Erinomaisen esikoisteoksen jälkeen kynnys toisen kirjan kirjoittamiseen on korkea ja epäonnistuminen lähellä. Kuusamolaissyntyinen Tommi Kinnunen (s. 1973) on kuitenkin onnistunut toisessa romaanissaan Lopotti jatkamaan mestarillisesti esikoisromaaninsa Neljäntienristeyksen hyvin toteutettua kokonaisuutta ja intensiteettiä niin sisällöllisesti kuin kielellisestikin.

Löytövaaran sukutarina jatkuu aina tälle vuosituhannelle. Tapaamme valokuvaamon väkeä uudelleen ja marginaaleissa liikutaan edelleen, mutta avoimuus leimaa tässä teoksessa erilaisuutta ja vähemmistöjä toisella tavalla kuin Neljäntieristeyksessä. Kätilö-Maria vilahtaa ja vaikuttaa taustalla, samoin Lahja ja Onni vaikeassa avioliitossaan. Päähenkilöiksi kohoavat kuitenkin lapsena sokeutunut Helena sekä hänen Johannes-veljensä Tuomas-poika.

Niin Helena kuin Tuomaskin ovat oman elämänsä ja yhteisönsä sivullisia. Oman tiensä kulkijoita he ovat ja lujasti pitävät kiinni oikeudestaan olla juuri sellaisia kuin he kokevat itsensä identiteetiltään. Välillä se on vaikeaa, ja itsetunto on koetteilla.

Sokea muusikko ja pianonvirittäjä Helena on monille kanssaihmisille vaikea pala. Eikä Tuomaksen homoseksuaalisuus ole sen helpompi edes kaikkein läheisimmille. Mutta näiden kahden eri sukupolven ihmisen välille kasvaa jännitteetön ja lämmin yhteys. He ymmärtävät erilaisuutena vuoksi toisiaan. Sivullisuus onkin heissä osallisuutta siitä, mitä enemmistöllä ei olekaan.

Kinnusen romaani kyseenalaistaa ja kyselee hiljaisella tavalla päähenkilöidensä kautta ihmisten toleranssikynnystä. Ihmisille, jotka eivät ehkä läheltä ole kokeneet vähemmistöjen problematiikkaa, ei ole sitä olemassakaan. Tai se tuomitaan helposti. Kinnunen näyttää ihmisen tuskan ja ahdistuksen uudessa valossa, sisäisten ristiriitojen ja ulkoisten paineiden kautta.

Kinnusen romaanissa läsnä on myös elämän kokonaisvaltainen esteettisyys, joka sitoutuu eettisyyteen. Kesämökillä vietetyt hetket rekisteröityvät yhteiseksi ajaksi, sillaksi, joka palautuu nimenomaan kuvien kautta mieleen. Yleensäkin Löytövaaran valokuvaajasuvussa aikaa mitataan valokuvista käsin. Se on hauska tapa kuvata elämän juoksua.

Helenan kariutuva avioliitto ja lapsettomuus yhdistää hänet Tuomakseen, joka kokee parisuhteessaan syvän ilon mutta myös suunnattoman menetyksen. Kinnunen on taitava tarinankertoja, sillä hän jättää aivan loppuun ratkaisut henkilöidensä kohtalosta. Eikä siinä kaikki: salatuksi jää, mitä heille vielä tapahtuu.

Väkevä, myyttinen. Sellainen on Kinnusen Lopotti. Syrjästä nähty ja eletty. Keskelle elämää kirjoitettu.