulutoverieni Arjan ja Sirkan sisko kävi taidekoulua Torniossa ja oli kuulemma ”hyvä piirtäjä”.

Hyppäsin lättähattuun ja kävelin rautatieasemalta Peräpohjolan opistolle, missä Merja Ranttila esitteli omaa grafiikan
tuotantoaan. Hänestä tuli Kaltion kansikuvan ”Anoppi” tekijä, joka kuvitti myös juttuja humoristisilla piirroksilla saamelaisaiheista. Signeeraus oli vielä Merja Ranttilana – Merja-Aletan nimellä hän teki myöhemmin läpimurron.

Suohpaniin taas kuului Pulmangista kotoisin oleva Ima – ujon oloinen nuori nainen, jolla oli vauhdikas puolensa, harrastihan hän esimerkiksi laskuvarjohyppäämistä. Hän mainitsi kirjoittaneensa runoja ja pyynnöstäni antoi – vähän empien – niitä luettavaksi.

Ne olivat loistavia ja niitä oli valittavaksi asti. Lienen ollut ensimmäisiä, joka julkaisi Inger-Mari Aikion runoja – tässä tapauksessa suomeksi Kaltion teemanumerossa.

Itse käänsin Nils-Aslak Valkeapään, Kirsti Palton ja Rauni Magga Lukkarin runoja – heiltä kysymättä ja ilman minkäänlaista kääntäjän koulutusta. Samoin julkaisin Johan Turin, Nils Nilsson Skumin, John Savion ja Iver Jåksin grafiikkaa.

Tekijänoikeudet olivat nuorelle miehelle tuntematon käsite, eikä toimituksessakaan puututtu asiaan. Lukkari haukkui minut käännöksistäni, mutta myöhemmissä keskusteluissamme ymmärsin harmituksen johtuvan erityisesti siitä, että tekijältä ei kyselty sen enempää lupaa kuin neuvojakaan.

Kun siis pääkirjoituksessani puhuin saamelaisten liikkumisesta ”yli rajojen”, huomaan nyt sen pitävän sisällään myös tällaisen tahattoman ironisen sivujuonteen yli hyvien tapojen kävelemisestä. Teemanumerossa viittasin ylirajaisuudella siihen, miten saamelaisten verkostot olivat laajentuneet pohjoismaiselle tasolle ja globaaliin alkuperäiskansapolitiikkaan. 

Syvemmässä mielessä ylirajaisuus liittyi esimerkiksi saamelaistaiteisiin, joissa eri lajeja ei mielestäni enää voinut palauttaa pelkkään traditionalismiin, mutta ei myöskään tiettyjen kansallisvaltioiden sisälle. Saamenkielinen kirjallisuus saattoi olla parhaiten edustettuna Suomessa, saamenkäsityö eli duodji Ruotsissa sekä kuvataiteet ja musiikki Norjassa, mutta saamelaisille itselleen ne kaikki olivat ”meidän” saamelaista itseilmaisuamme.

Teemanumero käsitteli saamelaisen etnopolitiikan koko kenttää: saamen käsityötä, äidinkielen merkitystä identiteetille, saamelaisten historiantulkintojen uusia tuulia sekä vähemmistöjen vähemmistöjä Suomessa, kolttasaamelaisten tilannetta ja inarinsaamelaisia ”rauhan rahvaana”. Teemanumeron neljästätoista kirjoittajasta yksitoista oli saamelaisia.

Kirjoittajakunta Samuli Aikiosta Kaisa Korpijaakkoon, Matti Morottajasta Satu Mosnikoffiin ja Ritva Torikasta Jorma Lehtolaan oli sekin ylirajaista. Mukana oli taiteilijoita ja tieteilijöitä, opettajia ja historioitsijoita, pappeja ja virkamiehiä. Jälkikäteen katseltuna niin aiheiden kuin tekijöidenkin lista kertoo kiinnostavasti saamelaisyhteiskunnan tilanteesta runsaat neljäkymmentä vuotta sitten. 

Kiltimpi, mutta yhtä kipeä

Kolmas teemanumero vuonna 1996 syntyi vähän kuin vahingossa. Minut oli nimitetty Kaltion päätoimittajaksi saman vuoden alusta. Muistaakseni Samuli Onnela ja Jouko Vahtola (aiempi toimitusneuvoston puheenjohtaja) opastivat ja varoittelivat minua, että vaikka olet kunnostautunut saamelaisasioissa, pidä skaala laveana.

He eivät sanoneet, että älä tuo saamelaisuutta liikaa esille ja että yleisö voi kyllästyä, mutta olin itsekin asennoitunut päätoimittajuuteen niin, että lukijoita kiinnostivat paljon muut(kin) asiat. Niinpä ensimmäisenä vuotena lehdissäni käsiteltiin vain Lapin-kuvaa lasten- ja eräkirjoissa. Saamelaisaiheisia juttuja alkoi kuitenkin kertyä, minkä takia vuoden viimeinen numero oli kuin olikin saamelaisteemasta.

Numeron aiheita olivat niin ohjaaja Paul Anders Simman näkemykset saamelaisesta elokuvasta kuin kirjailija Kerttu Vuolabin kokemukset äidinkielestä; kysymys ”saamelaiseksi alkamisesta” ja pääkaupunkiseudun saamelaisten identiteetistä tai etnisistä kysymyksistä arkeologiassa ja rotututkimuksen taustoista. Esille nousi niin Sompion pororuhtinas Matti Ponku kuin eteläsaamelainen runoilija Stig Gaelok Urheim, jonka runojakin Kari Sallamaa suomensi. Kymmenestä kirjoittajasta puolet eli viisi oli saamelaisia.

Pääkirjoituksessa viittasin aiempiin teemanumeroihin, joihin verrattuna nyt ”tieteellisemmin suuntautunut teemanumero […] on kiltimpi kuin edelliset”. Se ei ehkä ole täysin totta: numero käsitteli koko ajan kipeämmäksi käyvää teemaa saamelaisuuden määrittelystä ja saamelaisen identiteetin kyseenalaistamisesta, joka seuraavina vuosikymmeninä nousi valtavaksi kiistanaiheeksi.

Jo vuonna 1996 asia oli näkyvissä: ”Ns. lappalaiskeskustelussa on lähdetty liikkeelle mielivaltaisista stereotypioista ja uskomattomasta yksinkertaistamisesta. Etnisiteetin perusteet ovat jääneet täysin pimentoon. Ei saamelaisuudessa ole kysymys vain kielestä, vain elinkeinoista, vain asumisesta saamelaisalueella, vain elämänmuodosta. Kyse on paljon syvemmästä kulttuuriyhteydestä, kuulumisesta tiettyyn perinteeseen, sukuun, kieleen, kokonaiseen kulttuurikompleksiin, joka levittäytyy pitkin pohjoiskalottia ja pitkin menneitä vuosisatoja.”

Vuosikertojen selaaminen paljastaa, että asiat palaavat ja toistuvat – mutta eivät koskaan samanlaisina.